Kaisa Kaihola paloi loppuun ja perusti unelmiensa hotellin – käsittelemättömät traumat tulivat perässä: ”Olin valmis hylkäämään itseni joka tilanteessa”
Kaisa Kaihola uupui, vaihtoi alaa ja loi hotellin, joka on tarkoitettu rauhoittumiseen. Uupumus kuitenkin palasi, ja Kaisan oli tehtävä vaikea päätös.
Vihaan tätä työtä. Ajatus oli niin kirkas ja viiltävä, ettei Kaisa Kaihola, 51, saanut sitä mielestään tiskatessaan astioita Ähtäriin perustamansa putiikkihotellin keittiössä. Samaan aikaan joogaohjaaja veti asiakkaille retriittiä viereisissä tiloissa.
”Tunsin kateutta ja katkeruutta siitä, että raadoin keittiössä ja asiakkaat saivat olla rentoutumassa ja nauttimassa”, hän sanoo.
Kaisa oli luonut ihastuttavan lepokeitaan ihmisille, jotka kaipasivat irtautumista arjen kiireestä. Niin tehdessään hän oli uuvuttanut itsensä.
Kaisa oli kokenut työuupumuksen aikaisemminkin. Toivuttuaan hän oli perustanut hotellin ja aloittanut uuden uran yrittäjänä.
Vaikka Kaisa rakasti kohtaamisia asiakkaiden kanssa, uusi elämä tuntui vankilalta. Miten tässä näin kävi?
Kaisa työskenteli vuosia sisustussuunnittelijana isossa huonekaluliikkeessä. Hän oli taitava ja halusi tehdä kaiken täydellisesti. Seurauksena oli ensimmäinen loppuunpalaminen 2017.
Kaisa oli rakastunut vuotta aiemmin ähtäriläiseen Juhaan. Loppuunpalamisen jälkeen Kaisa irtisanoutui työstään, ja he ostivat Juhan kanssa Ähtäristä vanhan, kauniin pappilan kunnostaakseen siitä hotellin. Kaisa ajatteli, että vihdoin hän pääsisi luomaan jotain itsensä ja jaksamisensa ehdoilla.
”En ollut koskaan haaveillut oman hotellin perustamisesta. Siitä tuli unelmani sillä hetkellä, kun näin talon ja idea syttyi.”
Muutto Ähtäriin Etelä-Pohjanmaalle syksyllä 2018 oli iso elämänmuutos. Sitä ennen Kaisa oli elänyt koko ikänsä Valkeakoskella Pirkanmaalla. Hänen perheeseensä kuuluvat kaksi aikuista tytärtä ja lapsenlasta.
Muutto tarkoitti arjen jakamista paitsi Juhan myös kahden murrosikäisen pojan kanssa.
Pariskunta muutti vanhan hirsitalon hotelliksi, jossa on lisäksi kahvila ja pieni sisustusputiikki. Yritys sai nimekseen Vanha pappila Hetki. Se symboloi hetkestä nauttimista ja rauhoittumista.
Niitä ei Kaisan arjessa ollut, sillä talon kunnostus vaati valtavan määrän työtä. Hän on yhdeltä ammatiltaan erikoismaalari ja pintaremontoinut kolme kotia.
Pappilan sisätilojen purkuhommat Kaisa ja Juha hoitivat itse, samoin yrityksen markkinoinnin, kotisivut ja sosiaalisen median tilit. Remonttia tekivät kirvesmiehet, putkimies, sähkömies, rakennusvalvoja – ja Kaisa. Samalla hän suunnitteli ja hankki hotelliin kaiken pikkulusikoista sänkyihin.
Juha työskenteli vielä silloin metsäkoneen kuljettajana, joten päävastuu oli Kaisalla.
”Olen hämmästellyt, miten ihmeessä pystyin siihen. Varmasti siksi, että uuden luominen oli ihanaa ja sytyttävää. Oli voimaannuttavaa, kun oma visioni alkoi elää.”
