Henri Alénin 20 vuoden avioliitto alkoi työpaikkaromanssina: ”En näe, missä olisin ilman Terhiä”
Kokki Henri Alén, 45, tapasi vaimonsa Terhin 20 vuotta sitten, kun molemmat työskentelivät samassa ravintolassa. Henri on saanut työssään menestystä, mainetta ja himoitun tähden. Tärkeintä on kuitenkin puolison rooli. Tässä jutussa Henri kertoo elämänsä rooleista.
Ammattimies | Kokki voi olla myös sillanrakentaja
”Olen ammatiltani kokki, ja minua harmittaa tapa, jolla ammattikoulutuksesta puhutaan. Suomessa on kautta aikojen vallinnut sellainen asenne, että jos ei mene lukioon, on kakkosluokan kansalainen.
Akateeminen ura ei ole aina paras ratkaisu. Kaikenlaisia tekijöitä tarvitaan. Jos ihminen tuntee jonkin alan mieleisekseen, hän tekee hommansa yleensä hyvin.
Vietin lapsuuteni Helsingin Paloheinässä. Isä oli töissä tullissa. Äiti oli graafinen suunnittelija ja sairaanhoitaja.
Kokkailin kotona naistenlehdistä napattuja reseptejä jo kauan ennen kotitaloustuntien alkamista. Se oli riemukasta, sillä sain rauhassa sotkea ja kokeilla. Oma teini-ikäinen tyttärenikin saa rauhassa onnistua ja epäonnistua keittiössä. Tosin hän ei halua minua lähellekään ruokaa laittaessaan.
Aloin opiskella kokiksi 15-vuotiaana ja muutin omilleni. Kokkikoulu oli minulle ainoa vaihtoehto. Olin huono lukuaineissa, matematiikassa, kemiassa ja fysiikassa. Ehkä senkin vuoksi minua kiehtoi ruuanlaiton vapaus. Ruuanlaitossa mikään ei ole oikein tai väärin, vaan eri yhdistelmille, raaka-aineille ja valmistustavoille on loputtomasti mahdollisuuksia. Yhden eliniän aikana ei ehdi päästä niistä edes puoliksi kärryille.
Elämäni pyöri ruuan ja kokkaamisen ympärillä. Luin kaiken vapaa-ajan ruokahistoriaa ja katsoin kokkiohjelmia. En käynyt yksissäkään bileissä vaan haalin kursseja ja assistentin pestejä oppiakseni lisää. Se oli kunnon hurahdus, joka ei ole sittemmin väistynyt.
Nykyisin olen mukana seitsemässä ravintolassa, ja marraskuussa pidin vauvoille tarkoitettua pop up -ravintolaa Redin kauppakeskuksessa Helsingissä.
Ravintoloistani Finnjävel Salongilla on Michelin-tähti. Se kuuluu minusta keittiömestari Tommi Tuomiselle, joka on kokannut ravintolassa eniten.
Tähdet tulevat ja lähtevät pyytämättä. Jos niihin alkaa suhtautua kuolemanvakavasti, joutuu aikamoisiin sfääreihin. Keskittymisen pitää olla jokapäiväisessä onnistumisessa, ei prenikoissa ja palkinnoissa.
Minulla on korostunut oikeudentaju niin omissa kuin yhteiskunnallisissakin asioissa. En oleta, että joku muu hoitaa asiat puolestani.
Koronarajoitusten aikana ravintoloita kaatui, ja 20 000 työntekijää alalta lähti toisiin töihin. Voivottelun sijaan minusta tuntui tärkeältä ryhtyä toimiin. Annoin Ultima-ravintolani koronatutkimuksen käyttöön. Tarjosin tilat, keittelin kahvia ja yritin auttaa, missä osasin.
Oli huikeaa seurata, kun tutkijajoukko suihkutti vaaratonta mallivirusta ilmatilaan ja selvitti, miten virukset leviävät ja säilyvät. Ravintola-ala sai paljon uutta tietoa siitä, kuinka asiakaspolkuja voisi muokata turvallisemmiksi ja miten sisäilma vaikuttaa viihtyvyyteen. Olen tutkimuksesta ylpeä.
