Heidi Herala joutui opettajansa silmätikuksi – haavojen paraneminen vaati terapiaa ja aikaa: ”Kulutin vuosikymmeniä itseni pienentämiseen”
Heidi Herala osaa nykyisin ottaa oman tilansa. Hän on käsitellyt terapiassa pelkojaan ja päästänyt pintaan myös suuren surun veljen menetyksestä.
Näyttelijä Heidi Herala kertoo itsestään ja monista puolistaan Eevan juttusarjassa Elämäni Roolit.
Tytär | Haluan yhä soittaa äidille
”Kun olen näyttämöllä, kuulen edelleen joka kerta mielessäni isäni Helge Heralan neuvon: ’Heidi, kun tulet yleisön eteen kiittämään, älä hösellä äläkä nyi itseäsi vaan ole ihan levossa. Kumarra ja ota kiitokset vastaan.’
Kun minulla on huolia tai hätä, mietin, että voisinpa vielä soittaa äidille. Nykyisin soitan ohjaajalle. Sanon hänelle, että soitan sinulle, kun en voi soittaa äidille.
Isäni kuoli 2010 ja äiti 2014. Äitini Marja Korhonen oli hyvä kuuntelemaan mutta myös hyvin ratkaisukeskeinen. Jälkimmäisen piirteen olen perinyt häneltä liiankin kanssa.
Lisäksi tunnistan itsessäni äidin tarkkuuden rakentaa rooleja ja jääräpäisyyden. En anna visioistani helposti periksi. Isän perua on fyysinen rytmini. Hän oli sulavalinjainen ja nopeajalkainen. Isä menetti jalkansa diabeteksen takia, mutta omani menevät yhä aika kovaa.
Vanhempani viettivät viimeiset vuotensa helsinkiläisessä Riistavuoren palvelutalossa. Olin kiireinen mutta huolehtiva tytär. Kävin vanhempieni luona tehokkaasti ja nopeasti mutta usein. Myös veljeni kävi heitä katsomassa.
Isä oli skarppi loppuun asti ja mieleltään mukava. Äidin muistisairautta oli surullista katsella. On kamala tunne, kun äiti häviää.
Sen opin, että muistisairaalle pitää puhua kuin ihminen ihmiselle eikä hoitajille hänen ohitseen. Tein kerran sen virheen, että sanoin hoitajalle Marjan tekevän artikulaatioharjoitusta, kun hänen puhekykynsä oli alkanut mennä ja muuttunut papatukseksi. Silloin äiti sanoi minulle: ’Sinä olet ilkeä ihminen.’ Se oli selkeä reaktio, ja pyysin anteeksi.
Järjellä ymmärrän, ettemme ole täällä ikuisesti, mutta on kauheaa menettää vanhempansa. Vaikka tiesin, että se olisi edessä, en ollut valmistautunut siihen.”
Sisko | Suru pääsi ulos
”Jos asioita pitää sisällään, ne koteloituvat ja tulevat jossain vaiheessa isosti ulos. Minulle tapahtui niin 2018, kun olin katsomassa Helsingissä KOM-teatterissa Mustarastas-näytelmää, jonka ohjasi poikani Lauri Maijala.
Esitys meni rinnastani sisään ja tuli selästä tulos, itkin pohjattomasti sen jälkeen. Monologissa näyttelijä Eeva Soivio kertoi kadonneesta veljestään. Kun menin kiittämään Eevaa, hän sanoi: ’Voi, sieltä tulee äiti!’ Vastasin: ’Tässä tulee Jarkon pikkusisko.’
Veljeni Jarkko kuoli liikenneonnettomuudessa 21-vuotiaana. Minä olin silloin neljäntoista. En ollut katsomassa hänen ruumistaan enkä uurnanlaskussa, koska vanhempani halusivat suojella minua liikaakin.
Jarkon menetys näkyi kotona hiljaisuutena. Isä vaikeni, äiti avautui. Minä en halunnut kuulla vaan torjuin kuoleman.
Asuin kotona koko teatterikorkeakouluajan. Siinä oli varmasti riippuvuutta puolin ja toisin. Äitini puolelta kyse oli myös siitä, että hän oli menettänyt niin paljon: äitinsä jo pienenä, isänsä, pikkusiskonsa ja lapsensa.