Kun remontti oli valmis ja putiikkihotellin ovet aukenivat kesällä 2019, Kaisan palo hiipui. Hän tunsi olonsa tyhjäksi.
Kaisa huolestui, jos asiakas tuli aamiaiselle kulmat kurtussa. Oliko hän kuitenkin epäonnistunut työssään? ”Opin jo lapsuudessani tarkkailemaan muiden tunnetiloja. Millä tuulella kukin on, suututaanko minulle? Miten minun pitäisi olla, jotta muilla olisi hyvä?”
Hotellin avauduttua Kaisa alkoi harjoitella itselleen täysin uutta ammattia hotelli- ja kahvilayrittäjänä. Kohtaamiset ja keskustelut asiakkaiden kanssa olivat hänen mielestään heti työn paras puoli.
Silti hän tunsi usein riittämättömyyttä. Sen takia hän näki asiakkaat myös tuomareina, joiden ilmeitä ja reaktioita oli tarkkailtava. Olivatko kaikki varmasti tyytyväisiä? Kaisa huolestui, jos asiakas tuli aamiaiselle kulmat kurtussa. Oliko hän kuitenkin epäonnistunut työssään?
”Opin jo lapsuudessani tarkkailemaan muiden tunnetiloja. Millä tuulella kukin on, suututaanko minulle? Miten minun pitäisi olla, jotta muilla olisi hyvä?”
Nyt Kaisa toteutti samaa yrityksessään. Hänellä oli voimakas kontrollin tarve. Aamiaiskattauksen asettelukin oli millipeliä. Kaisa halusi hoitaa itse lähes kaiken.
”Kai sen taustalla oli ajatus siitä, että minun on tehtävä kaikki, kun olen tällaista elämää halunnut.”
Pikkutyttönä Kaisa joutui usein tiskaamaan ja tekemään kotiaskareita rangaistuksena. Isä oli ankara ja perheen elämää väritti alkoholi.
Kolmilapsisen perheen vanhimpana Kaisa kantoi paljon vastuuta jo nuorena. Hän hoiti usein kymmenen vuotta nuorempaa pikkuveljeään, sillä vanhemmat tekivät vuorotöitä. Kaisa haki taaperoikäistä sisarustaan päiväkodista oman koulupäivänsä jälkeen.
Hotelliyrittäjän arjessakin oli paljon pakollisia askareita. Kustannuslaskelmat, tilausten teko, tiskaaminen ja lattian luuttuaminen olivat Kaisalle vastenmielisiä. Valtavan elämänmuutoksen keskellä vanhat haavat aukesivat.
”Tipahdin niin sanottuun kaninkoloon eli omien lapsuudentraumojeni keskelle.”
Koti oli hotellin päädyssä. Sinne hän ja Juha kuulivat asiakkaiden askeleet ympäri vuorokauden. Kaisasta tuntui, ettei hän päässyt lainkaan irti työroolistaan.
Kovimpien koronarajoitusten hellittäminen kesällä 2020 näkyi piikkinä kotimaanmatkailussa. Myös Kaisan ja Juhan hotelliin tuli paljon asiakkaita ja firmalla meni hyvin. Työntekijöitä oli silloin kuitenkin liian vähän asiakasvirtaan nähden.
”Koko kesä oli minulle selviytymistä ja ahdistuin. Samalla sisäinen julma ääneni moitti minua siitä, etten osannut iloita asiakkaiden paljoudesta, täysistä huoneista ja tyhjentyvistä kahvilan vitriineistä. Taloudellinen ahdinko oli ohi, ja ihmettelin, miksi minulle ei riitä mikään.”
Työmäärä tasaantui pikkuhiljaa mutta Kaisa voi entistä huonommin. Hän ymmärsi, ettei kaikki ollut kunnossa.
”Olin todella kyyninen enkä enää saanut ilon pilkahduksia mistään, onnistumisen elämyksiä ei vain tullut.”
