Kun jouduin ryöstön uhriksi, eniten ei harmittanut menetetty omaisuus vaan se, etteivät varkaalle kelvanneet tärkeimmät tavarani

Viime vuoden marraskuussa matkustelin vuosien tauon jälkeen Keski-Euroopassa. Kyseessä oli yhdistetty työ- ja lomamatka. Brysselin Merimieskirkolla vietimme kirjallista iltaa puolisoni Ninan Rakkaani Vladimir -romaanin parissa, Pariisissa nautin hämyisistä jazz-klubeista.

Lisäksi vierailin Saksan Leipzigissa ja Chemnitzissa. Ensimmäisen kerran elämässäni olin marraskuun poissa kotimaastamme, mikä oli virkistävää.

Ranskassa, Belgiassa ja Saksassa liikuin välimatkat junilla. Paikalliset varoittelivat minua Deutche Bahnin epäluotettavuudesta. Se tuntui liioittelulta, kunnes Pariisista palatessani vaihtoyhteys Frankfurtissa Leipzigiin sakkasi.

Etukäteen ostetut liput vanhenivat junaa odotellessa, ja kun juna vihdoin saapui, lähtölaituri vaihtui kolme kertaa. Koko laituri tyhjeni, kun ihmiset ryntäsivät matkalaukkuineen kohti raiteitten alta kulkevaa tunnelia.

Kysyin huonolla saksallani ohitseni kiiruhtavalta mieheltä, mihin kaikki juoksevat. Hän vastasi, että juoksee varmuuden vuoksi mukana. Mies kysyi huutaen edellä juoksevilta, minne mennään. Laiturille kymmenen, vastattiin. Minäkin juoksin ja pääsin oikeaan junaan.

Kun lähestyimme Leipzigia, huomasin toisen matkalaukkuni kadonneen. Olin varma, että olin noussut junaan se kädessäni. Laukussa oli CPAP-laite uniapnean hoitoon, Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaani sekä passini – tärkeitä esineitä kaikki tyynni, myös Rikos ja rangaistus. Sitä tarvitsin, koska olen mukana sen näyttämöversiossa Q-teatterissa.

Kun juna saapui määränpäähän, olin rekrytoinut kaikki vaunun matkustajat etsimään laukkuani. Ihmiset kurkistelivat hattuhyllyille ja penkkien alle. Konduktööriä asia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Laukku jäi löytymättä. Sain poliisilta tiedon, että valvontakameroista näkyi minun nousseen junaan laukku kädessäni. Minut oli helppo tunnistaa, koska päässäni oli ruskea hattu. Halusin nimittäin näyttää keskieurooppalaiselta kulttuuriolennolta. Joskus turhamaisuudesta on hyötyä.

Nukuin kolme yötä istuma-asennossa ilman uniapnealaitetta, kunnes armollinen näyttelijäkollegani toi minulle uuden. Olemme molemmat mukana Markus Lehmusruusun elokuvassa Orava, jota kuvasimme Saksassa. Kollegan lisäksi siunasin veroja ja terveydenhuoltoa.

Pari päivää myöhemmin sain tiedon, että passini oli löytynyt Rikoksen ja rangaistuksen välistä frankfurtilaisen asemaravintolan penkiltä. Olin huojentunut mutta hieman loukkaantunut siitä, että varkaalle ei kelvannut passini eikä lukemani kirjallisuus. Kielimuuri lienee ollut syynä jälkimmäiseen.

Tuntui omituiselta, että joku mahdollisesti Frankfurtissa käytti pimeiltä markkinoilta ostamaansa CPAP-laitettani. Toivon hänelle makeita unia.

Maailmalla hyvin tunnettu keltapunalogoinen kuljetusyhtiö otti passini toimituksen uskaliaasti kontolleen. Tuolloin oleskelin Chemnitzissa eli entisessä Karl-Marx-Stadissa. Kaupunkia hallitsee valtaisa Karl Marxin pää, joka kolmentoista metrin korkeudesta katselee tuimasti ohi rientäviä autoja ja ihmisiä.

Neuvostoliittolaisen kuvanveistäjän Lev Kerbelin vuonna 1971 valmistama Marx-monumentti aiottiin Saksojen yhdistymisen aikoihin purkaa, mutta kansanäänestys päätti toisin. Muita kaupungin parhaita puolia edustavat entiset DDR:n arkkitehtuurin luomukset ja pari taidemuseota.

Chemnitzissa havaitsin, että englannin kielen ylivalta ei ulotu vielä Saksan kaakkoiskulmaan edes nuorison keskuudessa. Kiitin mielessäni lukion saksan tunteja, joista olen imenyt hataran kielitaitoni.

Huomattuani oman naamani Ohjus-elokuvan julisteessa ja ylläni otsikon Neuigkeiten aus Lapland eli uutisia Lapista, olin valmis lähtemään kotiin.

Passi saapui viime hetkellä postitoimistoon. Se oli pakattu laatikkoon yhdessä Dostojevskin kanssa. Vallan ahkera Euroopan-seikkailija hänkin.

Kolumni on julkaistu Eevassa 2/25.