Jonna haki vuosia lohtua päihteistä ja turvattomista ihmissuhteista – kaikki muuttui meksikolaisella rannalla

”Hetki oli minulle lopulta kirkas. Olin parikymppinen, kun seisoin silloisen kotini olohuoneessa ja katsoin kumppaniani silmiin.

Kun kumppanini toisti kysymyksensä ja tiedusteli, olinko jo pakannut, vastaukseni oli ’en’.

Totesin, että en lähde mukaan matkalle, jota olimme suunnitelleet. Sen sijaan sanoin, että muutan sillä välin pois kodistamme ja eroamme.

Hetki piirtyi mieleeni, vaikka irtaantumisprosessi ei tapahtunut yllättäen. Suhde oli ollut myrskyisä, ja siihen liittyi päihteitä sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Joka kerta, kun jotain tapahtui, lupasin, että lähden. Joka kerta kuitenkin jäin. Kumppanini oli taitava puhumaan, ja lisäksi hän hyvitti tekojaan lahjoilla ja lupauksilla. Suhde rakentui sidokselle, joka veti takaisin, vaikka sydän ja järki tiesivät päätökseni olevan väärä.

Kun muutama päivä myöhemmin suljin yhteisen kotimme oven takanani, tiesin, että uusi vaihe oli alkanut. Päätin ensimmäistä kertaa aikuisiälläni olla yksin, tutustua sisimpääni ja tarpeisiini.

Pysähdyin viimein sen äärelle, mitä kaipaan ja tarvitsen.

Minusta kasvoi myötäilijä

Kasvoin perheeni ainoana lapsena ja aistin jo varhain muiden mielialat sekä energiat. Jos joku oli pahalla tuulella, tunsin sen sisimmässäni. Olin herkkä ja koin turvattomuutta.

Vaikka moni seikka oli päällisin puolin hyvin, jouduin olemaan jatkuvasti varpaillani. Havainnoin ja mietin, kuinka kuormitan mahdollisimman vähän. Minusta kasvoi myötäilijä ja miellyttäjä, joka asetti muiden toiveet aina omiensa edelle.

Sain lohtua luonnosta, erityisesti metsästä. Silti hermostoni säilöi muistiin hetket, kun ahdisti tai pelotti. Arvaamattomuus jätti jälkensä. Koin, että kelvatakseni minun piti olla helppo ja näkymätön. Olin supertunnollinen suorittaja, joka taikoi hymyn esiin, vaikka sisällä myllersi.

Kun kasvoin, aloin etsiä helpotusta päihteistä ja ihmissuhteista. Kipu, traumat ja suru olivat kulkeneet aina rinnallani. Koska olin elänyt aina epävakaudessa, tuntui tutulta ja turvalliselta löytää samoja elementtejä muualta.

Hakeuduin parisuhteisiin, joissa sain pelastaa ja parantaa. En tehnyt sitä tietoisesti, mutta mitä enemmän jollakulla oli ongelmia, sitä tutummalta tilanne tuntui. Vasta myöhemmin ymmärsin, että usein ihminen hakeutuu tunnistettavan luo. Silloinkin, kun kuvio on väärä ja hajottava.

Mukaan tulivat myös seksi ja sen käyttäminen välineenä. Koin, että tehtäväni oli tyydyttää muiden halut. Yksin oleminen oli hankalaa, tarvitsin jonkun vierelleni täyttämään tilaa. Seksi oli yksi keino. Se sai tuntemaan oloni tarpeelliseksi ja tärkeäksi.

Aito rakkaus auttoi

Matkan tekeminen kohti sisintäni alkoi Meksikosta. Maaliskuussa 2013 kävelin Carricitos-rannalla Sayulitassa. Tuuli tuiversi hiuksiani, ympärilläni oli hiekkaa ja aaltoja. Vaikka paranemismatkani oli vasta alussa, tunsin keveyttä. Tunsin olevani oikealla tiellä, sillä aloin viimein oppia rakastamaan itseäni.

Merkittävässä roolissa paranemisprosessissani olivat viidakossa koetut ikiaikaiset seremoniat, muiden naisten voima, jooga, meditaatio ja erilaiset kasvilääkkeet. Näiden avulla ryhdyin suhtautumaan olemiseeni pehmeämmin, lempeämmin ja sallivammin.

