Mitä tahansa, paitsi punaista.

Olen antanut kampaajille vapaat kädet jo vuosia – yhdellä reunaehdolla.

Nuoruuteni hennakokeilut ovat jättäneet minulle ikuiset tukkatraumat kaikista punaisen sävyistä. Värjäsin teininä hiuksiani kotikylppärissä, ja se näkyi lopputuloksessa.

Muutoin olen seikkaillut värien ja leikkausten maailmassa rohkeasti. Minulla on ollut epäonnistunut, superlyhyt pixie-tukka, joka sortin polkkaa ja lapaluiden alle kurotteleva megaletti. Yliopistovuosieni kotikutoisista rastapatukoista en mieluiten puhuisi lainkaan.

Olen kokeillut värjäystekniikat blokkiraidoista balayageen. Vain punaisen täyspanna on pitänyt.

Pari kuukautta ennen nelikymppissynttäreitäni sorrun klassiseen ansaan: kun trendille altistuu tarpeeksi monta kertaa, se alkaa vaivihkaa houkutella.

Plärään koko syksyn Instagramissa hehkuvien vaikuttajien kuvia. Kaikki loistavat samaa, juuri värjättyjen hiusten punaisia ja oransseja sävyjä.

Ihan kamalasta alkaa tulla aika siistiä.

Noora Herranen tietää, mistä puhun. Myös hän havahtui viime syksynä 40-vuotispäiviensä alla siihen, että jotain pitäisi tehdä.

Hänen pitkä, paksu tukkansa ulottui pakaroihin asti aina yllättävään päähänpistoon saakka.

– En tiedä, oliko kyse neljänkympin kriisistä, mutta heräsin eräänä yönä mökillä vahvaan tunteeseen siitä, että nyt tämä tukka saa lähteä, Noora kertoo.

Lapset nukkuivat vieressä, kun hän googlaili inspiraatiokuvia pikkutunneilla.

Noora muisti tutun kampaajan, joka tekee hyvää muiden ylijäämätukalla.

Kyllä vain, kampaaja vastasi. Nooran hiuksia voitaisiin käyttää hänen kehittämiinsä hiusten­pidennyksiin, jotka kiinnitetään pipoon tai pantaan.

Nooran ensimmäinen ajatus oli: kaikki pois ja kaljuksi! Kampaaja toppuutteli, että Nooran kallonmuodolle sopisi paremmin edes muutaman sentin pituus.

Kampaamon lattialle putosi silti yli puoli metriä pitkiä lettejä, joista valmistettiin yli metri hiusnauhaa. Se päätyi myöhemmin alopeciaa sairastavan naisen päähän.

Valokuva ventovieraasta uuden tukkansa kanssa oli Nooralle liikuttava hetki. Joku muu tarvitsi hiuksia, joista hän oli valmis luopumaan.

Ennen käänteentekevää kampaajareissua Noora oli päivittänyt aikeistaan Facebookiin. Hän sai heti kokea, millaisia tunteita hiukset herättävät jopa puolitutuissa.

Monen mielestä paksun, pitkän tukan leikkaaminen olisi hirvittävä sääli. Toisen mielestä kalju tai millin siili voisivat herättää mielleyhtymiä syöpään sairastumisesta. Noorasta ajatus oli kummallinen.

Silti uuden peilikuvan merkitys identiteetille ja itsetunnolle on yllättänyt Nooran itsensäkin. Puoli vuotta myöhemmin lyhyt tukka tuntuu pysyvältä ratkaisulta.

– Hiusten leikkaaminen oli voimauttava kokemus. Aivan kuin olisin ollut parikymmentä vuotta piilossa. Aloin kirjoittaa ja esittää omia biisejäni, koska minulla oli vihdoin rohkeutta olla kokonaan oma itseni.

Hiusmallin päivitys sysäsi liikkeelle ketjureaktion. Noora luopui lasiensa paksuista, vihreistä puukehyksistä ja alkoi pukeutua eri tavalla. Hän vaihtoi hippikuosit yksivärisiin ja kokeili entistä tiukempia ja lyhyempiä mekkoja.

– Hiukset linkittyvät omaan naiseuden kokemukseeni. Moni tuttu onkin kommentoinut, että olen tullut uudella tavalla näkyviin kaiken sen tukan alta.

Tutkija Erica Åberg Turun yliopistosta käsittelee väitöskirjassaan ulkonäön normeja. Hän kertoo, että naiset on jo pitkään sosiaalistettu arvostamaan ulkonäköä.

