Kun Helena Kuulkers erosi toimittaja Rauli Virtasesta, hän joutui miettimään elämänsä uusiksi – toteutti unelmansa ja alkoi taiteilijaksi
”Olen oppinut olemaan yksin onnellinen”, Helena Kuulkers sanoo.
Takana on taas yksi taidenäyttely Helsingin Kaapelitehtaalla. Helena Kuulkers on purkanut taulunsa pois ja vienyt ne Espoossa sijaitsevaan ateljeehensa.
Hänellä on ollut paljon näyttelyitä ympäri maailmaa viime vuosina. Helena työskentelee enimmäkseen suomalaisen Taidegalleria Eva Internationalin kautta.
Kesällä hänellä oli yhteisnäyttelyt Espanjassa Mijaksessa Centro de Arte Contemporáneossa ja Italiassa Roomassa Il Collezionista -galleriassa. Roomaan Helena matkusti saatuaan reissun äitienpäivälahjaksi kahdelta aikuiselta pojaltaan. Toissakesänä he antoivat äidilleen lahjaksi Lissabonin-matkan. Silloin Helenan töitä oli esillä kaupungin All You Need is Art -festivaaleilla.
Espoon-ateljeen seinillä on vahvoja, värikkäitä teoksia, jotka esittävät enimmäkseen isosilmäisiä, sielukkaan näköisiä naisia.
”Monet sanovat, että löytävät minut näistä tauluista. En kiellä, ehkä se on niin”, Helena sanoo.
Hänellä on samanlaiset silmät kuin taulujen naisilla. Helena ei ymmärrä, kuinka jotkut ovat tylsistyneitä, kun on niin paljon opittavaa.
Hän suhtautuu elämään uteliaasti ja innostuneesti. Uudet alut antavat hänelle toivoa tulevaisuudesta.
”Olen oppinut olemaan itsekseni ateljeessa ja yksin onnellinen. Enää en pelkää kritiikkiä enkä kiitoksia, en ole enää piilossa. Maalaaminen on minulle terapiaa.”
Avioliitto ja perhe toimittaja Rauli Virtasen kanssa toi hollantilaisen Helenan aikoinaan Suomeen. Tämä oli KLM:n lentoemäntä tavatessaan puolisonsa, joka tunnetaan kriisialueilta tekemistään reportaaseista.
Helena syntyi Karibianmerellä sijaitsevalla CuraÇaon saarella, joka kuuluu Alankomaihin. Hollantilainen isä työskenteli Shellin suunnittelijainsinöörinä ja karibialainen taiteilijaäiti teki patsaita kipsistä ja kalan luista. Perheessä on viisi tyttöä, joista Helena on toiseksi vanhin.
”Minulla oli onnellinen lapsuus. Äidin latinotausta tuli esiin varsinkin niin, että kotona soi aina latinalainen musiikki, kovaa.”
Helenan ollessa kymmenvuotias perhe muutti Hollantiin Amsterdamiin. Työ hollantilaisen lentoyhtiön lentoemäntänä vei hänet 12 vuodeksi asumaan muun muassa Brasiliaan Rio de Janeiroon, Kanadaan Montrealiin ja Australiaan Melbourneen.
Ennen avioitumistaan Raulin kanssa hän työskenteli jonkin aikaa Dubaissa Hotel Hyattin tiedotus- ja suhdetoimintajohtajana.
”Tulin hyvin toimeen toimittajien kanssa ja tein jopa yrityksen omaa lehteä.”
Naimisiin mentyään Helena muutti silloin Yhdysvalloissa New Yorkissa asuneen Raulin luokse, ja he saivat kaksi poikaa. Myöhemmin perhe muutti Lontooseen ja sieltä Suomeen 1990. Täällä heitä kuvattiin yhdessä silloin tällöin seurapiiritapahtumissa. Ensimmäiset vuodet Suomessa olivat kuitenkin aika surullisia. Helena oli saanut juuri uuden kodin sisustettua, kun tulipalo tuhosi sen. Tuli pääsi irti kaasuputkien remontin yhteydessä.
Ensin perhe muutti hotelliin ja sitten remontin ajaksi väliaikaiseen kotiin. Vuoden kuluttua tuli ero ja uusi muutto. Erosta on jo 31 vuotta.
”Eron jälkeen minun piti ratkaista monta asiaa, kuten jäänkö Suomeen. Pojat olivat aloittaneet koulunsa täällä ja saaneet kavereita. En halunnut viedä heitä taas uuteen.”
”Jouduin opettelemaan kielen ja sopeutumaan ilman tukiverkostoja. Vähitellen sain ystäviä. Kun päätökset oli tehty, pääsin tasapainoon. Selviydyimme poikien kanssa yhdessä.”
