Hilkka Jokelalla, 35, on kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö ja ADHD. Nuoruudessa hän käytti myös runsaasti päihteitä.
Mielenterveysongelmien takia hän on tarvinnut paljon apua, mutta välillä avun saaminen on ollut vaikeaa. Erityisesti silloin, kun päihteet ovat olleet osa elämää. Silloin hän on pudonnut erikoissairaanhoidon piiristä.
Hilkka ei ole yksin. Ongelma on, että päihde- ja mielenterveyshäiriöitä ei hoideta yhdessä.
Keväällä kun Hilkka Jokela, 35, oli saanut lapset kouluun ja puoliso oli lähtenyt töihin, hän yritti pitää itsensä hereillä. Lähikuppila aukesi kymmeneltä, minkä jälkeen Hilkka meni sinne pariksi tunniksi istumaan ja juomaan kahvia.
Kotiin palattuaan hän teki minkä jaksoi. Vähintään oli laitettava lapsille ruokaa. Hilkalla on puolisonsa kanssa 7- ja 11-vuotiaat lapset.
Koti on aina tuntunut Hilkasta jatkuvalta työmaalta. Pyykit ja tiskit ovat vaatineet häneltä suuria ponnisteluja. Siksi kotona on käynyt perhetyöntekijä auttamassa arjessa nyt vuoden ajan.
Hilkka on ollut työelämän ulkopuolella 11 vuotta. Kesän 2025 alussa hän sai päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä, koska ei kykene normaaliin työelämään.
Hilkalla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ADHD ja epävakaa persoonallisuushäiriö.
”Se on sellainen yhdistelmä, että aloitekykyni on heikko enkä pysty tekemään asioita kauaa. Joko teen miljoonaa asiaa samaan aikaan saamatta mitään valmiiksi tai olen täysin lamaantunut”, Hilkka kertoo.
Eläkepäätös toi taloudellisen turvan ja rauhan. Sitä ennen Hilkka oli kotona kuntoutustuella, ja kuntoutustukea piti hakea joka vuosi uudelleen.
”Aina oli pelko tyhjän päälle jäämisestä. Tuntuu, että psyykkinen mielentilani ja jaksamiseni otetaan vakavammin nyt, kun voin sanoa olevani eläkkeellä.”
Eläkepäätös ei ollut kuitenkaan vain positiivinen asia. Samalla Hilkka tippui pois erikoissairaanhoidonpiiristä, eikä kerta ollut ensimmäinen.
Nuorempana Hilkan hoitosuhde katkaistiin päihteiden käytön takia.
Päihteet tulivat osaksi Hilkan elämää jo nuorena. Lukion jälkeen Hilkka tunsi olevansa tyhjän päällä. Hän vietti Tampereella välivuotta ja kokeili monenlaisia päihteitä.
”Suonensisäisiin en koskenut, mutta kaiken maailman nappeja ja jauheita tuli testailtua, ja juotua.”
Sitten hän pääsi opiskelemaan restonomiksi Lahteen. Se rauhoitti tilannetta.
”Jos välivuosi olisi jatkunut, en tiedä, missä olisin nyt.”
Juominen ei kuitenkaan loppunut. Lahdessa Hilkka kävi opiskelujen ohella töissä ja toimi tuutorina kansainvälisille opiskelijoille. Heidän kanssaan hän juhli, ja töiden jälkeen hän saattoi ottaa muutaman oluen. Maniavaiheessa hän pyöritti työ-opiskelu-tutorointi-palettia muutaman tunnin yöunilla.
Kerran viikossa Hilkka kävi keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Myös lääkehoito hoidettiin sitä kautta.
”Kun sain jatkuvan tissuttelun vähennettyä yhteen olueen silloin tällöin työvuoron jälkeen, hehkutin siitä hoitopaikassa. Se oli virhe. Selvisi, että heillä oli nollatoleranssi juomiseen.”
Hoitosuhde katkaistiin. Käyttö olisi pitänyt lopettaa saman tien, ja Hilkka tiesi, ettei se onnistuisi. Hän tiesi myös, ettei pystyisi valehtelemaan siitä.
Lääkekontrollit siirtyivät terveyskeskukseen. Keskusteluapu päättyi.
”Lääkkeet pitävät pään kasassa, mutta itselleni keskusteluapu on ollut aina tärkein hoitomuoto.”
”Vielä 1980-luvulla sairaalaan ei otettu ihmistä, jolla oli vakava itsemurhavaara, jos tämä oli päihtynyt.psykiatrian professori Jyrki Korkeila
Hilkan kokemus on hyvä esimerkki siitä, miten jo lievä päihteiden käyttö voi pudottaa ihmisen pois erityssairaanhoidon piiristä.