– Naiset oppivat arvioimaan arvonsa toisten silmien ja palautteen kautta. Kun vertailee itseään muihin, löytää jatkuvasti uusia vihjeitä siitä, millainen pitäisi olla, jotta olisi hyväksyttävä, Erica Åberg selittää.

Nuorekkuus, sileys ja hoikkuus ovat naisilla kovaa valuuttaa, miehillä taas korostuu toimintakyky.

Pitkät hiukset ovat olleet feminiinisyyden ja ylemmän yhteiskuntaluokan statussymboli, haluttu juttu. Edelleenkin hiukset mielletään ”naisen kruunuksi”, vaikka sen muotti ei enää aivan kapea olekaan.

– Kruunun ulkomuoto on saanut rinnalleen uudenlaisia tyylejä ja on tullut uusia tukkajumalattaria, kuten Maria Ylipää tai Maria Veitola, tutkija sanoo.

Hiukset voivat olla myös kapinoinnin väline, kuten Susanna Pellinen, 53, tietää.

Susanna on ollut kouluiästä asti ”se pitkätukkainen tyttö”. Se ei aina ole ollut kivaa: välitunnilla jonkun rasavillin oli pakko kiskaista pitkästä letistä.

Puoleen selkään ulottuva tukka oli alun perin äidin toive. Tämän oma äiti ei ollut antanut kasvattaa pitkiä hiuksia, joten äiti tahtoi paikata asian tyttärensä tukan kautta.

Äiti kampasi Susannan hiuksia aamuisin hartaasti ennen tämän kouluun lähtöä.

Susannan pahin teinikapina olikin karata viikkorahojen kanssa kampaajalle ja pätkäistä letti poikatukaksi.

– Kun tulin kotiin, äiti sulkeutui vessaan itkemään eikä puhunut minulle kahteen viikkoon, Susanna muistelee.

Äiti oli alkanut harmaantua jo kolmekymppisenä, joten kun Susanna löysi tukastaan ensimmäisen harmaan hiuksen 23-vuotiaana, sokki ei ollut merkittävä.

– Ennemmin muistan ajatelleeni, että oho, nytkö se siis alkaa. Päätin tietoisesti suhtautua harmaantumiseeni niin, että se on hauskaa. Omaksuin tyyli-ikonikseni parikymppisenä harmaantuneen elokuvaohjaaja Jim Jarmuschin. Ajattelin, että jos hän klaaraa tilanteen, miksen minäkin.

Susannasta tuntui silti kummalliselta, että harmaahiuksisia naisia ei näkynyt missään.

Alle kolmikymppisenä opiskelijana Susannan ohimot olivat harmaat, ja nelikymppisenä harmaus oli jo näkyvää. Nyt koko tukka hohtaa hopeisena.

Susanna kieltäytyy harmaiden peittelystä.

– Harmaa hius on ontto ja hieman hapero. Se ei myöskään kiillä. Erotan helposti mustaksi värjätyn harmaan tukan, sillä se näyttää moppimaiselta. Värikin tarttuu epätasaisesti, jos vain osa hiuksista on harmaantunut.

Harmaassa tukassa on Susannan mukaan erityisiä plussia. Se käyttäytyy kuin valokuitu.

– Minulle huomautetaan usein, että pääni ympärillä on sädekehä! Tietynlainen valo tekee harmaasta tukasta parhaimmillaan mielettömän hienon.

Lisäksi värjäysrumban välttämisen voi halutessaan nähdä suoranaisena poliittisena tekona. Susanna muistaa, kun Pirkko Saisio ja Maria Packalén vitsailivat taannoin kutsuvansa itseään harmaiksi kapinallisiksi siksi, koska he uskaltavat pitää harmaata tukkaa.

– He ovat syntyneet 40-luvulla! On aika pelottavaa, jos seitsemänkymppinen nainen ei saisi olla harmaantunut.

Siinä missä pitkät hiukset ovat nuorena naiselliset ja sovinnaiset, viisikymppisenä ne ovat lähes kapinalliset.

– Suomalaisnaisilla on neljänkympin rajapyykin jälkeen miltei kirjoittamaton sääntö leikata tukka lyhyeksi. Minä leikkaan polkan vasta, jos tukkani kunto joskus romahtaa.

Joskus tukan kunto voi romahtaa äkillisestikin.

– Sulla on täällä paljas laikku.

Oman äidin sanat pysäyttivät toimitusjohtaja Pauliina Louhiluodon, 45, kolme vuotta sitten kesken työpäivän. Designyrittäjä puursi suositun joulukaupan parissa eikä ollut ehtinyt pysähtyä peilikuvansa äärelle viikkokausiin.

