Laura: Ihana päästä juttelemaan teidän kanssa aiheesta, josta puhumme ihan liian vähän – ja ihan turhaan häpeillen. Puhutaan hömpästä ja hömppähäpeästä. Miten te määrittelisitte hömpän?

Irene: Hömppä voisi olla synonyymi tyttömäiselle. En voisi yhdistää termiä mihinkään miehiseksi miellettyyn. Hömppä­leffat ovat romanttisia komedioita ja niin edelleen.

Saara: Väitöskirjani suomenkielisessä otsikossa esiintyy sana ”hömppäfeminismi”. Käsittelin tutkimuksessani sitä, miten feminiiniseksi mielletyt asiat nähdään toisarvoisina tai triviaaleina.

Laura: Entä henkilökohtainen suhteenne hömppään? Onko se ongelmaton?

Irene: Naisvihamielisessä yhteiskunnassa on vaikea suhtautua hömppään ihan neutraalisti, mutta olen silti tehnyt sovun sen kanssa, että rakastan esimerkiksi hömppäleffoja ja hömppäsarjoja. Lisäksi tykkään kauniista vaatteista ja meikkaamisesta, enkä pyytele näitä mieltymyksiä anteeksi.

Katso Eeva Puhe -keskustelu: Miten lakata häpeämästä hömpän kuluttamista? Feministivaikuttaja Irene Naakka kertoo, miksi hän rakastaa hömppää

Saara: Suhtaudun hömppään yhtä aikaa lämpimästi ja vakavasti. Yksityiselämässäni olen ottanut hömpän käsitteen myönteisesti haltuun. Tällaisella myönteisellä haltuunotolla on pitkä historia feminismin ja vähemmistöaktivismin piirissä. Olen esimerkiksi päässyt yli minua ennen vaivanneesta ”guilty pleasure” -ajattelusta. Nykyään nautin ihan rehellisesti, enkä salaa, vaikkapa jouluelokuvista.

Laura: Tuo salaileva ja anteeksipyytelevä asenne on niin tunnistettava. Itse olen sen kanssa vielä keskeneräinen. Jouluelokuvistakaan en uskalla vielä nauttia. Mikä niissä muuten on niin ihanaa?

Saara: Rakastan jouluelokuvien ja romanttisten komedioiden kaavamaisuutta. Se on sama juttu kuin dekkareissa: kaikki rat­keaa lopulta parhain päin. Jouluelokuvat ovat ihanaa eskapismia vuoden pimeimpään ja ankeimpaan aikaan. Leffoista suosittelen kaikille voimaannuttaviksi elokuviksi Blondin kostoa, ykköstä ja kakkosta. Ne ovat ihan mahtavia!

Irene: Olen itse aika herkkä. Vakavammat leffat ja sarjat kuormittavat minua tosi paljon. On ihana uppoutua juttuihin, joista tulee hyvä mieli, eikä varmasti ala ahdistaa.

Laura: Se on ihan validi syy. Ja hei, dekkarit mainittu! Jotkut naisdekkarikirjailijat jopa piiloutuvat uskottavuuden nimissä miehisen salanimen taakse. Masentavaa, mutta ymmärrettävää. Dekkarit ovat kuitenkin usein ihan yhtä arvattavia ja kliseisiä kuin romanttiset komediat, mutta niitä ei mielletä hömpäksi. Miksi?

Saara: Tässä ollaan ilmiön ytimessä. Toista genreä kuluttavat naiset ja toista myös miehet. Antti Holma puhui aikanaan hyvin jossakin podcastissaan ”tyttöyden pelosta”. Tämä pelko ja misogynia, naisviha, ovat niin syvässä, että kaikkea naiseuteen liittyvää on yksinkertaisesti helppo väheksyä.

Laura: Myönnän, että olen itsekin suhtautunut väheksyvästi chick litiin tutustumatta lajityyppiin kunnolla. Genreenhän mahtuu vaikka millaisia, myös nokkelia, feministisiä teoksia. Anteeksi, chick lit -kirjailijat!

Irene: Hömppäsarjoista tuli mieleen, että kaivoin juuri esiin muinaisen Tinder-profiilini ja katsoin, mitä olin kirjoittanut sinne. Olin kuvaillut, että rakastan noloja romanttisia sarjoja. Se siitä anteeksipyytelemättömyydestä! Toki minun oli pitänyt listata mukaan vastapainoksi kaikkea vakavampaa ja miehekkäämpää kuten olut, jotta minua ei pidettäisi yksiulotteisena tyttelinä. Rakastan kyllä oikeastikin olutta, mutta myönnän, että Tinder-aikoina olen yrittänyt erottautua joukosta ja pieni pick me -tyttö on nostellut päätään.

Laura: Mahtava tunnustus! Millainen on pick me -tyttö?

