Eeva

Henri Alén: "Hyväksyn paniikkihäiriön osaksi elämää"

Henri Alén: "Hyväksyn paniikkihäiriön osaksi elämää"
Rohkeus ja pelko ovat kulkeneet rinnakkain huippukokki Henri Alénin elämässä. Paniikkihäiriön puhkeamisen ja haasteellisten työvuosien keskellä vaimo on ollut hänelle korvaamaton tuki.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 1.1.2017

Barcelonalaisen hotellin baarissa näkökenttä yhtäkkiä sumenee. Henri Alénin sydän alkaa takoa rinnassa, hengitys kiihtyy ja silmät mustenevat. Pyörryttää, henki ei kulje. On pakko istua alas ja luovuttaa. Sanoa vaimolle, ettei illallinen El Bullin kolmen Michelin tähden huippuravintolassa onnistukaan.

”Olin varma, että kuolen siihen paikkaan. En ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa”, huippukokki ja ravintoloitsija Henri Alén, 40, muistelee tapahtumaa vuosikymmen myöhemmin.

Henri muistaa viimeisen ajatuksensa ennen paniikkikohtausta. Sen, miten hienoa on, ettei hän ole tullut kipeäksi ja menetä tilaisuutta vierailla sen hetken maailman parhaassa ravintolassa.

Samalla hetkellä kohtaus iski kuin salama.

Nörttien ja kovisten kaveri

Pikkupoikana paniikista ei ollut tietoa. Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Henri viiletti pitkin Vantaan ja Helsingin katuja, tuli aina kaikkien kanssa toimeen eikä joutunut koskaan lunastamaan kaveriporukassa paikkaansa.

”Vanhemmat erosivat, kun olin kuusivuotias, ja muutin lapsena useita kertoja. Muistan kantaneeni jo pikkupoikana huolta vanhempieni pärjäämisestä.”

Henri oli vastuullinen ja sovitteleva tyyppi, joka ei pelännyt mennä konfliktitilanteissa väliin kotona tai koulun käytävillä.

”Kerran yläasteen liikuntasalin pukukopeilla isot jätkät alkoivat hakata koulun heiveröistä poikaa. Menin väliin ja maalasin kiusaajan naaman tussilla. Sanoin, että antakaa olla viimeinen kerta, kun mätkitte tätä kaveria.”

”Olin sekä nörttien että kovisten kaveri. Olin myös luokkamme pisin, mitä ei nyt ehkä uskoisi, ja harrastin nyrkkeilyä. Ehkä rohkeus puolustaa heikompia lähti myös siitä, että tunsin nyrkkeilysalilta koulun peläytyimmät kundit”, Henri miettii.

Kiusaajat eivät pitäneet Henrin väliintulosta. He lupasivat, että poika saisi tuntea koston vielä myöhemmin iltapäivällä nahoissaan. Koko loppupäivän Henri piileskeli koulun käytävillä, kunnes koulun pelätyin kundi nyrkkeilysalilta tuli hänen puheilleen.

”Hän oli käynyt ilmoittamassa kiusaajille, että jos he koskisivat minuun, hän pieksisi heidät kaikki”, Henri muistaa.

Nuorempana Henri yritti olla kaikkien kaveri.

Stressi laukaisee kohtaukset

Poikien maailma oli kova. Henri pärjäsi siellä sosiaalisilla taidoillaan ja tilannetajullaan. Nuorena pelko ei kasvanut koskaan lamaannuttavaksi. Vasta aikuisiällä pelko lähti hallinnasta. Silloin, kun olosuhteet olivat turvalliset.

Illallinen huippuravintolassa Barcelonassa oli yhtä tuskaa. Henri muistaa raahautuneensa väkipakolla Terhi-vaimonsa kanssa ravintolaan ja istuneensa läpi illallisen ahdistuneena ja lamaantuneena.

Hotellihuoneeseen päästyään Henri ei halunnut enää poistua sieltä mihinkään. Hän tunsi, ettei kaikki ollut kohdallaan. Henri alkoi epäillä kaikkea ja kaikkia.

”Suomessa menin lääkäriin ja sain paniikkihäiriö-diagnoosin. Aloitin serotoniinilääkityksen, jota käytän edelleen. Se vähentää ja lieventää paniikkikohtauksia, mutta ei poista niitä täysin. Olen hyväksynyt paniikkihäiriön osaksi elämää”, Henri sanoo.

Henri hakeutui puhumaan asioista ammattiauttajalle, kävi kursseilla ja etsi paniikkihäiriöstä tietoa kirjoista ja internetistä. Pikkuhiljaa hän oppi ymmärtämään häiriötä yhä enemmän ja välttämään tilanteita, jotka laukaisivat kohtauksen.