Totta se oli: korvan takaa puuttui iso hiusläntti.

Pauliina tunsi alopeciasta eli hiustenlähdöstä kärsiviä ihmisiä ja otti yhteyttä heihin vertaistuen toivossa.

Hän pelkäsi pahinta, sillä monelta alopeciaa sairastavalta tutulta hiukset olivat lähteneet kokonaan. Pauliinalle niin kävi vuotta myöhemmin.

Pahinta ei ollut nähdä tyynyliinalla ja keittiön lattialla tukkoa omaa tukkaa, vaan menettää hallinta.

Alopecia on arvaamaton ja oikukas sairaus. Hoito on mutkikasta ja epävarmaa tai ei lainkaan mahdollista. Joillekin tukka palaa kokonaan tai osittain, monelle ei.

Pauliina kokeili monen muun lailla erilaisia vitamiineja, erikoisruokavalioita ja päänahan hoitoakin.

Alopecia on nostanut pintaan kipeitä kysymyksiä, joita Pauliina on käsitellyt sekä yksin että muiden kanssa.

– Alopecia on näkyvä kriisi, jota perheeni on käynyt läpi kanssani. Olen onnellinen siitä, että olen toimivassa ihmissuhteessa, sillä olen joutunut miettimään myös sitä, olenko tukattomana se nainen, johon mieheni rakastui.

Ulkonäköasioita enemmän parisuhteeseen on kuitenkin vaikuttanut sairauden tuoma ahdistus ja epävarmuus.

– Kerran tosin mieheni erehtyi sairauteni alkuvaiheessa vastaamaan tuttavalle, että kuuluu ihan hyvää. Seisoin vieressä enkä ollut uskoa korviani. Ai ihan hyvää, etkö ole huomannut, että minulta lähtivät hiukset!

Nyt Pauliinan päälaella on pieni hiukseton läiskä, mutta muuten tukka on kasvanut takaisin polkkapituuteen.

Hiussuhteen normalisoitumisessa kestää kauemmin kuin hiusten kasvussa.

– Alopecia tekee tukasta isomman jutun kuin se onkaan. Kampaajakäynnit hermostuttavat etukäteen ja hiustenpesua tulee lykättyä. Ulos lähtiessä pitää miettiä, onko pipo päässä. Peruukit tuntuvat ikäviltä. Sairauden hyväksyminen vie kauan, eikä sen kanssa ole välttämättä koskaan kokonaan sinut, Pauliina sanoo.

Toisaalta hiustenlähtö on johtanut arvoherätykseen.

– Elämme Instagram-kulttuurissa, jossa tärkeintä on se, miltä asiat näyttävät, eikä se, miten ne ovat. Saan sisustus- ja illalliskuvien selaamisesta nykyään helpommin ähkyn. Alopecia muistuttaa siitä, että meillä kaikilla on haasteemme.

Pauliina myöntää, että muiden tukkamurheet ärsyttävät toisinaan.

Siksi tuntuu tyhmältä kertoa, miten oman punaisen kauteni kanssa käy. Kerron kuitenkin.

Kampaajani loihtii tukastani tymäkän kuparisen. Ensi viikot esittelen leiskuvaa kuontaloani ylpeänä. Ilmoitan, että se on uuden vuosikymmenen värini.

Olen uljas keski-ikäinen nainen, joka ei enää pelkää näkyä! Palava sävy tuntui tuovan kasvoilleni ja olemukseeni kaivattua elinvoimaa.

Alkuhuuman jälkeen iskee arki, ja innostukseni valuu viemäriin värin mukana.

Kampaaja varoitti, että sävy laimenee ensimmäisissä pesuissa. Vaikka olen napannut mukaani elvyttävän erikoisvaahdon, en jaksa pelata sen kanssa suihkussa.

Alan nähdä peilissä tukan, jonka sävy muistuttaa nahistunutta porkkanaa.

Huomaan myös, että puolet vaatekaapistani näyttää punaisen värin kanssa ontuvalta. Pinkki hupparini jää rekille nyyhkimään. Se kuten moni lempisävyistäni riitelee pääni kanssa. En tunne enää oloani itsekseni.

Siksi kampaajalle lähtee taas illalla viesti: ”En ole tää ihminen, vaikka kuinka yrittäisin. Mennäänkö takaisin blondiin?”

Meikki ja hiukset: Essi Kylmänen