Aktiivivuoteni keittiössä alkavat jossain vaiheessa hiipua. Silloin tahtoisin ottaa enemmän roolia mentorina, neuvonantajana ja opettajana. Haluaisin yhdistää tiedettä ja käytännön tekemistä poikkitieteellisesti, toimia sillanrakentajana näiden maailmojen välillä.
Olen ottanut askelia siihen suuntaan ja ollut kehittämässä tulevaisuuden ruokaproteiineja teknologian tutkimuskeskuksen kanssa. Se on valtavan innostavaa. Tunnen silti edelleen perhosia vatsassani juuri ennen ravintolani ovien aukeamista ja asiakkaiden saapumista iltaserviisiin.
Minulla on sisäinen palo miellyttää ja palvella ihmisiä. En ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi olla jotain sen suurempaa. Toisinaan tuntuu, että nykyisin jokaisen pitäisi saada koko ajan olla yksilö ja esitellä itseään. Kun olen työvaatteissa, en ole yksilöllinen taiteilija vaan tuottamassa tiimini kanssa ihmisille elämyksiä.”
”Paniikkikohtaus oli pelottava ja kesti monta päivää. Minua pyörrytti, sydämeni pamppaili, hikoilin, silmissäni musteni ja pelkäsin kuolevani. En uskaltanut liikkua minnekään.”
Toipuja | Paniikkihäiriö opetti jarruttamaan
”Onnistuin mahdottomassa 2004 ja sain pöytävarauksen maailman parhaaksi ravintolaksi kutsuttuun El Bulliin. Kokki Ferran Adrià pyöritti sittemmin suljettua kolmen Michelin-tähden ravintolaa Espanjan Kataloniassa, parin tunnin päässä Barcelonasta.
Kyseessä oli aivan poikkeuksellinen paikka, molekyyligastronomian edelläkävijä. Kokit kaikkialta maailmasta yrittivät selvittää, miten he pystyivät tekemään ihmeellisiä annoksiaan, kuten kaviaaria omenasta tai kaksimetristä spagettia parmesanista.
Ennen El Bullin illallista stressasin monta viikkoa, pysynkö terveenä. Pelkäsin, että jokin pilaisi ainutlaatuisen mahdollisuuteni ja pöytävaraus siirtyisi jonon hännille puolen vuoden päähän.
Takanani oli pitkä työputki, ja lasku siitä tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan. Ensimmäinen paniikkihäiriökohtaukseni iski pöytävaraukseni alla.
Kohtaus oli pelottava ja kesti monta päivää. Minua pyörrytti, sydämeni pamppaili, hikoilin, silmissäni musteni ja pelkäsin kuolevani. En uskaltanut liikkua minnekään.
Pääsin lopulta illalliselle El Bulliin, mutta kohtauksen vuoksi en muista kokemusta kovin tarkasti. Mahtava elämys illallinen silti oli.
Seuraavien viiden vuoden aikana kohtauksia tuli tiuhaa tahtia. Aloin perehtyä asiaan, ja nykyisin tiedän, että kyse on paniikkihäiriöstä. Kävin terapiassa ja keskusteluryhmissä oppiakseni tulemaan toimeen kohtausten kanssa. Aloitin myös lääkityksen.
Olin noina vuosina lääkekierteessä. Jouduin syömään kipulääkkeitä selkäsärkyyn. Mielialalääkkeitä ja beetasalpaajaa käytin esiintymisjännityksen ja paniikkihäiriöiden takia.
Sittemmin selkä leikattiin, ja opin hoitamaan itseäni paremmin. Nykyisin otan vain paniikkihäiriölääkkeen.
En kuitenkaan ole lääkevastainen. Jos voin huonosti, menen lääkärille ja uskon, mitä sanotaan, enkä ala diagnosoida itse itseäni.
”Paniikkihäiriö on opettanut minut pitämään kiinni säännöllisistä elämäntavoista, vaikka rutiinit ovat joskus tylsiä.”
Olen oppinut, että paniikkikohtauksen riski on suurin silloin kun olen väsynyt, stressaantunut, syönyt huonosti ja jonkin jännittävän äärellä.
Liika kahvinjuonti pahentaa oloani, sillä kofeiini nostaa sykettä ja keho tulkitsee sen hätäsignaaliksi. Kohtauksia tulee vieläkin, mutta annan niiden tulla ja mennä.
