Ylikapellimestari Hannu Lintu hyväksyy selittämättömän: "Kuorolaulu sai pohtimaan pyhyyden olemusta"
Kapellimestari Hannu Lintu sanoo, että vaikka hänen uskonnollisuutensa haalistui varhain, ovat selittämättömät henkiset ulottuvuudet hänelle yhä tärkeitä. Hän hyväksyy sen, ettei kaikkea tarvitse selittää.
Edes pandemia ei ole meitä tainnut juuri muuttaa, ihminen muuttuu tosi vähän. Näin pohtii kapellimestari Hannu Lintu. Hänen työnsä pysähtyivät pari vuotta sitten kuten monen muunkin kulttuurin ammattilaisen.
”Olen tottunut matkustamaan ja sukkuloimaan aikavyöhykkeiden yli. Lomaa en pitänyt juuri koskaan. Sitten yhtäkkiä olikin vain vapaata, pelkästään vapaata. Olihan se outoa”, hän muistelee.
Pysähtymisen jälkeen tuli ensimmäiseksi väsymys.
”Nukuin pois vuosien jet lagin ja opettelin elämään Suomen-ajassa. Usein heräsin aamulla paniikissa ja mietin, missä minun pitäisi olla”, hän muistelee.
Hannu pysytteli kotonaan Helsingissä, totutteli kiireettömään olemiseen, teki pitkiä kävelylenkkejä koiran kanssa, yritti hoitaa kuntoaan sekä lukea kirjoja ja pohtia ammattinsa olemusta.
Nyt työtilanne on palautunut lähes normaaliksi, ja kansainvälisesti kysytyn taiteilijan kalenteri on taas täynnä. Työlistalta puuttuvat enää vain Aasian maat.
Haastattelua seuraavana päivänä Hannu lentää Pariisiin ja sieltä edelleen Amsterdamiin ja vielä Chicagoon.
”Joulun alla ehdin olla Suomessa vain muutaman päivän. Minulla on yhtä kiire kuin ennen koronaa. Ainoa ero on se, että aikatauluja suunnitellaan nyt lyhyemmällä jänteellä kuin ennen. Olen joutunut huomaamaan, että varastoon lepääminen on mahdotonta.”
Hannu Lintu kasvoi Raumalla, Karjalasta kotoisin olevan isänsä, sähköteknikko Johannes Linnun, ja äitinsä, raumalaissyntyisen laborantin ja valokuvaajan Liljan, ainokaisena.
”Olin rakastettu ja toivottu, ja lapsuuteni oli hyvä ja onnellinen. Rauma-Repolan tehtaalla työskentelevät vanhempani harrastivat kuvataiteita ja lukivat paljon. En kuitenkaan muista, että minulle olisi tuputettu mitään erityistä arvomaailmaa. Oletan, että vanhempani yrittivät kasvattaa ja sivistää hiljaisesti omalla esimerkillään.”
Varhaisesta lapsuudestaan Hannu muistaa erityisesti musiikin: On tavallinen ilta, television pääuutiset ovat ohi, ja vanhemmat ovat toivottaneet pojalleen hyvää yötä. Huoneen ovi on jätetty raolleen, ja olohuoneessa soi äänilevy.
”Valikoima ei ollut suuri, ja samat levyt soivat yhä uudestaan. Siksi tunnistan noilla levyillä esiintyneet muusikot edelleen, kun vaikkapa kuulen satunnaisesti radiosta heidän esityksiään.”
Isä oli ortodoksi ja äiti luterilainen, mutta kotona ei juuri puhuttu uskonnosta.
”Luin kuitenkin iltarukouksen. Se oli opittu toiminto, luonnollinen kuin hampaiden pesu, rauhoittava iltarutiini.”
Lapsuuden jälkeen Hannu ei ole rukoillut, ja hän suhtautuu aiheeseen jopa hiukan kyynisesti.
”Olen tavannut paljon ihmisiä, joille rukoileminen on joko merkityksetön suorite, tai jotakin, jota harrastetaan tilanteen mukaan, kun tahdotaan kovasti jotakin tai toivotaan hartaasti, että jotain ei tapahtuisi”, hän sanoo ja jatkaa:
”En epäile sitä, etteikö vilpitön rukoilija voisi kokea yhteyttä korkeampaan voimaan. Itse olen löytänyt tuon yhteyden muilla tavoin.”
"Olen tavannut paljon ihmisiä, joille rukoileminen on joko merkityksetön suorite, tai jotakin, jota harrastetaan tilanteen mukaan."Hannu Lintu
Uskonto kuitenkin kiinnosti Hannua lapsena, ja se johtui musiikista. Vanhemmat olivat laittaneet poikansa ajan tavan mukaan musiikkileikkikouluun, ja myöhemmin he ostivat halvan pianon.
