Tästä pääsee! Kaija Kokkola, tutummin Kaija Koo, nostaa koivunoksaa kädellään ja pujahtaa edeltä pienelle metsäpolulle. Se muodostaa oikoreitin parkkipaikalta kahvilaan Espoon sydämessä.

Hellepäivä ei ole uuvuttanut lintuja, jotka laulavat kuorossa. Polun vieressä pomppii kevyesti mustarastas välittämättä tunkeilijoista tiluksillaan.

”Tunnetko, miten pehmeältä maa tuntuu jalkojen alla? Elämä on aika ihanaa”, Kaija hihkaisee pitkien hiustensa heilahdellessa askelten tahdissa.

Kaija rakastaa kävellä metsässä, myös pimeällä ja yöaikaan, tuntematta pelkoa. Oikoreitit sen sijaan eivät ole Kaijalle kovinkaan ominaisia, sillä päästäkseen nykyiseen asemaansa ikonisena artistina hän on tehnyt hartiavoimin työtä 1980-luvulta asti.

”Tämä on helvetin kovaa touhua, jossa pitää selvitä kovista tilanteista. Moni vääntäisi niissä itkua. Kaikista ei ole tähän ammattiin”, hän sanoo kahvilan terassilla.

IHAN PIAN Kaijan jalkojen alla on jotain entistä kovempaa. Elokuun yhdeksäntenätoista päivänä hän nousee Olympiastadionin lavalle ja vetää siellä vuoden ainoan julkisen keikkansa: suurkonsertin kymmentuhatpäiselle yleisölle. Hän on ensimmäinen suomalainen naissolisti, joka sen tekee.

Konsertista ei tietenkään saa kertoa etukäteen juuri mitään, jotta yllätysarvo säilyy. Mutta jotain sentään.

”Se ei ole ihan sellainen keikka kuin minulta odotetaan. Siellä on muutama niin magee juttu, että ei hittolainen! Ja koska olen ensisijaisesti muusikko, musiikki on tietenkin huippulaatua. Stadionkeikallani ei eletä vain menneessä vaan hetkessä, tässä ja nyt.”

Idea massiivisesta konsertista oli muhinut jo pitkään, ja nyt hetki oli oikea. Esiintymispaikalla on Kaijalle syvällisempikin merkitys kuin se, että sen isompaa areenaa artisti ei oikein voi Suomessa täyttää.

”Olympiastadion on ikoninen kunniakenttä, hieno ja tärkeä paikka. Se sopii yhteen pitkän urani kanssa. Stadion on suomalaisen urheilun maamerkki, ja itse edustan jotain samanlaista musiikillisesti. En silti pidä konserttia itsestäänselvyytenä. Lähden katsomaan, miten se menee.”

Kaija vertaa konsertin suunnittelua hengenravintoympyrään, jossa jokainen viipale edustaa omaa työryhmäänsä. Tulossa on musiikillisesti ja visuaalisesti moniulotteinen tapahtuma, jossa kymmenillä ihmisillä on oma tärkeä roolinsa. Mukana on ollut peräti kolme musiikkituottajaa yhden sijaan.

Lopulta kaikkia lankoja pitelee kuitenkin Kaija. Hänelle on tärkeää, että mihin tahansa hän ryhtyy, se on sataprosenttisesti omannäköistä.

”Näin vahvasti personoitua asiaa ei voi viedä eteenpäin muuten. En olisi urallani tässä pisteessä, jos en olisi ollut viitseliäs. Kirjoitan usein itse tiedotteeni ja somepäivitykseni ja saatan hioa pilkun paikkaa pitkäänkin. Olen tosi tarkka sanoista ja siitä, millainen fiilis niistä tulee.”

USEIN KAIJA HALUAA hioa yksityiskohtia vielä silloinkin, kun ympärillä oltaisiin jo tyytyväisiä. Vain siten syntyy Kaijasta paras tulos, ja lopulta muutkin myöntävät sen.

Loputon hinkkaaminen ei silti ole hänelle itsetarkoitus.

”Osaan myös tehdä nopeita päätöksiä. Kun jokin on hyvä, se on hyvä. Kun esimerkiksi näin stadionkonsertin lavasuunnitelman, sanoin heti, että se on erittäin hyvä eikä vaadi muutoksia.”

Yhden asian stadionkonsertista saa sanoa ihan suoraan.

”Päätepysäkki se ei ole. Mutta päätän vasta konsertin jälkeen, mitä haluan tehdä urallani jatkossa.”