Olen perheeni ainoa tytär, kuopus ja kahden veljen pikkusisko. Olen jälkikäteen lukenut äidin päiväkirjoja, ja hän puhutteli jokaista meistä etuliitteellä rakas.
Nuorimpana en ollut lellikkilapsi. Minun ja esikoisen Jarkon välillä oli seitsemän vuoden ikäero. Ollessani pieni vanhempieni huomio kohdistui häneen, koska hänellä oli ensin esipuberteetti ja sitten puberteetti. Minä elin omassa teatterihaavemaailmassani, ja se oli ihanaa.
Meitä voi sanoa taiteilijaperheeksi, enkä osannut kuvitellakaan muunlaista elämää. Kun piirtelimme kavereiden kanssa, muilla oli piirustuslehtiöt, minulla isän ja äidin radiokuunnelmien plareja eli käsikirjoituksia. Niiden loppupäässä oli hyvää piirustuspaperia.”
”Ikäeromme on hiljainen asia. Emme ole niin kutsutusti puhuneet asioita selviksi vaan elämme tätä päivää.”
Puoliso | Säie kestää
”Kun aviopuolisoni, näyttelijä Seppo Maijala katsoo teatteriesitystä, hän havainnoi ensin näytelmän puitteet. Sen sijaan, että kuuntelisin, häiritsen ja pyydän häntä menemään asiaan eli kertomaan, miten kaverini näyttelevät.
Havaitsemme eri asioita, ja väheksyn hänen kokemustaan. Olen liian dominoiva ja malttamaton. Toisen pitäisi ajatella yhtä ’fiksusti’ kuin minä ja yritän muuttaa häntä kaltaisekseni. Pitäisi jo osata luovuttaa, kun ei se ole onnistunut tähänkään mennessä.
Kun olin nuori, kaikki halusivat puhua Sepon kanssa. Hän jäi eläkkeelle 2010, ja tasapainoilen edelleen sen kanssa, että nykyisin puhutaankin minulle. Seppo on sanonut tämän ääneen myös itse.
Puolisoni vie minut teatterille ja hakee sieltä. Joskus sanon, että pääsisin hyvin itsekin, mutta hän haluaa olla chauffeurini. On kiva, että joku odottaa minua kotiin. Toisinkin voisi olla.
Tunnen välillä huonoa omaatuntoa siitä, että työ rytmittää arkeani.
Haluaisin tehdä yhdessä asioita, mennä vaikka tanssikurssille, vaikka Seppo ei niin välittäisi. Siinä muistutan äitiäni. Kun hän ei saanut Helgeä lähtemään kanssaan leffaan kirveelläkään, hän meni itsekseen. Minä menen yksin taidenäyttelyihin.
Olen Seppoa kuusitoista vuotta nuorempi. Vuosien varrella ikähaitari kapenee. Fyysisesti olen paljon raihnaisempi kuin Seppo. Minulla on enemmän lääkkeitä ja kipuja kuin hänellä.
Ikäeromme on hiljainen asia. Emme ole niin kutsutusti puhuneet asioita selviksi vaan elämme tätä päivää.
Ja kuka hemmetti tietää, missä järjestyksessä täältä mennään? Meillä on hyvät suhteet lapsiimme, enkä usko, että meitä jätettäisiin yksin.
Kun 20-vuotiaana tapasin Sepon Samppalinnan kesäteatterissa Turussa, hän oli raivostuttavan übermiehekäs ja käyttäytyi hallitsevasti ja leuhkan oloisesti, mikä kyllä karisi pois. Elkeet johtuivat epävarmuudesta. Pikkuhiljaa tykkääminen kasvoi.
Olen ollut mustasukkainen, ja se on syönyt liittoamme. Käsittääkseni aihetta ei ole ollut, vaan se on liittynyt epävarmuuteeni. Suhtautumiseni ei ole ollut leppoisaa vaan olen suuttunut ja räyhännyt. Kun olen saanut lisää itsevarmuutta, tunne on helpottanut.
Suhteemme liima on ollut välillä vahvempi, välillä ohuempi, mutta aina joku säie on kestänyt. Myrskyissäkään ei ole tullut mieleen, että olisimme alkaneet jakaa omaisuuttamme jätesäkkeihin.
