Kun talvella saapuu maalle ja kuulostelee lumista hiljaisuutta, mieleen hiipii tunne pysähtyneisyydestä ja levosta. Puutarhassa ei ole mahdollista tehdä kevään, kesän tai syksyn töitä, vaikka haluaisi. Lumityöt, halkojen hakkuu ja tulisijojen lämmitys riittävät toiminnaksi.
Ulkoilukin on talvella erilaista. Yhtä tietä edestakaisin kävellen, koska metsäpolut ovat lumen peitossa. Aika ajoin piipahdus järven jäälle. Vaikutelmat ovat valoa ja äänettömyyttä.
Hämärä laskeutuu nopeasti. Pitkään on pimeää ja ikkunassa vain oma heijastus. Ulos ei näe, ellei kurkista, paina kasvoja lähelle viileää ikkunalasia.
Silloin näkyy aavistus metsänrajasta. Puitten hahmoja. Naapurin kaukaiset valot.
Välillä tuntuu kuin ulkoisten vaikutelmien ja aistimusten väheneminen lisäisi sisäistä liikettä. Unet ovat eläviä ja vilkkaita. Päivälläkin tulen ääressä mieli humahtaa jollekin oudolle tasolle, jossa ajatukset ja kuvat purjehtivat kuin repaleiset pilvet.
Mutta jos huomion kääntää tietoisesti ulospäin, alkaa huone puhua. Ikään kuin se olisi odottanut tätä kahdenkeskistä hetkeä ilmentyäkseen esineiden ja asioiden kautta.
Vuosia sitten luin Xavier de Maistren teoksen Matka huoneeni ympäri. Syntyperältään ranskalainen de Maistre omisti suurimman osan elämästään sotilasuralleen. Vuonna 1790 hänet tuomittiin 42 päiväksi kotiarestiin osallisuudesta kaksintaisteluun.
Kotinsa vankeudessa de Maistre kirjoitti ”huonematkakirjan”, joka parodioi aikansa grand tour -kirjallisuutta. Kirjan on suomentanut Kai Mikkonen.
Kirjassa de Maistre kulkee ympäri huonettaan kuin tutkimusmatkailija kertoen sisäisistä liikahduksistaan ja tunnelmistaan. Samalla hän havainnoi esineitä, huonekaluja ja maalauksia koettaen kuvailla niiden ominaisluonnetta ja merkitystä. Hän vertaa itseään menneisiin tutkimusmatkailijoihin ja arvioi matkansa hintaa ja käytännöllisyyttä.
”Niin saidat kuin tuhlarit, rikkaat ja köyhät, nuoret ja vanhat, kuumalla vyöhykkeellä tai lähellä maapallon napaa syntyneet voivat matkustaa samalla tavalla. Lopultakin siinä suuressa ihmiskunnan perheessä, joka kuhisee maailmassa, ei ole yhtäkään – ei niin ketään (ja tällä tarkoitan heitä, jotka asuvat huoneissa), joka ei tämän kirjan luettuaan hyväksyisi uutta matkustamisen tapaa, jonka nyt esittelen. Tuhannet ihmiset, jotka eivät ennen ole uskaltaneet tai kyenneet matkustamaan tai eivät ole edes unelmoineet matkanteosta, voivat seurata esimerkkiäni.”
Mainittakoon, että huonematkailusta huolimatta Xavier de Maistre kävi myös Suomessa toimiessaan Turun satamien sotilasvalvojana vuonna 1816.
Xavier de Maistren esimerkkiä seuraten käännän katseeni huoneeseen, jossa kirjoitan. Edessäni valkean uunin kyljessä on Akseli Gallen-Kallelan heliogravyyri, joka esittää kirjailija Maksim Gorkia istumassa tuolilla eteenpäin nojaten. Harva häntä tunnistaa tai kiinnittää häneen huomiota. Gorki muistuttaa kuvassa erehdyttävästi säveltäjä Toivo Kuulaa.
Tästä voisin sukeltaa Gallenin elämään tai Gorkin teoksiin, ja matka alkaisi laajeta maailmaan. Kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen.
Mutta nyt en pysähdy vaan jatkan kuvailua. Taulun alla valkoisen lipaston päällä on Sharp-merkkinen stereolaite 1970-luvulta. Se on ostettu kirpputorilta 65 eurolla ja on alkuperältään japanilainen.
Levylautasella on J. S. Bachin Matteus-passion ensimmäinen osa. Kyseessä on liveäänitys vuodelta 1976, johtajana kuuluisa unkarilainen kapellimestari Sándor Frigyes ja hänen perustamansa Liszt Ferenc -kamariorkesteri.
Olen ostanut Matteus-passion antikvariaatista viidellä eurolla. Joku oli jättänyt levylaatikon sisään vihkosen, joka sisältää passion sanat saksaksi ja suomeksi.
Vihkon kannessa lukee Suomen laulu. Se on eräs Suomen vanhimmista sekakuoroista, ja se on esittänyt Matteus-passiota kiirastorstaisin Helsingin Johanneksen kirkossa vuodesta 1921 asti. Kansilehden takana lukee: Pyydämme kääntämään lehteä mahdollisimman hiljaisesti.
Päätän seurata ohjetta. Matka huoneessa jatkuu. Ulkona jo hämärtää.
Kolumni on julkaistu Eevassa 2/2023.