Poikiensa vuoksi Helena kieltäytyi eron jälkeen kansainvälisestä työtarjouksesta, sillä työ olisi edellyttänyt muuttoa Lontooseen.
”Jäin Suomeen poikieni vuoksi, ja nyt molemmat asuvat töidensä takia maailmalla Hollannissa suoritettujen yliopisto-opintojen jälkeen. Vanhempi pojista asuu Genevessä Sveitsissä ja nuorin Manilassa Filippiineillä. Genevessä asuvat myös suuret rakkauteni, kaksospojanpojat, joita tapaan monta kertaa vuodessa. Minuun sattuu aina, kun sanomme näkemiin.”
Merkittävä käännekohta Helenan eroprosessissa oli selviytyminen Thaimaahan iskeneestä tsunamista tapaninpäivänä 2004. Hän oli silloin Koh Lantan saarella vanhemman poikansa ja tämän morsiamen kanssa.
Tsunamin iskiessä Helena oli laivassa matkalla kohti Phuketia. Hyökyaalto hakkasi laivaa ylös ja alas. Alus matkustajineen selviytyi, mutta Helena loukkasi pahasti nilkkansa matkanteon aikana. Myös poika ja hänen morsiamensa selviytyivät ihmeen kaupalla, vaikka heidän loma-asuntonsa huuhtoutui mereen.
”Vasta kotona tajusin, miten hirveä tsunami oli ollut. Välillä tunsin syyllisyyttä siitä, että olen elossa. Minä selviydyin, koska olin merellä oikeassa paikassa.”
Suomessa Helena haki nilkkaansa apua terveyskeskuksesta. Nyt jälkikäteen hän uskoo, että olisi tarvinnut myös terapiaa, sillä kaiken kauheuden näkeminen oli traumatisoinut häntä.
”Olin onnekas, että selviydyin. Olen siitä kiitollinen. Tajusin, että tsunami oli paljon pahempi asia kuin avioero, sillä olimme lähellä kuolemaa. Nyt ymmärrän paremmin niiden ihmisten tuntemuksia, jotka ovat olleet keskellä sotia ja katastrofeja, kuten entistä miestäni. Ellei minulla olisi ollut niin aikaista lähtöä laivalle, olisimme huuhtoutuneet mereen ja menehtyneet.”
Avioeron jälkeen Helena otti takaisin tyttönimensä Kuulkers. Hän työskenteli Suomessa ensin seitsemän vuotta konferenssipäällikkönä, kunnes perusti oman yrityksen.
Helenan yritys järjesti muun muassa kansainvälisiä lääketieteen konferensseja ja retkiä kansainvälisten risteilyalusten matkustajille. Helena piti näpeissään kaiken muusikoiden ja ruokailujen järjestämisestä alkaen. Se tiesi työtä vuorotta 12 vuotta. Helena kuvailee olleensa työnarkomaani.
”Onneksi löysin uuden ihmissuhteen kaksi vuotta eron jälkeen. Se oli valtavan tärkeää. Kumppanini oli välittävä, huolehtiva, antelias ja erittäin kohtelias. Hän tuki minua myös tsunamin jälkeen. Emme asuneet samassa kodissa mutta vietimme paljon aikaa yhdessä. Oman yrityksen perustamisen jälkeen olin melko sidottu työasioihin.”
Kahden pienen pojan äidillä oli haasteensa uuden parisuhteen löytämisessä. Helena muistelee hymyssä suin, miten pojat tekivät jäynän hänen lähtiessään ensimmäisille treffeille eron jälkeen. Poikien tekemään leipään oli piilotettu huikea määrä valkosipulia, jotta äiti haisisi pahalta.
” Erossa hukkaa itsetuntonsa ja itsekunnioituksensa pitkäksi ajaksi. Suru kuolemasta on erilainen.”
Uusi elämänkumppani kuoli yllättäen 12 vuotta sitten.
”Se oli järkyttävää, mutta poikia ei loukattu tällä kertaa. Vanhempi poikani lähetti minulle hautajaisten jälkeen lentolipun Abu Dhabiin, missä asui ja työskenteli. Toivuin uudessa ympäristössä rakkaiden ihmisten kanssa. Ilma oli kaunis, aurinkoa oli paljon ja söimme yhdessä. Yksin asuvana nautin siitä. Sitä tarvitsin.”
”Erossa hukkaa itsetuntonsa ja itsekunnioituksensa pitkäksi ajaksi. Suru kuolemasta on erilainen. On myös monia muita menetyksiä, joita muut eivät voi nähdä.”
Pakkopysähdys Helenan yrittäjävuosiin tuli 12 vuotta sitten, kun hän jäi eläkkeelle 65-vuotiaana silmäongelmien vuoksi. Hänellä on ollut vaikeuksia silmiensä kanssa lapsesta asti.