Näin ei kuitenkaan pitäisi olla, sanoo Jyrki Korkeila. Korkeila on Turun yliopiston psykiatrian professori ja psykoterapeutti. Hän on eläkkeellä, mutta on työurallaan kohdannut paljon mielialahäiriöpotilaita ja tehnyt tutkimusta psykiatrisesta hoitojärjestelmästä.
Alkoholi heikentää mielenterveyden häiriöissä käytettävien lääkkeiden tehoa. Satunnaisen käytön ei kuitenkaan pitäisi olla syy ohjata mielenterveyspotilas päihdepalveluihin, Korkeila sanoo. On ongelma, ettei päihde- ja mielenterveysongelmia hoideta yhdessä samassa yksikössä.
Korkeilan mukaan Suomessa päihderiippuvuuksia ja psykiatrisia häiriöitä on hoidettu erillään 1960-luvulta alkaen.
”Vielä 1980-luvulla sairaalaan ei otettu ihmistä, jolla oli vakava itsemurhavaara, jos hän oli päihtynyt. Päihdeongelma piti hoitaa ensin. Ikään kuin toinen voitaisiin pyyhkäistä pois, jotta toinen voitaisiin hoitaa. Se on huono ajatus, koska molempia hoitoja tarvitaan samanaikaisesti.”
Kun ihmisellä on samaan aikaan jokin mielenterveyden häiriö ja päihdeongelma, puhutaan kaksoisdiagnoosista. Kaksoisdiagnoosipotilaiden voi olla vaikea saada hoitoa molempiin ongelmiin samanaikaisesti.
”Psykiatrialla päihdeongelma jää vähäiselle huomiolle, päihdepalveluissa taas hoitoa vaativa mielenterveydenhäiriö. Kaikki johtaa siihen, että asianmukaisen avun saaminen viivästyy.”
Korkeilan mukaan päihde- ja psykiatrisen osastojen yhdistetystä hoidosta on puhetta, mutta se on vielä keskeneräistä. Taustalla on myös inhimillisiä tekijöitä alan ammattilaisten osalta. Päihdepuolella ei välttämättä arvosteta psykiatrisen puolen ammattitaitoa ja toisinpäin. Uudenlaiset järjestelyt saattavat myös herättää pelkoa oman osaamisen häviämisestä.
Asiat ovat kuitenkin menneet parempaan suuntaan. Nykyään löytyy psykiatreja, jotka ovat kouluttautuneet myös päihdelääkäreiksi, ja eri yksiköt pyrkivät konsultoimaan toinen toista.
”Potilaan kannalta paras mahdollinen ratkaisu olisi yhdistetty hoito, jossa hän saa yhtä aikaa asianmukaista hoitoa kumpaankin. Tärkeää olisi myös akuutin vaiheen jälkeen tehdä pitkäaikainen hoitosuunnitelma. Tällaiset ongelmat eivät hirveän nopeasti väisty.”
Kun Hilkan hoitosuhde erikoissairaanhoidossa katkesi ja keskusteluapu päättyi opiskeluaikoina, elämältä putosi pohja. Hän päätyi piireihin, joissa polteltiin pilveä, ja poltti itsekin.
Hilkka alkoi saada paniikkikohtauksia. Hän yritti kolmatta kertaa elämässään itsemurhaa. Ensimmäisen kerran Hilkka oli yrittänyt itsemurhaa lapsena, kolmannella luokalla, toisen kerran lukiossa.
Itsemurhayrityksen jälkeen Hilkan lääkehoitoa muokattiin, mikä auttoi vähän. Muuta apua hän ei saanut. Sitten hän tapasi nykyisen aviomiehensä. Elämä alkoi rullata vähän paremmin.
”Pilven poltto jäi. Painoin töitä ja vietin aikaa mieheni kanssa.”
Pian pari alkoi puhua perheen perustamisesta. Hilkka lopetti tupakan polton ja alkoholin käytön. Ei mennyt kauaa, kun hän oli raskaana.
Se saattoi olla hänen elämänsä pelastus. Lasten myötä synkimmät ajatukset katosivat.
”Lapsista tuli minun suojelusenkeleitäni. Välillä edelleen ajattelen, että olen turha ihminen ja että lapseni voisivat paremmin ilman minua. Mutta kertaakaan lasten syntymän jälkeen ei ole tullut tunnetta, että haluaisin tehdä itselleni jotain.”
”Välillä edelleen ajattelen, että olen turha ihminen ja että lapseni voisivat paremmin ilman minua.”Hilkka Jokela
Kun Hilkan ja hänen puolisonsa esikoinen oli syntynyt, perhe asui Tampereella. Vaikka lasten tulo muutti asioita parempaan, heti synnytyksen jälkeen Hilkan mieli synkkeni. Hän haki apua ja pääsi mielialahäiriöpoliklinikalle. Hän oli raittiina, joten hän sai apua.