Ajattelen, että jokaiselle annetaan tietty määrä kilometrejä ja jotkut käyttävät ne nopeammin loppuun kuin toiset. Olen kuluttanut omia kilsojani kaasu pohjassa ja tehnyt paljon töitä – varsinkin nuorempana oman hyvinvointini kustannuksella.
En tuolloin miettinyt jaksamistani ollenkaan. Nuorihan on mielestään kuolematon. Moni yritti varoitella minua elämäntyylistäni, mutta jotkin asiat täytyy kokea ja tajuta itse. Seinä tuli vastaan nelikymppisenä.
Toivon, että olen oppinut jarruttelemaan ja sen ansiosta matkaa on vielä paljon jäljellä. Paniikkihäiriö on opettanut minut pitämään kiinni säännöllisistä elämäntavoista, vaikka rutiinit ovat joskus tylsiä.
Autot ovat minulle yksi tärkeä tapa rentoutua. Rassailen harrastuksekseni vanhoja menopelejä. Siinä maailmassa kaikki on ymmärrettävissä ja korjattavissa.
Arkiautoni on huoleton kuin mikroaaltouuni. Se kulkee sähköllä eikä vaadi minulta ajatustakaan. Jos avaisin autoni konepellin, tuskin tajuaisin mitään sen sisuksista. Tykkään ajella ja laitella klassikkovehkeitä. Kun kaikki on nykyään niin digitaalista, arvostan mekaanista tuntua, vanhan ajan insinööritaitoa ja yksinkertaisuutta.”
Seljan palvelija | Täysin pyyteetöntä rakkautta
”Perheemme kultainennoutaja Selja on opettanut minut irrottautumaan töistä. Kun kotiovi menee kiinni, keskityn vain hetkeen. Selja on minulle terapeutti ja olento, josta saan pitää huolta. Se ei ole ollenkaan vähäinen rooli.
Meillä oli ensin kahdeksan vuoden ajan hoitokoira; ihana kultainennoutaja Hilma kyläili meillä isäntäväkensä ollessa reissussa. Hyvistä kokemuksista vaikuttuneina aloimme vaimoni kanssa miettiä, voisiko meiltä onnistua arki oman koiran kanssa. Kokemäeltä seitsemän vuotta sitten saapunut Selja on ollut elämäni parhaita hankintoja.
Ilman Seljaa en jaksaisi lähteä yksin metsään jolkottelemaan. Kun olimme kolunneet kaikki lähialueen metsät, kysyin toimittaja Mikko ”Peltsi” Peltolalta lisää vinkkejä. Sain listan luontokohteista, ja kuljimme Seljan kanssa seuraavaksi pääkaupunkiseudun upeassa lähiluonnossa Luukista Sipoonkorven ja Kuusijärven kautta Nuuksioon. Seuraavaksi täytyy lähteä pidemmälle.
Arkkitehti Alvar Aalto sanoi aikoinaan, että jokaisen työmatkan pitäisi kulkea metsän kautta, ja hän oli siinä oikeassa. Luonnossa liikkuminen tuo kaivattua vastapainoa työn rasituksille.
Liikkeessä pysyminen on ehdoton edellytys työkyvylleni. Olen samasta syystä jyystänyt kuntosalillakin parikymmentä vuotta sitkeästi, vaikka se on minusta maailman tylsin paikka.
Selja on kujeileva, omapäinen ja hirmuinen herkkusuu. En tiedä maistaako tyttö mitään, mutta kaikki kyllä kelpaa. Hän on muuten minulle ehdottomasti hän, ei mikään se!
Lemmikki tuottaa ihan hirveästi mielihyvää. On upeaa elää sellaisen olennon kanssa, joka ei mieti pandemioita tai sotia. Seljan antama täysin pyyteetön rakkaus on ihanaa.
Surullisinta lemmikeissä on se, että ne elävät niin lyhyen elämän. Tavallaan teen luopumista Seljasta jo etukäteen.
Kun kultaisellanoutajalla on ikää jo vähän päälle seitsemän vuotta, meno alkaa rauhoittua. Haluaisimme ehdottomasti toisen koiran Seljan jälkeen, mutta toivoisin, ettei koiria tarvitsisi vertailla toisiinsa, jokainen tyyppi on oma persoonansa.