Olemme aina tykänneet toisistamme, ja meillä on hyvä olla toistemme seurassa. Lapset ovat olleet meille hyvin tärkeitä. Olemme kasvaneet Sepon kanssa toisiimme kiinni mutta emme ahdistavalla tavalla.
Seppo on ollut ja on minua pystyssä pitävä voima. Hänellä on lähtökohtaisesti parempi itsetunto kuin minulla. Hän osaa tukea minua ja iloitsee puolestani vilpittömästi.”
Näyttelijä | Minä riitän
”Kun seison Helsingin kaupunginteatterin kulisseissa ja odotan pimeässä näyttämölle menoa Everstinnana, sanon itsekseni: ’Terve, isä ja äiti, tämä on teille. Olisi ollut kiva, että olisitte nähneet tämän.’ Näytelmän loppupuolella he ovat mielessäni uudestaan, kun puhun ’menheistä sukupolvista, jotka ovat näillä kairoilla taistelleet ja menheet eteenpäin’. Niin tekivät vanhempanikin.
Everstinna-näytelmän päärooli on unelmatyö tässä vaiheessa uraani. Kun yleisö taputtaa, ajattelen: kiitos, kun piditte, tein parhaani, ja hienoa, että se riitti. Tunnen myös tervettä ylpeyttä. Varsinkaan meille naisille ei ole usein tarjolla rooleja, joissa pääsee toimimaan näin isolla alueella.
Kun 19-vuotiaana pääsin Teatterikorkeakouluun, identiteettini oli sekoitus äitiä ja isää. Yritin epätoivoisesti olla näyttämättä heiltä.
Koulun silloinen rehtori Jouko Turkka tykkäsi vanhemmistani, mutta ei halunnut, että muistutan heitä. Jouduin hänen silmätikukseen.
Turkka todella työsti minua: ’Jumalauta, mää olen tehnyt ison työn, ettet näyttäisi isältäsi ja äidiltäsi, ja nyt sää saatana näytät niiltä molemmilta.’
Joitakin vuosikymmeniä kulutin itseni pienentämiseen, mutta sitten alkoi helpottaa. Hyväksyin sen, että mehän näytämme isiltämme ja äideiltämme, eivät he meistä mihinkään häviä.
Haavat ovat umpeutuneet terapian sekä erittäin hyvän puolison ja isän ja äidin avulla. Joku on kuitenkin aina uskonut minuun.
Nuorena pienensin itseäni, etten vain ärsyttäisi. Nykyisin otan toivottavasti asiallisesti tilan, joka minulle kuuluu.”
”Jos haluaisin jotain elämässäni muuttaa, se olisi se, että olisin kuunnellut enemmän lapsiani. Kolmea vanhinta lastamme kiusattiin koulussa, ja minun olisi pitänyt ottaa syvempi vastuu asioista. Tapahtui se klassinen, eli kiusaajat jäivät ja kiusatut vaihtoivat koulua. Se on särkenyt sydäntäni.”
Äiti | Olen ihan ok
”’Älä dissaa itseäsi’, esikoiseni Lauri sanoo. Olen ollut ihan ok ja hetkittäin jopa erinomainen äiti neljälle lapselleni. Lauri on nyt 37-vuotias, Juhani 34, Inka 27 ja Eero 20.
Ärsytän lapsia ihan varmasti. Välillä olen neuvoton, välillä kiilailen ratkaisukeskeisyydelläni. En ole lasteni paras kaveri. Kukaan heistä ei pyydä minua kanssaan baariin, enkä haluaisi mennäkään.
Minun ja lasteni välillä on tietty yksityisyys. Emme kerro kaikkia asioita toisillemme. Sen takia esimerkiksi toivoin, etten näkisi Eeroa katsomossa, kun Everstinna esitettiin ensi kertaa.
Eero oli silloin 16-vuotias. Näytelmässä puhutaan ihan hirveitä sukupuolielämään liittyviä juttuja. Kun sitten näin poikani valkoisen paidan katsomossa, menin pois tolaltani ja sekosin sanoissani, vaikka puhuin roolihahmolleni kirjoitettuja asioita.
Pyhä tarkoitukseni on ollut olla tasapuolinen äiti, eikä se ole helppoa. Mutta jos minulta otettaisiin sydän rinnasta ja laitettaisiin neljään osaan, kaikille lapsilleni tulisi yhtä suuri palanen.