Pari vuotta myöhemmin Hilkalla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sen jälkeen häntä on pompoteltu hoidossa paikasta toiseen.
Hilkka putosi jälleen erikoissairaanhoidon piiristä. Hän kävi Kelan kuntoutuspsykoterapiassa, jolloin katsottiin, ettei asiakkuutta erityisterveydenhoitoon tarvittu. Riitti, että hän haki lääkkeet terveyskeskuksesta.
Hilkka on kuitenkin aina kokenut parhaaksi avuksi juuri keskusteluavun. Sitä saisi parhaassa tapauksessa olla kerran viikossa, parempina jaksoina kerran kahdessa viikossa. Hän myös toivoisi, että lääkityksen hoitaisi psykiatrian ammattilainen.
”Terveyskeskuksen lääkärit eivät useimmiten oikein tiedä, mitä tehdä. Yleensä joutuu joka tapauksessa konsultoimaan psykiatrian erikoislääkäriä.”
Tärkeintä Hilkasta olisi kuitenkin se, ettei hoitopaikka vaihtuisi jatkuvasti ja että voisi keskustella pääasiassa saman henkilön kanssa.
Kuntoutuspsykoterapia päättyi, ja Hilkka pääsi takaisin mielialahäiriöpoliklinikalle.
Kun eläkepäätös kesän alussa tuli, poliklinikalta tuli jälleen ilmoitus: asiakkuus oli purettava eläkkeelle jäämisen vuoksi.
”Nyt en pysty hakemaan uudestaan edes kuntoutuspsykoterapiaan, koska olen eläkkeellä. Samoin jatkohakemukseni lyhytpsykoterapiaan hylättiin, koska kaupunki ei kustanna sitä eläkeläiselle.”
Jyrki Korkeilan mukaan potilaan pallottelu palvelusta toiseen usein vain syventää ongelmia. Pallottelua tapahtuu usein myös kaksoisdiagnoosipotilaiden kohdalla: yhtenä hetkenä ohjataan päihdepalveluihin, toisena mielenterveyspalveluihin.
”Oireet voivat voimistua. Se ylläpitää toivottomuutta ja herättää leimautumisen tunnetta. Häpeä ongelmasta kasvaa.”
”Psykiatrista häiriötä sairastavan häpeän leima on lievittynyt huomattavasti, mutta päihdeongelmissa näin ei ole käynyt.”psykiatrian professori Jyrki Korkeila
22 vuotta. Niin pitkään Hilkka on käyttänyt mielenterveyspalveluja. Tuona aikana hän on kohdannut kirjavaa hoitohenkilökuntaa.
”Milloin on paasattu Jeesuksesta, milloin haukuttu juomisesta. Välillä suhtautuminen on ollut tosi tuomitsevaa.”
Jyrki Korkeila toteaa, että varsinkin päihderiippuvuuteen on suhtauduttu pitkään niin, että se olisi ihmisen omaa syytä, mikä ei ole totta.
”Psykiatrista häiriötä sairastavan häpeän leima on lievittynyt huomattavasti, mutta päihdeongelmissa näin ei ole käynyt. Tiukempina aikoina päihdepalvelut ovat myös se, mistä leikataan.”
Myös persoonallisuushäiriöihin liittyy häpeän leima, eivätkä niitä sairastavat ihmiset välttämättä saa asianmukaista hoitoa.
”Terveydenhuollossa ei aina osata puhua asioista tavalla, joka ei leimaa potilaita. Se voi olla tahatonta, mutta on myös ihmisiä, jotka suoraan leimaavat. Se herättää minussa kysymyksiä. Tapahtuuko hoidossa muuta sellaista, joka voi vaarantaa potilaan terveyden ja hoidon?”
Asenteet näkyvät vielä räikeämmin internetin keskustelupalstoilla. Kun Hilkka kommentoi mielenterveyttä koskevaa uutista kertomalla tilanteestaan, joku vastasi: Menisit saunan taa ja ampuisit ittes.
Ihmisroska, rasite, taakka yhteiskunnalle. Sellaisiakin leimoja saa, jos on ongelmia mielenterveyden tai päihteiden kanssa. Kun Hilkka kertoi eläkkeelle jäämisestään sosiaalisessa mediassa, se aiheutti kauhistelua tutuilta ja tuntemattomilta: Miten noin nuorena kotiin jäät? Niskasta kiinni ja töihin! Mieti millaista mallia näytät lapsille?
Lapsiin kohdistuvat kommentit tuntuvat erityisen pahalta.
”Kun se olisikin siitä kiinni, että vain ottaisin itseäni niskasta kiinni. Lapsilla on kuitenkin paljon töitä tekevä isä, josta he saavat mallia.”
”Kun se olisikin siitä kiinni, että vain ottaisin itseäni niskasta kiinni.”Hilkka Jokela
Moni ei ymmärrä, millaista mielenterveyden sairauksien ja päihderiippuvuuksien kanssa kamppailevien elämä on, Hilkka sanoo.
