Huurteisen kylmä pullollinen Coca-Colaa. Sillä toimittaja, kirjailija Joan Didion aloitti päivänsä vuosikymmenten ajan. Hän pelkäsi kuollakseen käärmeitä ja söi niin niukasti, että hänen painonsa sukelsi ystävien järkytykseksi pahimmillaan alle 35 kilon.

Tämä selviää suoratoistopalvelu Netflixissä katsottavissa olevasta dokumenttielokuvasta Joan Didion: The Center Will Not Hold, joka kertoo ikoniseksi nousseen amerikkalaiskirjailijan tarinan.

Joan Didion syntyi joulukuussa 1934 Frank Reese ja Eduene Didionin perheen esikoiseksi Kalifornian Sacramentossa. Omien sanojensa mukaan hän oli ujo lapsi, joka oppi lukemaan ja kirjoittamaan jo varhain. Siksi Eduene-äiti ojensi pienelle Joanille muistikirjan, johon sulkeutunut lapsi saattoi merkitä ajatuksiaan.

Lopputuloksena oli joukko hämmentäviä tarinoita, kuten jo viisivuotiaana kirjoitettu kertomus naisesta, joka pelkäsi kuolevansa kylmyyteen, mutta joka menehtyi sittenkin keskipäivän paahteeseen.

Upseeri-isän työn vuoksi perhe joutui muuttamaan tiuhaan, ja muistikirjasta muodostui Joanille ikätovereita tärkeämpi ystävä.

Kouluvuosien jälkeen Joan opiskeli arvostetussa Berkeleyn yliopistossa San Franciscossa. Niihin aikoihin äiti alkoi suorastaan painostaa tytärtään osallistumaan muotilehti Voguen kirjoituskilpailuun. Hän oli varma Joanin menestyksestä.

Äidin aavistus osui oikeaan, ja Joan voitti kilpailun vuonna 1956. Palkinnoksi hän sai valita työpaikan joko New Yorkista tai Pariisista. Joan päätyi ensin mainittuun.

”Tunsin kävelleeni elokuvaan. Tuntui kuin olisin astellut päivä toisensa jälkeen lavasteiden läpi”, hän on kuvaillut muuttoaan New Yorkiin.

Joan työskenteli Voguessa kahdeksan vuotta ja onnistui työllään uudistamaan lehden sisältöä. Pukeutumis- ja kauneusvinkkien sijaan hän kirjoitti esimerkiksi inspiroivan artikkelin itsetunnon merkityksestä naisen elämässä.

Työpäivän päätyttyä Joan palasi kotiin, valmisti illallisen ja alkoi hakata kirjoituskonettaan.

Sacramentoon sijoittuva, löyhästi todellisuuteen sidoksissa oleva sukutarina Run, River (1963) oli Joan Didionin ensimmäinen kirja. Sen syntyyn vaikutti vahvasti uusi ystävä, Joania runsaat kaksi vuotta vanhempi toimittaja John Gregory Dunne.

John oli jo saavuttanut mainetta kirjoittajana, kuten myös isoveljensä, tuleva elokuvatuottaja ja maankuulu mediapersoona Dominick Dunne.

John auttoi Joania ja luki väsymättä aina uusia versioita romaanista. Kun urakka oli valmis, ystävyys oli syventynyt rakkaudeksi. Kaksi kirjailijaa solmi avioliiton tammikuussa 1964. Joan oli 29-vuotias.

Rakkaudesta huolimatta liitto ei alkanut ruusuisesti. John oli perinyt isältään taipumuksen lohduttomaan masennukseen. Se tuntui saartavan hänet. Jo avioliittonsa ensimmäisenä päivänä Joan itki silmät päästään tietämättä, mistä oikeastaan oli kyse.

”En tajunnut nuorena, että isäni oli kroonisesti masentunut. Pidin hänen käytöstään silloin normaalina”, Joan totesi myöhemmin.

Tilannetta ei auttanut, että Joan ja John eivät saaneet kaipaamaansa lasta.

Pari muutti vuonna 1964 Joanin synnyinosavaltioon Kaliforniaan auringon ja kohenevaksi toivotun mielialan perässä. Muuton oli tarkoitus olla väliaikainen, mutta he päätyivät asumaan Los Angelesissa kaksi vuosikymmenentä.

Siirtyminen Kaliforniaan muuttikin kaiken. Ensinnäkin Joan ja John saivat adoptoitua lapsen.

”Oli ihmeellistä mennä sairaalaan ja tavata ruususuinen pikkutyttömme ensimmäistä kertaa”, Joan muisteli hetkeä, jolloin hän sulki syliinsä adoptiotyttärensä, Meksikon osavaltion mukaan nimetyn Quintana Roo Dunnen.

Muutto Kaliforniaan merkitsi Joanille myös harppausta uralla. Elettiin 1960-lukua, jolloin Kalifornia ja sen kukkaiskansa olivat koko läntisen maailman luupin alla. Rauhanliike ja rockmusiikki puhuttivat, mutta kuva kukkaisvallankumouksesta näyttäytyi turhan ruusuisena. Joan sen sijaan kirjoitti rohkeasti ja suoraan esimerkiksi huumeiden käytöstä.

”Olin sokissa käveltyäni asuntoon, jossa kohtasin huumeiden vaikutuksen alaisena olevan viisivuotiaan pikkutytön”, hän muistelee dokumentissa.

Joan dokumentoi hämmennyksensä kirjoituskoneella paperiliuskalle.

Hän intoutui kirjoittamaan häkellyttävästä kokemuksestaan esseekokoelman Sloughing Towards Betlehem (1968), joka paljasti kukkaisvallankumouksen kääntöpuolen. Rauha ja rakkaus merkitsivät monelle huumeita ja seksuaalisia ylilyöntejä, jotka osoittautuivat ajan myötä tuhoisiksi.