Jokaisesta lapsesta on ollut hirveää päästää irti, vaikka järkeni sanoo, että lasten kuuluu lentää. Kun Inka lähti kansanopistoon Lahteen ja kantoi matkalaukkua ylös rappusia, en saanut henkeä. Kun löysin autosta hänen hiuksiaan, itkin suoraa huutoa.
Lohduksi söin huoltoasemalla mannapuuroa ja siivosin kotona hänen huoneensa, jotta se olisi nätti, kun hän tulee käymään. Ja hän lähti tunnin matkan päähän, ei Australiaan.
Nyt kun Eero on lähdössä kotoa, työnnän häntä omilleen. Hänen tehtävänsä ei ole elää kahden vanhenevan ihmisen kanssa.
Jos haluaisin jotain elämässäni muuttaa, se olisi se, että olisin kuunnellut enemmän lapsiani. Kolmea vanhinta lastamme kiusattiin koulussa, ja minun olisi pitänyt ottaa syvempi vastuu asioista. Tapahtui se klassinen, eli kiusaajat jäivät ja kiusatut vaihtoivat koulua. Se on särkenyt sydäntäni.
Olin 26-vuotias, kun Lauri syntyi. Vauva-aika oli ihanaa, ja lopulta meillä oli neljä yhteistä lasta sekä Sepon tytär Venla. Silloin yhdelle vaihdettiin vaippoja ja yksi oli murrosiässä jalka oven välissä.
Lasten ollessa pieniä meillä oli Sepon kanssa se onni, että Marja ja Helge tulivat usein hoitamaan lapsia. He vakuuttivat, että siinä oli heille ohjelmaa ja se oli heidän tehtävänsä.
Ymmärrän sen hyvin. Milläs mä sitten täytän päiväni, kun jään eläkkeelle?”
Murehtija | Pikkuiloja
”Olen huolestunut ihmisistä ja maailman tapahtumista. Murehdin välillä niin, etten uskalla lukea Helsingin Sanomia. Etsimällä etsin uutisen, jossa joku on keksinyt jotain hyvää, jotta pääsen pinnalle.
Näen painajaisia ja kärsin parasomniasta eli unen häiriöistä. Reilut kymmenen vuotta sitten aivoistani löydettiin pieni, hyvänlaatuinen kasvain, joka poistettiin. Unihäiriöitä on silti yhä. Olen myös suorittajaluonne ja joskus sen vuoksi lopussa ja voimaton.
Hankalina jaksoina olen käsitellyt asioita ammattiauttajan kanssa, ja olen siitä kiitollinen. Tunnen olevani viisas ihminen, kun olen hakenut apua. Terapia kannattelee pienissä asioissa, ja muutokset tulevat pikkuhiljaa. Miten kauan kestänyt asia voisikaan helpottaa muuten kuin ajan kanssa?
En ole murehtija, joka ei pääsisi sängystä ylös. Lähden kävelemään ja liikutun luonnosta. Kohta kaikki siellä nukkuu, mutta sitten tulee taas kevät ja leskenlehti pönkeää mullasta valoa kohti.
Murehtimiseeni auttaa myös se, että asun kahden päiväkodin välissä. Kun näen alle metrin korkuisia henkilöitä huomioliiveissään, he ilahduttavat minua niin, että vedet valuvat silmistä.
Näen ihmeitä pienissä asioissa ja saan niistä paljon elämäniloa.
Kymmenen vuotta sitten löysin puutarhanhoidon. Meillä on Hausjärvellä mökki ja siellä puutarha, jonka kasveja hoidan kuin pieniä lapsia. Sielläkin on murhetta: Tein kaikkeni, mutta miksi tuo kasvi ei viihdy? Miksi ostin kolme kasvia enkä kuutta?
Kadehdin, kun menen muiden puutarhoihin ja Seppo sanoo, miten kaunista siellä on. Raivostun, kun hän toteaa, että minun pitäisi antaa kaikkien kukkien kukkia. Selitän, että meillä ei ole vapaata kukkaniittyä vaan perennapenkki, jossa on tietty ryhmitys! Kun Seppo lopulta on ajanut nurmikon ja kukat tulevat kauniisti esiin, otan kirjan käteen ja juon kahvia.
Silloin tunnen käsittämätöntä onnea ja levollisuutta.”
Juttu on julkaistu Eevassa 11/2023.