NELJÄTOISTA ALBUMIA, kuusi Emma-palkintoa, kaksi suosittua Vain elämää -kautta ja lukematon määrä keikkoja suurille ja pienille yleisöille. Vuonna 2021 toimittaja Jouni K. Kemppainen kirjoitti Kaijasta Taipumaton-elämäkerran, ja tammikuussa 2023 ilmestyi Tinakenkäkuningatar-dokumentti.

Välillä artisti ihmettelee itsekin, miten tähän on tultu.

”Seuraan itseäni ikään kuin ulkopuolelta ja mietin, että onpa outo tyyppi. Mistä tämä suosio tuli ja miksi juuri minulle? En olisi ikimaailmassa nuorena uskonut, että tieni on tällainen.”

Toisaalta Kaija on aina luottanut intuitioonsa ja antanut sen johdattaa. Hän on uskaltanut ottaa isojakin riskejä, koska tietää, etteivät varman päälle -ratkaisut toimi.

”Ympäriltä löytyy aina jarruttajia, jotka teilaavat unelmat mahdottomiksi. Samantyyppisiä ihmisiä kuin ne, jotka ovat moottoritien ohituskaistalla tukkeena eivätkä anna muidenkaan ajaa yhtään yli kahdeksaakymppiä, koska se on kielletty.”

Kaijan mukaan hänessä yhdistyy kaksi puolta, joista toisen hän kaivaa esiin tarvittaessa eli lavalla. Vapaalla hän on usein hajamielinen pohdiskelija, jolle sattuu ja tapahtuu.

”Ja sanoisin, että tapahtuu enemmän kuin muille. Minulla voi roikkua vaikka tomaatti tukassa, olla vaate nurinpäin tai helma tarttuneena niskaan. Aika usein joku on autolla lähtiessäni huomauttanut, että minulla on lautanen tai kahvikuppi katolla. Vaivun helposti omaan kuplaani ja kuljen omissa maailmoissani.”

Toisaalta Kaijassa on villiä seikkailumieltä. Hän on omien sanojensa mukaan erittäin lapsellinen ihminen, joka suhtautuu elämään leikkinä.

”Olen yhä se ilkikurinen tyttö, joka työntää päänsä kaiteen välistä ja jää jumiin. Tai kielensä talvella kylmään rautaan, vaikka kiellettiin kyllä.”

Samaa ilkikurisuuta Kaijassa on lavallakin.

”Liikun rajapinnoilla ja testaan, miten pitkälle voin yleisön kanssa mennä. Liikun veitsen terällä, ja juuri se tekee esiintymisestä aina yhtä jännittävää ja mageeta.”

Työssään Kaija ei silti koskaan leiki. Sen sijaan hän on yleisön edessä ”150-prosenttisesti” läsnä ja tuntosarvet pystyssä. Lavalla kaikki on hänelle kristallinkirkasta ja palaset loksahtelevat kohdalleen.

”Se on tunnematematiikkaa. Elän täysillä hetkessä, aistin kaiken ympärilläni ja reagoin siihen. Se on esiintyjän tärkein piirre. Ajoituksessa pitää olla jotain samaa kuin stand up -koomikoilla. On äärimmäisen mielenkiintoista heittäytyä improvisoimaan.”

”Nuorena en tiennyt olevani vahva esiintyjä tai että olen syntynyt tätä varten. Lava on minulle kuin leikkihuone, johon voin mennä temmeltämään ja möyhentämään. Tilanne on kuin massaa, jota muovailen. Parhaimmillaan hyvästä energiasta syntyy ilotulitus ja kaikki nauttivat.”

ERISTÄVÄÄ, henkisesti outoa ja yksinäistä. Myös näillä sanoilla Kaija kuvailee työtään, jota hän rakastaa.

”Kaikki isot päätökset pitää tehdä itse. Ei ole ketään, jolta voisin kysyä. Vain taitelija voi ymmärtää taiteilijaa.”

Vuosien varrella Kaijan tukena ovat olleet musiikkivaikuttaja Asko Kallonen ja promoottori Jake Hannula, joiden kanssa hän on voinut pallotella asioita ja joilta hän on saanut tukea kovissa paikoissa. Heille Kaija on kiitollinen.

Yksinäisyys on silti tuttua. Menestys on Kaijan mukaan vaatinut ”lievästi sanoen luopumista”. Konkreettisimmin hän on joutunut luopumaan yksityisyydestä.