”Rankka duuniputki, jännitys ja pitkittynyt väsymys ovat huonoja juttuja. Samoin ahtaat paikat ja väentungos. Myös verensokerin vaihtelulla ja liialla kofeiinilla on vaikutuksensa.”

Henri ei halua salailla paniikkihäiriötään.

”Olen sanonut ihmisille, ettei tarvitse pelästyä, jos minulla alkaa viirata kupolissa. Suurin osa ihmisistä kokee kerran elämässään paniikkikohtauksen, minä vähän useammin”, mies kertoo.

“Intohimo vei voiton pelosta”

Alkuun paniikkikohtauksia tuli viikoittain, nykyisin kerran pari kuukaudessa.

”Paras apu kohtauksen tullessa on huomion kiinnittäminen yhteen asiaan. Alan tuijottaa esimerkiksi teekannun nuppia ja suljen ympäriltä kaikki muut äänet.”

Myös metsä rauhoittaa.

”Sienestäessä tai istuessa kiven nokassa ahdistus ja murheet katoavat. On rauhoittavaa katsoa, miten aurinko siivilöityy Keskuspuiston puiden välistä ja siinä hetkessä voi vain olla. Metsä ei vaadi sinulta mitään. Sen voima on sata kertaa parempi kuin minkään terapian”, Henri miettii.

Pelot eivät ole kuitenkaan koskaan estäneet Henri Alénia toteuttamasta unelmiaan. Hän on uskaltanut heittäytyä tyhjän päälle saavuttaakseen unelmansa.

”Eniten rohkeutta on vaatinut päätös luopua palkkatyöstä ja ryhtyä yrittäjäksi. En koskaan haaveillut yrittäjyydestä. Tiesin siihen liittyvät riskit ja mitä se vaatii. Mutta intohimo ja halu päättää itse asioista veivät lopulta voiton pelosta”, mies kertoo.

“Ravintolamme avajaispäivänä olin kalpea luuranko. En osannut iloita ja nauttia”, Henri muistelee.

Unelmien syksystä tulikin synkin

Huippukokki muistaa loppukesän helteisen päivän, jolloin hän käveli tukkutorin poikki vapaana miehenä. Henri oli juuri ilmoittanut pomolleen jäävänsä pois leipätyöstään ja siirtyvänsä tuntityöntekijäksi. Takana oli merkittäviä pestejä huippuravintoloissa, kuten Palacessa, Nokassa ja Savoyssa.

”Olo oli helpottunut, mutta samalla yllä leijui epävarmuus, mitä tästä kaikesta vielä tulisi.”

Syksylle oli sovittuna televisiotöitä aamun Ruokala.tv-ohjelmassa ja ruokastailausta. Pikkuhiljaa mukaan tuli reseptien kirjoitusta, ja Henri alkoi varovaisesti uskoa, että näin voisi ehkä elää. Samalla mielessä alkoi kypsyä haave omasta ravintolasta.

”Alussa kalenterissani oli useita tyhjiä päiviä ja tuijotin tilinauhaa ahdistuneena. Perheeseemme oli juuri syntynyt pieni tyttö, ja laskin, miten pitkään tienestini riittäisivät.”

Syksyllä 2010 suurin haave kuitenkin toteutui. Henri avasi yhdessä ystäviensä kanssa Helsinkiin oman ravintolan, Murun. Mutta unelmien syksystä tulikin Henrin elämän synkin. Koska rahat olivat lopussa, ystävykset tekivät itse kaikki remonttityöt. Lisäksi Henri painoi omassa catering-yrityksessään iltavuoroja ja lapsi valvotti kotona.

”Putosin sinä syksynä mustaan aukkoon. Tein kaiken rutiininomaisesti selkärangasta. Laitoin annoksia esille, suoritin ja vaadin täydellisyyttä. Millään muulla kuin ruualla ei ollut väliä. Ei omalla elämällä, ei ihmisillä. Se on ihmismielelle myrkyllinen tila.”

”Murun avajaispäivänä olin kalpea luuranko. Paino oli tippunut remontin aikana kymmenen kiloa, enkä osannut iloita ja nauttia mistään. Olin ihmisraunio”, Henri muistelee.

Ainoa hengähdyshetki koitti yhdeltä yöllä. Silloin Henri käveli ravintolasta kotiin ja istui hetkeksi sohvalle. Vaimo ja lapsi olivat nukkumassa. Henri tuijotti olohuoneen seinään eikä jaksanut tehdä yhtään mitään.