Toinen kammottava kokemus oli ohjaaja Roman Polanskin filmitähtivaimon Sharon Taten murha, joka tapahtui vain kivenheiton päässä Joanin ja Johnin kotoa vuonna 1969. Mielipuolinen rikos, jolle ei tuntunut löytyvän motiivia, järkytti koko Amerikkaa.

Se järisytti myös Joanin mielenrauhaa, mutta siitä huolimatta hän päätyi kirjoittamaan yhden murhaajan eli Linda Kasabianin kokemuksesta. Joan tapasi Lindaa monta kertaa ja pääsi tämän lähelle. Se saattoi avata lukijoille tapahtuneen mielipuolisuutta, mutta samalla se uuvutti kirjoittajan.

Los Angelesissa elokuvamaailma ahmaisi Joanin ja Johnin syleilyynsä. Molemmat työstivät elokuvakäsikirjoituksia, usein yhdessä, ja siitä tuli heidän tärkein leipäpuunsa.

Elokuva-alan palkat olivat hyviä, ja kirjailijaparin elintaso nousi kohisten. Nyt heillä oli varaa muuttaa komeaan rantataloon Malibuun ja järjestää näyttäviä juhlia.

”Olin toteuttamassa Joanin ja Johnin asunnon remonttia. Se poiki minulle kutsun heidän juhliinsa. Vaikka olin tuolloin vain puuseppä, he suhtautuivat minuun yhtä kunnioittavasti kuin intellektuelliystäviinsä”, Harrison Ford on kertonut.

Menestys ei taannut onnea. Joanin terveys oli heikko, ja hän kärsi jatkuvista migreenikohtauksista. Vuonna 1972 hänellä diagnosoitiin MS-tauti, joka rajoitti liikkumista huomattavasti.

Myös aviopuoliso John kipuili. Pari asui välillä erillään, mutta rakkaus ja intohimo yhteiseen työhön vetivät heidät magneetin tavoin taas yhteen. Vuonna 1983 Joan julkaisi esseekokoelman Salvador. Se pohjautui hänen kokemuksiinsa sisällissotaa käyvässä El Salvadorissa.

Näiden kokemusten jälkeen Kalifornia ei enää tuntunut mieluisalta kodilta. Niin Joan kuin Johnkin kaipasivat maisemanvaihdosta, ja he päättivät palata nuoruutensa New Yorkiin.

1980-luvun lopulla suurkaupunki ei ollut yhtä turvallinen kuin nykyään, mutta ilmansaasteista, jengitappeluista ja ryöstön uhasta huolimatta pariskunta viihtyi. Heille New York merkitsi älyllistä piristysruisketta.

Elämä soljui turvallisissa uomissaan. Sekä Joan että John kuuluivat nyt maansa eturivin kirjailijoihin ja nauttivat arvostusta.

Heidän tyttärensä Quintana Roo ei kuitenkaan ollut onnellinen. Hänen taustansa askarrutti häntä. Kun Quintana lopulta kohtasi biologisen äitinsä, hän oli niin pahasti poissa tolaltaan, ettei biologinen äiti enää suostunut uuteen tapaamiseen.

Quintana yritti hukuttaa epätoivonsa alkoholiin ja jouluna 2003 hän päätyi sairaalan teho-osastolle keuhkokuumeen vuoksi. Joan pelkäsi menettävänsä tyttärensä mutta erehtyi. Sen sijaan John kuoli sydänkohtaukseen 30. joulukuuta 2003.

Neljänkymmenen vuoden avioliitto oli ohi silmänräpäyksessä. Joan purki suruaan kirjaansa Maagisen ajattelun aika (2005). Kirjasta tehtiin myöhemmin myös monologinäytelmä, jonka tulkitsi legendaarinen Vanessa Redgrave.

Koettelemukset eivät olleet ohi. Isänsä hautajaisten jälkeen Quintana halusi matkustaa lapsuusvuosiensa Kaliforniaan piristyäkseen. Idea oli myös äidin mielestä hyvä. Perillä odotti kuitenkin katastrofi: Quintana kaatui lentokentällä ja löi päänsä.

Quintana sai sisäisen verenvuodon ja oli pitkään koomassa. Hän pääsi kuntoutukseen mutta ei tervehtynyt ennalleen. Hän joi edelleen liikaa, ja menehtyi aggressiiviseen haimatulehdukseen vain 39-vuotiaana elokuussa 2005.

Joan purki tapansa mukaan surunsa paperille. Kirjassaan Iltojen sini (2011) hän muistelee kaihoisasti menetettyä tytärtä ja pohtii, epäonnistuiko äitinä. Quintana oli sanonut häntä hyväksi mutta etäiseksi äidiksi.

Yksin jäänyt Joan suri.

”Suru tulee aaltoina”, Joan sanoi, kun hänen vointiaan tiedusteltiin kaiken tapahtuneen jälkeen.

Maailma ei unohtanut Joan Didionia. Presidentti Barack Obama myönsi tunnustuksen hänen elämäntyöstään vuonna 2012. Ystävät yrittivät pitää Joania elämänsyrjässä kiinni ja saada luurankomaiseksi laihtuneen kirjailijan syömään.

Joanin vointi ei kuitenkaan enää parantunut. Hän menehtyi Parkinsonin tautiin 87-vuotiaana joulukuussa 2021.

Kirjailijan elämässä oli paljon surua, mutta hänen perintönsä on arvokas. Joan kuului ensimmäisiin naisiin, jotka raivasivat vaikuttavan uran journalismin saralla. Ilman häntä moni nuori nainen olisi jättänyt kirjalliset haaveensa toteuttamatta.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 6/22.