Helenan toinen silmä on niin sanotusti laiska, mikä on vaikuttanut hänen näkökykyynsä, ja sen takia hän on käyttänyt vain toista silmää.
Myöhemmin hän sairastui matalapaineglaukoomaan, joka vaurioittaa näköhermoa. Sairauden vuoksi Helenan silmät on leikattu kolme kertaa. Viimeinen leikkaus onnistui hidastamaan sokeutumista.
”En voinut enää ajaa autoa, enkä tehdä töitä tietokoneella. En lue kirjoja vaan kuuntelen niitä. Pimeässä ja kirkkaassa valossa pidän erityisiä laseja. Lapsuudesta asti vaivannut laiska silmä on alkanut elpyä. Sitä olen rukoillut kauan.”
”En ole huolissani näkökyvystäni. Olen oppinut luottamaan, että minua kannatellaan vaikeuksienkin yli.”
Pojat pitävät jatkuvasti yhteyttä äitiinsä ja huolehtivat. Kun Helena sairastui vakavasti korona-aikana ja joutui sairaalaan kolmeksi viikoksi, nuorempi poika tuli Suomeen äitinsä luo.
Sairastuminen alkoi munuaiskivistä ja aiheutti vakavan verenmyrkytyksen, jolloin tulehdusarvot olivat koholla eikä antibiooteistakaan ollut alkuun apua.
”Poikani keskusteli minua hoitavan lääkärin kanssa päivittäin. Kun pääsin sairaalasta, poikani vuokrasi meille kahden makuuhuoneen asunnon, jossa teki etätöitä ja hoiti minua. Hän laittoi terveellistä ruokaa ja ulkoilutti minua. Kymmenen päivän jälkeen olin tarpeeksi terve palaamaan kotiini.”
”Pojat tulevat joka kesä Suomeen, ja vietämme aikaa yhdessä, kun heille sopii. Käyn Genevessä ja tapaan heitä usein. Poikani lähettää minulle lentoliput monta kertaa vuodessa. Nykyisin seitsemänvuotiaat pojanpojat ottavat minut mukaan maalivahdiksi jalkapallossa tai sitten pelaamme monopolia tai shakkia.”
Maalaaminen ja piirtäminen ovat olleet Helenalle rakkaita harrastuksia pienestä pitäen. Perheessä on myös toinen kuvataiteen ammattilainen, Helenan sisko Saskia Kuulkers, joten luominen on heillä veressä.
Kun Helena asui avioliittonsa aikana perheineen Lontoossa, hän meni taidetunneille. Suomessa harrastui jatkui ruotsinkielisessä työväenopistossa Arbiksessa.
Helena tunsi aluksi pienuutta muiden kuvataiteilijoiden rinnalla mutta löysi itsestään ilmaisun voiman hyvän opettajan avulla. Välillä värit olivat häneltä kateissa vaikeiden kokemusten vuoksi, mutta nykyisin työt ovat värien juhlaa.
”Olen hyvin kunnianhimoinen ja keskityn siihen, mitä teen. Kun maalaan, tunnen, kuinka kaikki muu katoaa ympäriltäni.”
”Yritän käydä ateljeessani maalaamassa viisi kertaa viikossa, vaikka sinne on tunnin matka kotoani. Olen yöihminen, työpäivät venyvät usein yhdeksään. Minun on laitettava kello soimaan, että ehdin illalla bussilla kotiin.”
Vastaavasti Helena nauttii levollisista aamuista, rauhallisesta aamiaisesta ja uutisten seuraamisesta. Iltaisin hän ei halua uutisia seurata, sillä maailmantilanne on rauhaton ja se vaikuttaa uniin.
Helenan työskennellessä tuntikausia murheet unohtuvat.
”Maalatessani olen kauniissa maailmassa. Haluan tehdä kauniita töitä, kauniita naisia ja kukkia. Ilmaisen tunteitani maalausten kautta. Suuret silmät kertovat sielusta. Minulla on rauha sydämessäni.”
Helena on hyvillään, kun hänen teoksensa menevät kaupaksi, mutta se ei ole hänelle tärkeintä. Kaiken kokemansa jälkeen hän nauttii elämän yksinkertaisuudesta. Helena haluaa maalata niin kauan kuin voi silmiensä terveyden puolesta.
”Minun ei tarvitse tulla rikkaaksi tai kuuluisaksi. Olen onnellinen tässä hetkessä. Huolissaan oleminen ei auta mitään. Poikieni jälkeen suurin lahja elämältä ovat kaksospojanpoikani, joiden elämässä olen onneksi saanut olla paljon läsnä.”
Siskot ovat houkutelleet Helenaa muuttamaan Hollantiin, mutta Helena ei halua.
”Ihminen on kuin puu. Kun pysähtyy jonnekin, alkaa kasvattaa juuria. Minun juureni ovat kasvaneet Suomeen ja tänne jään.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 4/2024