Irene: ”Hyvä jätkä”. Paras kehu, jonka mies pystyi minulle aikanaan antamaan, oli se, että en ole kuten muut tytöt. Ei ihme, sillä meidät on usutettu koko elämme kilpailemaan muita tyttöjä vastaan. Kuka on kaunein ja miesten mielestä haluttavin? Sehän on muka tärkeintä, mitä tyttö voi olla. Kirjoitan juuri toista kirjaani, jonka myötä olen joutunut sukeltamaan todella syvälle itseeni ja miettimään, miksi olen aina kokenut, että ulkonäköni on tärkein ominaisuuteni. Vähitellen se on auennut: yleensä tykätään, että nainen on vain yhtä asiaa. Olen kokenut lapsesta saakka saamani palautteen perusteella, että tärkeintä on olla kaunis ja löytää mies. Sen seurauksena olen korostanut helposti ulkonäköäni ja sitä, etten ole niin kuin muut tytöt – valitkaa minut!

Laura: Minulla ei ole ollut upeaa ulkonäköä, jota korostaa. Mutta olen silti ollut juuri tuo tyyppi – hyvä jätkä.

Saara: Minäkin olen ollut hyvä jätkä ilman upeaa ulkonäköä. Olen osannut kuunnella oikeanlaista musiikkia ja mitä lie.

Laura: Juuri niin! Nykyään olen lannistunut, enkä jaksa olla hyvä jätkä. Ei tarvitse kytkeä Spotifyta yksityismoodiin, kun haluaa kuunnella Ellinooraa. Rentouttavaa!

Laura: Saara, olet hömppätohtori! Miten siistiä. Oliko tiedemaailma valmis aiheellesi vai oletko kohdannut väheksyntää? Kyteekö hömppäviha myös yliopiston käytävillä?

Saara: Väitöskirjani sijoittuu kansainvälisen politiikan tieteenalalle. Se, jos mikä, on miehinen ja vakava kenttä. Jos on vaikkapa viime aikoina seurannut ajankohtaisohjelmia, tietää varmaankin, että se on yhtä pukumiesten kavalkadia. Minua taas kiinnostavat meemit, pilakuvat, nauru ja huumori.

Hömpän tutkiminen ja sen ääneen kertominen lähti liikkeelle kapinana. Se ei ollut ihan helppoa: kansainvälisen politiikan puolella minun on pitänyt perustella ihan hirveästi, miksi feministiset kysymykset olisivat mitenkään relevantteja. Koko feminismi on leimattu hömpäksi.

Olen myös kuullut, kuinka tutkija­naisia on brittiyliopistossa suositeltu suosimaan vaaleita kynsilakkoja, jotta ulkoasu on nätti. Onneksi kollega lakkasi heti vinkin jälkeen omansa mustiksi!

Laura: Äh. Milloin saatte itse itsenne kiinni naisellisen ulkonäön vähättelystä?

Saara: Huomaan edelleen usein, että en osaa välttämättä ottaa vakavasti Sointu Borgin tapaisia naisia. Silloin käyn itseni kanssa keskustelun, että hetkinen, hetkinen. On kamala sanoa ääneen, että itse joskus olettaa, että jos nainen on todella laitettu ja panostanut ulkonäköönsä mukamas liikaa, hänellä ei voisi olla osaamista ja sisällöllistä annettavaa. Olen opetellut ohittamaan tuon ajatuksen ja kuuntelemaan, mitä sellainen ihminen oikeasti puhuu.

Laura: Syyllistyn tarkalleen samaan. Toisaalta hömpän käsite määrittelee vahingossa myös sen, millainen naisen olisi hyvä olla. Olen ainakin itse tuntenut itseni epäonnistuneeksi naiseksi myös silloin, kun en ole osannut fanittaa muiden naisten kanssa ”tyttöjuttuja”. Silloin hömppä on yhtä aikaa vankila, mutta myös jonkinlainen ansa.

Irene: Hyvin sanottu!

Laura: Jos meillä naisilla on vaikeaa, on miehilläkin. Ei varmaan ole helppoa olla heteromies, joka tykkää hömpästä. Kaikki sukupuolet kärsivät.

Saara: Joo, miehen hömppäfanitus vasta kauheaa olisikin…

Irene: Niinpä. Siinä onkin feministinaisena mietittävää, jos saa itsensä kiinni ajattelemasta, että onpa outo jäbä, jos tykkää jostakin hömpästä.

Laura: Niin! Tunnustatteko joskus ajatelleenne noin? Itse en aio tunnustaa, jos ette tekään…

Saara: Totta kai se ajatus tulee, koska nämä asenteet ovat meille kaikille lähes automaatioita. Nykyään osaan onneksi jo kyseenalaistaa sen.