Mietimme myös, olisiko toinen koira hyvä ottaa Seljan vielä eläessä, jotta se oppisi tavoille. Laumaeläimelle toisen kuolema voisi kuitenkin olla kova paikka.”
”Tiedostan vuosi vuodelta paremmin, kuinka tärkeää on olla pitämättä toista itsestäänselvyytenä ja tehdä suhteen eteen edes vähän hommia.”
Aviomies | Hyvä puoliso on arvokkainta
”Voivottelimme vaimoni Terhin kanssa vuosia, että olisipa meillä enemmän yhteistä aikaa. Olen ollut illat töissä ja ravintolan johtamista opettava puolisoni tekee päivätyötä. Alkuvuodesta luovuin iltatöistä, ja viikon kuluttua vaimoni totesi, että voisit ottaa ne takaisin. Suhteemme voi paremmin, kun emme ole koko ajan kylki kyljessä.
Nykyisin teen kolme neljä iltavuoroa viikossa, useimmiten Fiasco?-ravintolassani Helsingin Etelärannassa. Muissa ravintoloissa annan työrauhan. Mikään ei ole kamalampaa kuin takaovesta keittiövuoron sekaan yhtäkkiä pamahtava omistaja.
Tyttäremme on nyt 16-vuotias. Lähestymme sitä aikaa, kun hän itsenäistyy. Tyttäreni ikäisenä asuin jo omillani, mutta olen yrittänyt olla vihjaamattakaan siihen suuntaan. Isänä pelkkä ajatus tuntuu kamalalta!
En ole täydellinen puoliso, mutta minulla on vaimo, joka hyväksyy sen. Tiedostan vuosi vuodelta paremmin, kuinka tärkeää on olla pitämättä toista itsestäänselvyytenä ja tehdä suhteen eteen edes vähän hommia.
Olen lahopää ja unohdan helposti merkkipäiviä. Lapsuudenkodissani ei huomioitu niitä kovin paljon, mutta olen opetellut tajuamaan, että huomionosoitukset voivat olla merkityksellisiä. Nappaan kukkia vaikka kauppareissulla, muistan kysyä päivän kuulumiset ja annan toiselle tarvittaessa tilaa.
”Pitkän liittomme varrelle ei ole mahtunut ajatuksia erosta, muttei kaikki tietenkään ole ollut ruusuilla tanssimista.”
Aviomiehen rooli on minulle elämäni rooleista tärkein. Tapasimme vaimoni kanssa 2003, kun työskentelimme ravintola Savoyssa Helsingissä. Minä olin siellä vuoromestarina ja hän ravintolapäällikkönä. Kun aloimme seurustella, vaihdoin työpaikkaa. Samassa paikassa työskentely ei tuntuisi oikealta.
Elämä on yhdessä helppoa, kun molemmat nauttivat samoista asioista. Puolison ravintolatyö voi olla toiselle vaikeaa. Etenkin esimiesroolissa on oltava töissä vuorokauden ympäri, kun poikkeuksen poikkeuksia tapahtuu vähän väliä.
Vaimossani minua viehättää tietty itsenäisyys, määrätietoisuus ja jämäkkyys. Hän on opettanut minulle elämästä hirmuisesti, rehellisesti sanottuna melkein kaiken. En näe, missä olisin ilman häntä. Hyvä kumppani on elämässä kaikkein arvokkainta.
Pitkän liittomme varrelle ei ole mahtunut ajatuksia erosta, muttei kaikki tietenkään ole ollut ruusuilla tanssimista.
Yksi vaikeista ajanjaksoista ajoittuu lapsemme syntymän seutuun. Minulla oli silloin paljon kuvausreissuja, ja olin kuukausiakin poissa Suomesta. Vaimoni oli yksin kotona, ja se oli hänelle rankkaa aikaa. Siitäkin silti selviydyimme.
Toivon, että voisimme eläkeläisinä istua vaimoni kanssa keinussa ja onnitella toisiamme siitä, että jaksoimme tämän matkan yhdessä.”
Juttu on julkaistu Eevassa 1/2024.