”Olisi kiva mennä kahvilaan tai baariin niin, että minä olisin se, joka katselee muita ihmisiä. Nykyään menen kyyryssä, jos ylipäätään menen mihinkään”, Kaija sanoo ja demonstroi asentoa painamalla leukansa rintaan ja katseensa alas.

Kaija toteaa, että ei voi tavata ketään ilman ennakko- odotuksia.

”Kun joku on nähnyt minut työpaikallani, hän olettaa minun olevan sellainen ja tällainen. Se on ristiriidassa sen kanssa, etten vapaa-ajalla halua huomiota enkä tule ovesta sisään sillä tyylillä, että olen nyt täällä. Silloin minulla ei ole nälkää siihen, että minut huomataan.”

Onneksi Elite-ravintolassa Helsingin Töölössä on yksi hyvä pöytä, josta muiden katselu onnistuu. Siellä palvelu on hyvää ja Kaija onnellinen. Ravintolassa osataan hänen mukaansa arvostaa taiteilijoita, samoin kuin Tavastialla, ja sitä Kaija arvostaa.

Hänestä suurta suosiota nauttivilta artisteilta ei voi edes vaatia, että nämä pystyisivät lavalta laskeuduttuaan silmänräpäyksessä olemaan ihan tavallisia ihmisiä. Se on Kaijasta psykologisesti mahdoton tehtävä.

”Aina sitä tähtipölyä tarttuu vähän tuohon”, Kaija toteaa pyyhkäisten havainnollistavasti oikeaa käsivarttaan.

”Suosio on kuin vääristävä peili. Jos jonkun suhteellisuudentaju siitä vääristyy, en syyttäisi häntä. Kun kokee megasuosion, se imeytyy ja luikertelee ihmisen sisään, halusi sitä tai ei. Se, että menestys vaikuttaa ihmiseen, ei tee hänestä pahaa ihmistä. Ymmärrän hyvin muita artisteja, vaikka olenkin itse jo konkari ja tiedostan tämän kaiken.”

Vaikka tähtipölyä onkin tarttunut, Kaija on huomannut, että hänellä on ihmisiin rentouttava vaikutus. Siitä hän on saanut kiitosta myös faneiltaan.

”Monen on jännitykseltään vaikea kohdata Kaija Koo, mutta saan heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi. Olen myös tyyppi, jolle ihmiset alkavat kertoa asioitaan.”

Kaija muistuttaa, että musiikki on myös vakavaa ja ammattitaitoista työtä.

”Kuulijoiltani saamani kirjeet vahvistavat sen voiman, mikä tarinoilla ja musiikilla on. Kaikki eivät ymmärrä sitä, millaista kansantyötä me artistit teemme.”

Kaija ei totisesti suostu laulamaan mitä tahansa vaan poimii itselleen vain laulut, jotka osuvat ja uppoavat.

”Minulla on biiseihin henkilökohtainen suhde. Siksi ne laulut koskettavat muitakin. Laulan näitä lauluja samalla myös itselleni ja tsemppaan niillä itseäni.”

LAPSENA KAIJA OLI arka ja ujo. Aikuisena hän löysi musiikista kanavan saada äänensä kuuluviin.

”Tunsin, etten lapsena koskaan saanut ymmärrystä ajatuksilleni kotona. Kun minusta tuli laulaja, vanhempani eivät koskaan pitäneet minua taiteilijana. Valtava ilmaisukykyni tulee syvältä. Kehitin tulkintatavan, joka ymmärretään. Kun laulan, todella tarkoitan laulamaani ja voin olla varma, että yleisö käsittää sanomani.”

Viestin perille menossa on samaa suoruutta kuin sen esittäjässäkin. Kaija sanoo olevansa niin suorapuheinen, ettei ehkä uskaltaisi suostua esimerkiksi laulukilpailuiden tuomariksi.

”Sanon usein suoraan sen, mitä muut eivät uskalla. Olen typeränkin rehellinen totuuden esitaistelija. Olen aina halunnut puhua totta. Tulen hyvin toimeen suorien ihmisten kanssa, koska kestän senkin, että minulle puhutaan suoraan.”

Nykyään Kaija pyrkii kaiken hulinankin keskellä pysähtymään ja miettimään, mitä oikeasti haluaa.

”Kun on paljon velvollisuuksia, ajattelee helposti, että minun pitää tehdä sitä ja tätä. Oikeasti voin tehdä, mitä haluan. Voisin lopettaa urani esimerkiksi jo tänään, jos haluaisin! Tai no, vasta stadionkeikan jälkeen. Mutta en todennäköisesti halua.”