Irene: Nykyinen puolisoni on unelma, koska hän suostui katsomaan kanssani 1990-luvun romanttisia komedioita. En tiedä, mitä olisin ajatellut, jos hän olisi katsonut ne omaan tapaani jo monta kertaa… Ainakin se olisi tuntunut epätyypilliseltä. Toisaalta deittailin ennen häntä miestä, jonka lempisarja oli The O.C. Se oli minusta söpöä.

Laura: Sisäistetystä naisvihasta puhutaan nykyään paljon. Hyvä niin, sillä on tärkeä bongata, missä kaikkialla se itää. Spoiler alert: melkein kaikkialla. Onko sekin, että väheksymme ja häpeämme hömppärakkauttamme, yksi sen ilmenemismuoto?

Saara: On todellakin. Se tulee selkäytimestä itselläkin, vaikka olen kelannut juuri näitä asioita jo neljännesvuosisadan verran.

Irene: Se on nimenomaan sitä.

Laura: Onko tilanne ihan toivoton? Onko valtakulttuuri aivopessyt meidät pysyvästi piloille? Onko mitään tehtävissä?

Irene: Kyllä jotain on tehtävissä! Kaikkien, joka sukupuolen, pitäisi vain radikaalisti tykätä avoimesti hömpästä.

Saara: Tärkeintä on tunnistaa ajatuksiaan ja olla uskomatta niitä. Tykätä rohkeasti siitä, mistä tykkää.

Irene: Tuo on niin totta, että me tunnistamme ja tunnustamme paska-asenteitamme ihan liian vähän. Pitäisi sanoa kamalia ajatuksiaan useammin avoimesti ääneen, jotta muutkin voisivat reflektoida itseään.

Laura: Samaa mieltä! Ylipäätään kannattaa lähteä siitä, että haitalliset asenteet eivät liity vain muihin. Hyviksiin ja pahiksiin jaottelun sijasta voisi hyväksyä, että tämä on meidän kaikkien yhteinen ongelma. Ja kiva kuulla, että tilanne ei ole teistä toivoton. Millaisista edistysaskelista voisimme saada toivoa tai voimaa?

Saara: Minusta asiat ovat edistyneet vaikkapa 1990-luvusta tosi paljon. Naiseuden skaala on laajempi. Uskottavan pukeutumisen määritelmäkin on laventunut. Ehkä Rosa Meriläinen roiskeläppineen raivasi sille tilaa.

Irene: Ilahdun, kun katson nykyään nuoria ihmisiä. Miesoletetutkin näyttävät tosi erilaisilta kuin ennen! On kynsilakkoja ja meikkejä. Se voi tuntua hassulta, pieneltä asialta, mutta oikeasti on merkittävää, jos ihminen saa olla enemmän oma itsensä.

Saara: Minä olen viime aikoina vaikuttunut ja yllättynyt Esko Eerikäisen kynsilakoista.

Laura: Esko muuten on aina fanittanut täysin häpeilemättä myös poikabändejä! Ihan mahtavaa. Onko Esko itse asiassa modernin miehuuden airut?

Irene: Jep! Esko vaikuttaa muutenkin hyvältä tyypiltä. Kaikkien pitäisi olla enemmän eskoja.

Laura: Mitä muuta meidän pitäisi löytää sisäisen eskomme lisäksi?

Irene: Kuulostaa radikaalilta, mutta kaiken a ja o olisi osata olla vähän mulkku. Minulla on onneksi sisäistä lällällää-asennetta: nautin siitä, että saan vähän ärsyttää. Siksi minusta on nautinnollista sanoa, että tykkään vaaleanpunaisesta ja meikeistä. Jos yrität paheksua sitä, niin siinäpähän paheksut.

Saara: Minulla on myös tuo kapinapuoli! Puen pinkkiä hörhelöä päälle konferenssiin, jos haluan. Se ei voi viedä uskottavuuttani. Jos vie, vika ei ole minussa. Minua auttaa myös ajatus siitä, että patriarkaatti hyötyy siitä, että naiset kampittavat toisiaan. Patriarkaatti ei murene, jos emme aktiivisesti yritä toimia toisin.

Irene: Tehtävää on yhä. Sanna Marin Trendissä avonaisessa bleiserissä ja bilettämässä festareilla on edelleen kauhistus monelle.

Saara: Mietin tosin, kuinka monelle nuo asiat ovat aidosti kauhistuksia ja kuinka paljon media ruokkii väkisin sitä kauhua.

Irene: Jep. Sama Sanna olisi vielä 20 vuotta sitten ollut ihan eri juttu ja pahempi haloo.

Saara: Ehkä se kauhistelu onkin vain patriarkaatin kuolonkorinaa.

Juttu on julkaistu Trendissä 10/2022.