Katri käytti vapaapäiviä rästihommiin ja ajatteli, että on normaalia olla koko ajan väsynyt – kun työsuhde päättyi, hän ymmärsi, mikä muutos hänen täytyy tehdä
Aiemmin Katri Kilpiäinen ajatteli, että hänellä on lupa levätä vasta kun on tehnyt kaikkensa. Uupumus ajoi hänet tarkastelemaan suorituskulttuuria kriittisesti. Hän rupesi hyvinvointikapinalliseksi, ja kaikkia se ei miellytä.
”Kun työkaverini kuvaili minua sanalla työjuhta, ensimmäinen ajatukseni oli: Jes, vihdoin minut huomataan.
Olin tehnyt kovasti töitä. Olin aina nostanut käteni pystyyn, kun tarjolla oli hommia.
Seuraava ajatukseni oli, että hetkinen. En halua, että hautakivessäni lukee: Työjuhta, teki toistenkin työt ja väsyi.
”Väsymys on todiste siitä, että on kunnon kansalainen ja kantanut kortensa kekoon.”
Kymmenen vuotta sitten elämäni pyöri työn ympärillä. Aloitin aamut katsomalla sähköpostit, ja lauantait saatoin käyttää rästihommien tekemiseen. Kaikki liittyi pelkoon, että työsuhdettani ei jatkettaisi.
Olin jättänyt vakituisen työn tehdäkseni unelmahommiani markkinoinnin parissa määräaikaisessa työsuhteessa. Neljä vuotta olin painanut määräaikaissuhteesta toiseen. Tein töitä jatkuvasti yli voimieni, koska halusin vakituisen työpaikan.
Palkaksi kaikesta työsuhdettani ei enää jatkettu. Jäin työttömäksi täysin uupuneena.
Silloin havahduin, miten suorituskeskeisesti olin elänyt. Aloin kyseenalaistaa esimerkiksi ajatusta, että lepo pitäisi ansaita. Lepo nähdään laiskuutena, ja laiskuus on suorituskulttuurissa suurin synti.
Väsymys on todiste siitä, että on kunnon kansalainen ja kantanut kortensa kekoon. Jos ei ole väsynyt, ei tee riittävästi. Työpaikalla kukaan ei sano, ettei ole kiire. Kalenterin kuuluu olla niin täysi, että se natisee liitoksistaan.
”Kun sanoin terapeutille haaveilevani lomasta, hän kysyi, mitä se auttaisi.”
Koska palaaminen palkkatöihin tuntui mahdottomalta, ryhdyin yrittäjäksi. Ajattelin, että yrittäjänä voisin säännöstellä, minkä verran ja milloin teen töitä. Suoritusvaihde meni kuitenkin taas päälle.
Työn tekemiselle ei löytynyt fiksuja rajoja. Huomasin ajattelevani, että yrittäjän pitääkin olla aina töissä. Aloin saada raivokohtauksia. Ne olivat aiemmin merkki uupumuksesta.
Hakeuduin psykoterapiaan. Kun sanoin terapeutille haaveilevani lomasta, hän kysyi, mitä se auttaisi, mitä tekisin viikon lomalla. Tajusin, etten lepäisi. Jos en tekisi töitä, keksisin seitsemäntoista muuta asiaa, jotka pitäisi tehdä. Miksi en antanut itselleni lupaa levätä? Miksi siihen tarvittiin lupa?
Aloin kääntää ajatusta päinvastoin: ensin lepäisin, sitten tekisin.
Usein ajatukseni ymmärretään väärin. Lepääminen ei välttämättä tarkoita viikon lomaa, vaan se voi olla pieni lepohetki: kävelylenkki tai yksi jakso tv-sarjaa. On myös tunnistettava, milloin vain välttelee jonkin asian tekemistä.
Haluaako levätä, koska ei huvita maksaa laskua, vai tarvitseeko tauon, jotta voi virkein mielin maksaa laskun? Näiden kahden erottaminen voi olla vaikeaa.
Aluksi voi tuntua kapinalliselta huilata ensin, mutta se palkitsee. Usein asioihin tarttuminen tuntuu helpommalta ja mukavammalta lepohetken jälkeen.
Suorituskulttuuria vastaan kapinointi ei ole pelkästään lepoa. Se voi tarkoittaa sitäkin, että uskaltaa tehdä valintoja riippumatta siitä, miten muut tekevät. Vaikka mummoni silitti lakanat joka sunnuntai, minun ei tarvitse tehdä niin.
”Asuntolaina ei katoa sillä, että ajaa itsensä piippuun, päinvastoin.”
Kun kerron ajatuksistani levosta sosiaalisessa mediassa, saan hyökkääviä viestejä. Tuottamani sisältö osuu monella herkkään kohtaan. Viesteissä kerrotaan, ettei lepo ole mahdollista kaikissa tilanteissa. Lepääminen on mahdotonta, kun on sitä, tätä ja asuntolaina.
Mutta asuntolaina ei katoa sillä, että ajaa itsensä piippuun, päinvastoin. Asuntolainan ja kaiken muun kanssa on entistä kusisemmassa paikassa, jos uupuu.
Aina on jotain tehtävissä, ja teko voi olla pieni. Se voi olla tauoista kiinni pitäminen tai lenkille lähteminen kesken työpäivän. Moni kokee tällaisista asioista kuitenkin syyllisyyttä: saako näin tehdä?
Syyllisyys ei aina tarkoita, että tekee jotain väärin. Se voi kertoa vain siitä, että toimii vastoin opittua sisäistä mallia. Minäkin luulin aiemmin, että kunnon yrittäjänä minun on istuttava läppärin edessä yhdeksästä viiteen.
Vähitellen, kun kapinoi omia sisäistettyjä malleja vastaan edes vähän, syyllisyyskin hälvenee. Silloin saattaa huomata, että voi ja jaksaa paremmin – ja aikaakin on ehkä enemmän.
Aion olla suorapuheinen jatkossakin, vaikka kaikille se ei sopisikaan. Kaikesta selviää paremmin, kun ei ole aivan poikki.”