Hilkan elämä on nyt sitä, että häntä väsyttää jatkuvasti. Väsymys on lievä termi, sillä kyse ei ole sellaista väsymystä, jota kuka tahansa ruuhkavuosien keskellä kamppaileva tuntee. Alkukesästä Hilkalla todettiin keskivaikea masennus.
”Jos jään aamulla sänkyyn, koko päivä menee siihen, että nukun enkä saa mitään aikaiseksi.”
Lapsilla on ollut iso rooli Hilkan kuntoutumisessa. Vaikka heistä tulee kuormitusta, he antavat enemmän kuin vievät. Heidän takiaan on jaksettava.
Pahimpina hetkinä, kun Hilkalla on ollut maniavaihe, hän ei ole nukkunut kuin pari tuntia yössä. Silloin hän on tehnyt jotain uhkarohkeaa tai tyhmää. Opiskeluvuosina Hilkka käytti maniassa kaikki työssään ansaitsemansa rahat juhlimiseen. Hän otti kulutusluottoja ja käytti luottokortit tappiin.
Nykyään mania pysyy kurissa lääkkeillä. Menetetyt luottotiedot muistuttavat kuitenkin edelleen mania-ajoista. Hilkan kaksisuuntainen mielialahäiriö on masennuspainotteinen, mutta ADHD ja epävakaa persoonallisuushäiriö tuovat siihen toimintapiikkejä.
Hilkka on esimerkiksi innostunut tekemään korvakoruja.
”Joinain päivinä, kun olen saanut fiiliksen tehdä korvikset, tunne ehtii väistyä, kun olen ottanut kaikki tarvikkeet esille. Silloin kaikki jää levälleen. Toisinaan taas saatan tehdä monet korvikset päivässä ja näperrellä niitä niin myöhään, että puoliso kysyy, tulenko nukkumaan ollenkaan.”
”Vertaistukena toimiminen on tapani yrittää tehdä jotain yhteiskunnan eteen.”Hilkka Jokela
Esikoisen syntymän jälkeen Hilkka on ollut kotona. Eläkepäätös on toistaiseksi voimassa oleva, ja Hilkalla on pieni toivonkipinä, että hän pystyisi tekemään osa-aikaista työtä. Tulevaisuus kuitenkin pelottaa. CV:ssä on iso aukko työhistoriassa.
Kotona ollessaan Hilkka on aloittanut yhdistystoiminnan. Hilkka toimii KoKoA - Koulutetut Kokemusasiantuntijat ry:n varapuheenjohtajana ja Toivo-vertaistukisovelluksen chat-palvelussa vertaistukijana. Sovellus on eri järjestöjen yhteinen alusta, jossa voi käydä keskustelua anonyymisti.
”Se on tapani yrittää tehdä jotain yhteiskunnan eteen. Vertaistukena toimiminen myös antaa paljon, ja se, että yrittää pitää itsensä jollain lailla aktiivisena.”
Lisäksi hän toimii Facebookin Kaksoispiste-ryhmän moderaattorina. Ryhmä on tarkoitettu kaksoisdiagnoosipotilaille, joilla on samanaikaisesti sekä päihde- että mielenterveyshäiriö.
”Vaikka minulla päihteiden käyttö ei ole päätynyt riippuvuudeksi asti, tunnistan monien kamppailun.”
Kaksoispiste-ryhmän perustajan Tom Merilahden mukaan samanaikainen mielenterveydellinen ja päihdeongelma aiheuttavat leimautumisen pelkoa ja häpeää enemmän kuin yksittäinen ongelma. Ryhmä on monelle tärkeä vertaistuellinen paikka, mutta myös tiedonlähde. Tietoa moniongelmaisuudesta ja kaksoisdiagnooseista voi olla vaikea löytää. Avun saamisesta puhumattakaan. Jyrki Korkeila on yksi ryhmän 20 erikseen nimetystä asiantuntijasta.
Välillä joku ryhmän jäsen kertoo, miten apu psykiatrisella on päättynyt ja miten se tehnyt olon toivottomaksi. Hilkka tietää liiankin hyvin, mihin sellainen voi johtaa.
Vaikka Hilkka ei voi tehdä töitä, hän voi mahdollisesti auttaa jotakin. Se tuo merkitystä.
”Hoitopolut voivat olla mutkikkaat ja hyvinvointialueiden jonot pitkät. Mutta aina on apua saatavilla. Sitä voi hakea myös vertaistukiryhmistä."
Oli polku mikä tahansa, Hilkan viesti on selvä: yksin ei kannata jäädä.
Juttua muokattu 7.8.2025: Korjattu väärä erityissairaanhoito-termi erikoissairaanhoidoksi.