Vasta viisi vuotta Murun perustamisen jälkeen helpotti. Viime vuosiin mahtuu lukuisia muitakin kiinnostavia projekteja ja neljä uutta ravintolaa: Pastis, Kaartin Hummeri & Hodari, Finnjävel ja Bystro.

“Opettelin sanomaan ei”

Henri on julkaissut kaksi keittokirjaa ja luotsannut yhdessä Niki Thieulonin kanssa Henkka & Niki vs. Amerikka -kokkausohjelmaa. Lisäksi miehestä on kuoriutunut suosittu kokki myös sosiaalisessa mediassa. Hänen Twitterissä jakamiensa suositusten ansiosta kaupoista on loppunut tuote jos toinenkin.

”En pidä itseäni menestyneenä. En mittaa menestystä rahalla, vaan asioiden yhteiskunnallisella merkityksellä. Koen, etten ole näyttänyt itselleni vielä tarpeeksi.”

Yhä tärkeämmäksi Henrille on tullut aika oman perheen kanssa.

”Keventynyt työtahti näkyy parempana henkisenä vireytenä. Kun aiemmin jäin kesälomalle, olin aina aivan loppu, kuin kuollut.”

Vapauttavinta on ollut opetella sanomaan ei.

”Kesälomamatkalla Italian Modenassa huomasin, että vihdoin minusta oli johonkin. En vain vaeltanut ja valittanut, nukkunut ja paennut Twitteriin. Jaksoin keskustella, olla läsnä vaimoni ja lapseni kanssa”, mies iloitsee.

Nykyisin Henri Alén tunnistaa, milloin alkaa olla liian lähellä uupumista.

”Kun en jaksa enää vastata puhelimeen enkä puhua perheeni kanssa, tiedän, että on varattava aikaa levolle.”

"Rentoudun selaamalla netistä myytäviä autoja. Autot ovat henkireikäni, keino saada ajatukset toisaalle", Henri kertoo.

Perhe on suurin voimavara

Rakkaus ja perhe ovat voimia, jotka ovat kannatelleet Henri Alénia, myös kaikkein synkimpinä ajanjaksoina. Suurta iloa perheenisälle tuottavat lapsen onnistumisen riemu ja yhteiset hetket saunan lauteilla, kun pohditaan syntyjä syviä.

”Yritän opettaa kahdeksanvuotiaalle tytölleni, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja kaikista asioista kannattaa puhua. Tämän sekä suoraselkäisyyden mallin opin kotona äidiltäni. Eniten olen itsessäni ylpeä siitä, että olen ollut kaikissa elämäni ratkaisuissa rehellinen.”

”Suurinta voimattomuutta ja surua olen taas kokenut, jos lapseni on kohdannut elämässään epäreiluutta tai kiusantekoa, joihin en voi itse suoranaisesti vaikuttaa”, isä miettii.

Joka syksy Henri lähtee tyttärensä ja oman isänsä kanssa kalastamaan Tammisaaren-mökille. Kolmikko kalastaa tutussa pohjukassa, ja Henri kertoo tytölleen samat kalajutut, mitkä isä opetti hänelle aikoinaan. Tyttö kiljuu riemusta saadessaan ensimmäisen kalansa, ja Henri jakaa tyttärensä ilon. Illalla kalat paistetaan nuotiolla.

Läsnä ovat yhtä aikaa mennyt ja nykyisyys.

”Onneksi onnellisia hetkiä on ollut elämässäni paljon enemmän kuin onnettomia”, Henri miettii.

”Edelleen joka päivä, kun ajattelen vaimoani, tunnen suurta rakkautta. Vaimo on minulle kaikki kaikessa. Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta. Hän on mahtava elämänkumppani, mutta myös paras ystäväni.”

Vaimo ansaitsee Henrin mukaan hänen elämänsä tukipilarina suurimman kiitoksen. Siinä mies on häkellyttävän suora ja rehellinen.

”Kannan syyllisyyttä, koska olen ollut niin paljon poissa enkä ole jaksanut olla läsnä perheelleni. Vaimo on joutunut kestämään ihan helvetisti. On ihme, että hän on vielä kanssani.”

”Viime kädessä vaimo on pitänyt minut pystyssä, kaikki nämä vuodet. Etsinyt minulle konjakkia Barcelonan yössä, jotta voisin rauhoittua, pitänyt huolta joka tilassa.Vaimo on ollut vahva, kun en ole itse siihen pystynyt.”

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 1/2016. Nettiartikkelia on päivitetty.

Kommentoi +