Keväällä 2022 Kaisa aloitti Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa -kasvuohjelman. Itsetutkiskeluprosessi sai hänet pohtimaan, millaista olisi hyvä elämä. Asiat alkoivat kuitenkin muuttua tai oikeastaan kriisiytyä vasta saman vuoden lopulla, kun Kaisalta otettiin gynekologikäynnin yhteydessä koepala. Mieleen jysähti syövänpelko.
”Eniten huomasin kuitenkin ajattelevani, että en ole sittenkään elänyt niin kuin olisin halunnut. En elänyt unelmaani.”
Syöpää ei ollut, mutta pelkän huojennuksen sijaan Kaisalla oli ristiriitaisia ajatuksia.
”Olin helpottunut, ettei minulla ollut vakavaa sairautta, mutta samalla pettynyt, koska tiesin, että joutuisin tekemään itse valintani. Universumi ei tarjonnutkaan minulle ulospääsyä tilanteestani.”
Kaisa voi yhä huonommin. Hän ei vastaillut sähköposteihin tai tiedusteluihin. Tarjouspyynnöt tuntuivat vastenmielisiltä. Puoliso Juha otti vastuun melkein koko liiketoiminnasta.
Marraskuussa 2022 Kaisa romahti.
Minä tukehdun. Kaisasta tuntui, ettei hän saanut happea. Oli lauantaiaamupäivä ja kahvila oli ollut auki hetken aikaa. Kaisa sanoi keittiössä Juhalle, ettei pystyisi enää jatkamaan työntekoa näin. Tämä kehotti puolisoaan olemaan hieman positiivisempi.
”Sain raivokohtauksen. Minulla oli toisessa kädessä puhelin ja toisessa silmälasit. Päässäni napsahti ja heitin molemmat roskiin, vaikka minun teki mieli heittää ne Juhaa päin.”
Kaisa ryntäsi pois huoneesta, painoi kasvonsa sohvatyynyä vasten ja huusi. Hänestä tuntui, että hän sekoaa eikä hallitse enää itseään.
Kaisa pelästyi käytöstään ja varasi ajan psykiatrille. Tämä näki tilanteen vakavuuden ja kehotti häntä lähtemään lepäämään kauas hotellista. Se tuntui Kaisasta armahdukselta.
Itsenäisyyspäivän aattona hän lähti ison matkalaukun kanssa Valkeakoskelta vuokraamaansa kalustettuun kaksioon. Juha ymmärsi kumppaninsa tarvetta ottaa etäisyyttä. Valkeakoskella Kaisa alkoi maalata öljy- ja akvarelliväreillä.
”Kutsun sitä maalausterapiaksi. Maalasin ja itkin päivät läpeensä.”
Helmikuussa Kaisa huomasi voivansa hieman paremmin. Samalla hän ymmärsi, ettei voisi muuttaa enää takaisin Ähtäriin. Se oli selkeä ja helpottava mutta pelottava ajatus.
”En tiennyt, miten kaikki asiat ratkaistaisiin, mutta tiesin etten voisi palata.”
Kaisa löysi itselleen asunnon Tampereelta viime keväänä. Hän muutti nykyiseen kotiinsa tietämättä, miten parisuhde ja yhteinen liiketoiminta Juhan kanssa voisivat jatkua, kun he asuisivat eri paikkakunnilla.
Kaisa oli sairauslomalla huhtikuun loppuun asti. Toukokuusta 2023 lähtien hän alkoi käydä Ähtärissä hotellilla töissä parina päivänä viikossa. Palatessaan kotiinsa Tampereelle hän tunsi itsensä aina uupuneeksi.
Ajatus siitä, että hän voisi paremmin yksin, kirkastui kesällä. Syksyllä Kaisa ja Juha päättivät erota.