Vaikka joogaharjoitukset olivat kuuluneet elämääni vuosia, Meksikossa jooga alkoi vaikuttamaan syvemmin. Seuraavana keväänä lähdin Nicaraguaan joogaopettajakoulutukseen.

Annoin kehoni liikkua ja hengitykseni johdattaa minua takaisin itseeni. Kiinnostuin tantrasta, ja tuntui kuin syntyisin uudelleen. Vaikka matka oli polveileva ja raskas, se vei eteenpäin.

Viisi vuotta myöhemmin sydämessäni oli tilaa myös aidolle rakkaudelle. Olin kohdannut mieheni jo aikanaan yhteisten tuttaviemme kautta. Olimme yli kymmenen vuotta kavereita, kunnes jokin muuttui.

Ei ole liioiteltua sanoa, että kumppanini rakasti minut ehjäksi. Sain viimein olla ihmissuhteessa kokonainen ja sellainen kuin olen.

Ainakin hetken.

Tyttäremme syntyi neljä vuotta sitten. Hetki oli jälleen mullistava, taianomainen ja lähes shamanistinen. Kun synnytin lapsemme, synnytin samalla itseni. Kääntöpuolena oli, että kokemuksen myötä en kokenut enää yhteyttä puolisooni. Hän ei kohdannut minua niin syvällä tasolla kuin olisin kaivannut.

Päädyimme eroon. Vaikka päätös oli vaikea, se oli vahva. Tiesin pärjääväni. En ollut enää nainen, joka kaipasi rakkautta toiselta. Rakkaus asui jo minussa. Eropäätös oli askel vielä syvempään vapauteen ja nautintoon.

Oivalsin, että rakkaus ei tarkoita aina pysymistä, vaan myös lähtemistä. Ennen koin ekstaasimaista rakkautta vain suhteessa muihin.

Kipu muuttui voimaksi

Viimeinen silaus menneisyyteni käsittelyssä tapahtui Balilla. Tutustuin siellä Himalajalla asuvien munkkien kehittämään Himalajan kriya -joogaan. Jo ensimmäisellä tunnilla tunsin kotiinpaluun ja valon.

Aloin päästää irti menneisyyteni taakoista ja muuttaa kipuani voimakseni. Kokemus oli mullistava. Monet harjoitteet olivat tuttuja, mutta nyt niiden taustalta avautui syvempi selitys.

Himalajan kriya -joogan vaikutus perustuu dynaamisiin liikesarjoihin, mantroihin, kehon ravisteluun, mudriin eli symbolisiin käsieleisiin, taputteluun ja syvään tietoiseen hengitykseen.

Kun harjoitusta tehdään, kehosta ja mielestä vapautuu vanhoja energioita, draamaa, traumaa ja karmaa. Tämä tuottaa luonnollisesti hyvän olon hormoneja.

Ymmärsin, että minunkin sisältäni löytyvät kaikki keinot, joiden avulla voin saavuttaa autuutta. En tarvitse siihen kuin itseni, yhteyden, liikkeen ja tietoisen hengityksen.

Tärkeintä on anteeksianto

Olen saanut viimein rauhan ja löytänyt kutsumukseni. Haluan olla muiden palveluksessa joogaopettajana, feminiinisen voiman valmentajana ja valokuvaajana. Vuotuiset feminiinisen voiman retriitit ja työpajat, joita järjestän, ovat tärkeitä.

Tahdon toimia kanavana, jonka avulla naiset voivat rakastua itseensä uudelleen ja oppia elämään täydestä sydämensä voimasta.

Olen lähettänyt myös universumille toiveita tulevasta. Haaveilen sielunkumppanista ja mökistä meren rannalla – yhteydestä, joka ei ole vain fyysinen suorite, vaan syvä jaettu kokemus.

Tyttärelleni toivon opettavani läsnäoloa, luontoyhteyttä ja hetkistä nauttimista. Sitä, että hän oppii kuuntelemaan itseään, luottamaan sydämeensä ja löytämään turvan kehostaan. Hän on aina rakastettu, arvokas ja riittävä. Tärkeintä on lopulta anteeksianto.”

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 6/2025.