LUNTA SATAA hiljalleen uimapatjan päälle. Se on pumpattu täyteen jo edellisenä iltana. Nyt se makaa kanervikossa mäntyjen välissä ja muuntuu vähitellen valkoiseksi.
Tuijotan sitä ystäväni kanssa kesämökin terassilta. Järvenselkä on lyijynharmaa, väliin tuuli puhaltelee laineet teräviksi harjuiksi. Kiroilemme hiljaa, niin etteivät ystäväni vanhemmat kuule. Sitten palaamme mökkiin ja istumme takkatulen ääreen.
Sisällä on lähes yhtä kylmä kuin ulkona. Tilat ovat ahtaat, ja väliin vain makoilemme kerrossängyissä peittojen alla ja luemme sarjakuvia. Niin kuluvat kesän muutamat mökkipäivät minun osaltani, sillä omat vanhempani eivät mökkiä omista.
En ole varma, mihin vuoteen kyseinen muisto sijoittuu. Ehkä vuoteen 1976, jolloin olin seitsemänvuotias ja kesä oli tilastojen mukaan hyvin kylmä. Tai vuoteen 1982, joka pitänee hallussaan kaikkien aikojen kylmimmän kesäkuun ennätystä. Silloin lumi peitti puolet Suomesta ja huviloilla ja mökeillä paleltiin Savon rajoja myöten.
Suomen kielen kauneimmaksi mainittua lausetta alavilla mailla hallanvaara elettiin silloin todeksi. Enää lause ei tarkoittanut nälänhätää ja surkeutta, mutta paljon ei olisi tarvinnut mennä historiassa taaksepäin, kun moinen sää olisi tuonut kaikki puutteen kauhut mukanaan.
Ennen ihmiset tarkkailivat säätä toiseen tapaan kuin nykyään. Pohjoiset tuulet ja kirkkaat, pilvettömät yöt enteilivät hallaa. Silloin sytyteltiin hallatulia peltojen laitaan. Savun uskottiin torjuvan kylmän tuhoja, mutta keino oli lähinnä uskomusten varassa. Nykyisin hallaa torjutaan muun muassa sadettamalla, joka lienee tutkitusti toimiva keino.
PYÖRÄILEN TUTTUA kylätietä kesäiltana. Tie vie ohi tuttujen talojen ja oraalla olevien peltojen. Pysähdyn vanhan sillan luona, joka ylittää tummavetisen, vielä alkukesästä vuolaana virtaavan joen. Sillan kupeessa kasvaa tuomi. Se on valkoisenaan kukkia levittäen ympärilleen huumaavaa, vahvaa tuoksua. Tuoksu kulkeutuu etäälle tien ja joenmutkien taa.
Myöhemmin kesällä tuomi on peittynyt kuin jättimäisen hämähäkin kutomaan valkeaan seittiin. Kuin kummitus se kurottaa oksansa joen ylle. Tuomenkehrääjäkoin toukat koteloituvat harsomaiseen pesäänsä.
Kotipihalla tuoksuvat syreenit, kesän haurain tuoksu. Vaaleanpunaiset ja siniset kukinnot. Syreenikiitäjien nopea lento kesäyössä. Ne hurisevat kukinnoissa kuin kolibrit.
Suuret valkeat koivut nousevat kohti taivasta. On yön hämärin hetki. Pian taivas jo kirkastuu. Mäntymetsä lämpenee. Sen tuoksu alkaa virrata pihaan ja kotiportaille.
Istun siinä. Aurinko jo lämmittää hieman. Kylmät väreet juoksevat mukavasti selässä. Pääskynen kaartaa pihalatoon. Peippojen ja pajulintujen laulu täyttää ilman. Kesäaamu.
Aikuisena sama hetki. Hetki ensimmäisen ja toisen kahvikupin välissä. Kotitalon vanhat portaat, lintujen laulu ja mäntymetsä yhä siellä.
EDELLISET MUISTOT rakentavat yhä edelleen kesiäni. En osaa ajoittaa niitä mihinkään vuoteen tai edes ikään. Ne ovat ja tapahtuvat yhä.
Ne ovat kiinnittyneet muistiin ja sen ulkopuolelle. Ääniin ja tuoksuihin, valoon ja tuntemuksiin iholla. Ne ovat kiinnittyneet ympäristöönsä, mutta eivät tarvitse sitä vallatakseen olemukseni. Jollakin oudolla tavalla ne kulkevat yhä läpi aistikenttäni, kun kesäisenä iltana seisahdun pihamaalle tai metsänreunaan. Silloin luokseni saapuu jokin, joka on minussa, mutta jota samalla koetan tavoittaa. Yritän sanoittaa sitä, onnistumatta. Tuntuu kuin äkisti pukeutuisin kadonneeseen aikaan.
Se tekee minut jollakin tavalla hauraaksi, vaikka aistini terävöityvät koettaessaan tavoittaa mennyttä. Ilmassa on sateen tuoksu. Kesäsateen. Kaikkien kesäsateitten tuoksu. Kaikkien aikojen ja elämänvaiheiden. Siinä on mennyt elämäni. Kaikki menneet kesät.
Kolumni on julkaistu Eevassa 6/2023.