”Kuluneet vuodet eivät ole olleet helppoja Juhallekaan. Hän on tukenut ja ymmärtänyt minua paljon. Olen ylpeä ja kiitollinen kaikesta, mitä hän on tehnyt.”
Se oli väistämätöntä. Kaiken tämän piti tapahtua. Niin Kaisa ajattelee nyt.
”Hotellin perustamisen taustalla oli voimakas tarpeeni todistella itselleni, että pystyn vielä johonkin. Ensimmäisen uupumisen ja oman heikkouden kohtaaminen oli ollut niin rankka paikka.”
Juurisyyt molemmissa uupumuksissa olivat samat: miellyttämisen halu, perfektionismi, liialliset vaatimukset itseä kohtaan. Kun Kaisa uupui ensimmäisen kerran, hän pystyi asettamaan jaksamiselleen rajat ja sanomaan, ettei jaksa enää. Toisella kerralla rajoja ei ollut. Kaisan oli entistä vaikeampaan myöntää itselleen, ettei voimia ollut.
Kaisa ei enää työskentele Ähtärissä, vaikka on edelleen yrittäjänä liiketoiminnassa mukana. Hän ja puoliso eivät ole vielä ratkaisseet yhteisen yrittämisen jatkoa.
”Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että lähdin Ähtäristä ja jätin kaiken. Pikkuhiljaa olen pystynyt antamaan sen itselleni anteeksi. Käsittelen asiaa päivittäin, mutta joka päivä olen itselleni myös vähän armollisempi.”
Häpeä on alkanut muuttua ajan kuluessa myötätunnoksi itseä kohtaan. Se tuntuu Kaisasta vapauttavalta.
”Olen ylpeä itsestäni ja kaikesta, mitä olen tehnyt. Olen luonut Hetken, eikä mikään vie sitä minulta pois.”
Kaisa käy yhä terapiassa. Siellä hän käsittelee uupumustaan ja lapsuuden traumoja.
”Olisi helppoa syyttää kaikesta vanhempia, mutta silloin tekisin itsestäni uhrin. En hyväksy lapsuuteni tapahtumia mutta olen opetellut ymmärrystä vanhempieni elämää ja kokemuksia kohtaan.”
Terapiassa Kaisa on oivaltanut, että hänen hermostonsa on ollut ylivirittynyt lapsesta asti.
”Ylivirittyneisyys on uuden luomisessa valtava etu, mutta se kääntyy herkästi myös uuvuttavaksi ja energiaa vieväksi voimaksi.”
Viime kuukausien ajan Kaisa on ollut jopa ylpeä siitä, että uskaltaa myöntää, ettei tiedä mitä tulevaisuudessa tekee. Uusia unelmia on kuitenkin alkanut herätä.
Kaisa toivoo, että voi hyödyntää omia kokemuksiaan jakamalla tarinaansa. Hän haluaa antaa uskoa, toivoa ja vertaistukea muille. Mutta mihin ikinä Kaisa tulevaisuudessa ryhtyykin, hän ei halua enää suorittaa oman hyvinvointinsa kustannuksella.
”Enää en hylkää itseäni. Se on tärkein oppi, jonka olen saanut. Hyvä itsetuntoni oli vain kuori. Miellyttämisen tarpeeni oli niin vahva, että olin valmis hylkäämään oman itseni joka tilanteessa.”
Juuri nyt hän tarvitsee omaa aikaa ja tilaa ympärilleen mutta ei tunne oloaan yksinäiseksi – toisin kuin Ähtärissä, vaikka ympärillä oli paljon ihmisiä.
Viime aikoina Kaisa on palannut usein rakkaimpiin lapsuudenmuistoihinsa: kesäpäiviin, kun he serkun kanssa leikkivät metsässä intiaaneja. Juoksivat ja tunsivat itsensä vapaiksi.
”Nyt minusta tuntuu taas samalta. Olen vihdoin vapautumassa odotuksista.”
Juttu on julkaistu Eevassa 2/2024.