STADIONKONSERTTIA VARTEN Kaija on kaivellut vaatevarastojaan, joita on kartuttanut neljän vuosikymmenen ajan. Tämän lehden kannessa hänellä on nahkatakki, jonka hän hankki Tampereelta vuonna 1995, ja takki on yhä kuin uusi. Jotain varaston koosta kertoo se, ettei Kaija ole koskaan kierrättänyt yhtään esiintymisasua tai korua.

”Voisin helposti perustaa juhlapukuvuokraamon! Tuntuisi aivan liian henkilökohtaiselta viedä jotain kirpputorille.”

Kaija sanoo olevansa visualisti, joka nauttii vaatteissa värien, materiaalien ja leikkausten harmoniasta. Hänen mukaansa ”Koo-look” on syntynyt luonnollisesti vuosien varrella. Lisäksi hän on saanut tehdä yhteistyötä huippusuunnittelijoiden ja stailistien kanssa, mikä on sekin vaikuttanut hänen tyyliinsä artistina.

”Tiedän, mitä haluan ja mikä minulle sopii. En kulje muotivirtausten mukaan. Minua huvittaa se, että pukeudun nyt rohkeammin kuin nuorempana.”

Vaatteensa ja elämänsä Kaija on ripotellut kolmeen paikkaan: Helsinkiin, Tuusulaan ja Porvooseen.

Toistaiseksi hän nauttii triangelin välissä kulkemisesta, mutta tulevaisuudessa Helsingin-koti ja maaseutuhuvila voisivat riittää.

”Minulla on ongelmana rakastua paikkoihin, enkä voi luopua niistä. Pala minua jää jokaiseen. Sieluni koti on Tuusulan Rantatiellä. Porvoossa pääsen suoraan vuorovaikutukseen luonnon kanssa. Asunto Helsingissä taas on työssäni pakollinen, koska tahti on niin tiukka.”

Kaijan luonteelle sopii elämä, jossa saa välillä pakata ja vaihtaa paikkaa.

”Unelmieni talo olisi sellainen, josta en halua pois. Pitäisi olla luonto lähellä ja puutarhaa. Vaikka olen alun perin helsinkiläinen, olen sisimmässäni maalaistyttö. Kaupunki ei ole täysin minun paikkani.”

VAPAUS ON Kaijalle tärkeää. Hän haluaa olla taloudellisesti täysin itsenäinen ja hoitaa itse omat asiansa. Kaija tiedostaa, että hänen vahvuutensa saattaa olla samalla heikkous.

”Olen todennäköisesti hyvinkin herkkä ihminen, vaikka se ei näy ulospäin. Vaikka joku itkisi kuinka, hän ei välttämättä ole minua herkempi. Saatan sanoa, että kuuntele kappaleitani ja päätä, olenko herkkä vai en.”

Kaija toivoo, että ihmiset olisivat nykymaailman paineissa lempeämpiä itselleen. Samaan hengenvetoon hän myöntää olevansa itselleen usein armoton.

”Me pitkälle päässeet olemme kaikkein ankarimpia kriitikoita itsellemme. Piiskaan itseäni jatkuvasti tekemään työni paremmin.”

Työssään Kaija on joutunut harjoittelemaan myös johtajan roolia. Hän sanoo, ettei kavahda lavalla enää mitään, ei edes teknisiä ongelmia. Taannoin kun mikrofoni ei toiminut, Kaija viihdytti yleisöä tovin tanssimalla näille balettia. Hän korostaa, ettei osaa kyseistä taiteenlajia lainkaan.

Kaijalla on kova työmoraali, ja samaa hän odottaa tiimissään myös muilta.

”Älähdän, jos joku naureskelee virheille eikä tee työtään, kuten toivon. En korota ääntäni tiukassakaan paikassa. Tiedän, että viestini menee perille ilmankin.”

Uran isoin oppi on Kaijan mukaan myös hänen menestyksensä salaisuus.

”Olen kyennyt sietämään ja hyväksymään pettymykset lamaantumatta. Aina ei voi onnistua, mutta epäonnistumisten käsittely ratkaisee. Niistä pitää oppia muttei tuupertua. Olen ollut hirveän sitkeä ja sen ovat muutkin myöntäneet. Tekisinkö jotain toisin? En kai minä. Kai nämä ovat tähtiin kirjoitettu nämä tiet.”

Juttu on julkaistu Eevassa 8/2023.