Pian havaittiin, että poika nautti soittamisesta ja oli etevä lukemaan nuotteja. Hän oli jo opetellut perusasiat seuratessaan tarkasti kavereidensa sisarusten harjoittelua.
Myöhemmin Hannu alkoi pianon lisäksi soittaa myös selloa. Lisäksi hän lauloi poikakuorossa ja vietti siksi aikaansa keskiaikaisessa Rauman Pyhän Ristin kirkossa.
”Kuorolaulu oli tärkein henkinen herättäjäni ja kasvattajani. Esiintymistilanteet kirkoissa ja muissa juhlavissa tiloissa olivat pikkupojalle pysäyttävä kokemus. Kuorossa tunsin olevani irti todellisuudesta. Yhdessä tuotettu upea musiikki opetti uudenlaisia henkisiä tasoja ja sai pohtimaan pyhyyden olemusta.”
Teoriapohjaa lapsen uskonnollisille tunteille oli myös kodin kirjahyllyssä, josta löytyi kiertävältä kaupustelijalta hankittu kirjasarja Ikuisia kertomuksia. Siinä proosaksi muutetut Raamatun tarinat oli kuvitettu piirroksilla.
Hannu tutki kertomukset hyvin tarkkaan.
”Edelleen esimerkiksi Bachin Johannes- tai Matteus-passio nostavat mieleeni paitsi lapsuuden kuorolaulumuistoja, myös hieman koomisia piirroksia parrakkaista profeetoista.”
Kouluikäisenä Hannu luki myös Raamatun. Pian hän kiinnostui laajemminkin eri uskonnoista, mutta teini-iässä länsimainen filosofia alkoi kuitenkin tuntua läheisemmältä.
”Luulen, että prosessi oli sukupolvelleni aika tyypillinen. Aikuistuva ihminen alkaa epäillä, haluaa muodostaa oman henkisen todellisuutensa ja ottaa siitä itse vastuun.”
Uskontoon väistämättä liitetty ajatus kuolemasta tuntui Hannusta lapsena pelottavalta. Hän oli iäkkäiden vanhempiensa ainoa lapsi, ja siksi hänet valtasi menetyksen pelko.
”Toivoakseni suhtaudun kuolemaan tällä hetkellä käytännöllisesti, eikä siihen enää liity erityistä mystiikkaa tai suuria pelkoja. Elävä organismi syntyy ja kuolee, niin vain on. Toisaalta en ole koskaan sulkenut mielestäni ajatusta jälleensyntymästä hindulaisuudessa määriteltyjen periaatteiden mukaan.”
Hannu oli jo yli kolmikymppinen, kun hänen isänsä menehtyi sydänkohtaukseen, ja seuraavana vuonna äiti sai massiivisen aivoverenvuodon.
Äiti selvisi hengissä, oli pitkään koomassa ja heräsi lopulta pahasti halvaantuneena, eikä toipunut koskaan ennalleen. Sairaalajakson jälkeen hänet siirrettiin hoitokotiin.
Hän eli vielä lähes kaksikymmentä vuotta omassa kaventuneessa maailmassaan musiikkia kuunnellen. Hannun tuomat levyt olivat hänelle rakkaita ja tärkeitä loppuun asti.
”Äidin viimeisinä elinvuosina olin myös ainoa ihminen, jonka hän tunnisti. On aika uskomatonta, että äidin mielestä olivat pyyhkiytyneet kaikki muut paitsi minä. Hän myös katsoi konserttejani televisiosta ja pystyi juttelemaan kanssani puhelimessa.”
Kun äiti sitten nukkui pois, surutyö oli jo osittain tehty.
Hannun kolme tärkeää
Kirjat
Luen paljon. Sama teos opettaa eri asioista eri elämäntilanteissa. Kirjamakuni on samantapainen kuin orkesterin kausikorttilaisen: rakastan klassikoita, mutta olen kiinnostunut myös uudesta tuotannosta.
Intuitio
Minulla on hyvä tilan ja ajan taju. Jotkut pitävät minua myös aika herkkävaistoisena. Ehkä se on kyynisyyttäkin, mutta tiedän usein esimerkiksi, mitä toinen aikoo sanoa seuraavaksi.
Hiljaisuus
Olen allerginen kaikelle metelille, ja minulle on tärkeä saada olla välillä rauhassa. Olin ainoa lapsi, eikä minulla ole koskaan ollut ongelmia olla yksin.
Musiikin ammattilaisuuteen liittyy määrätietoisuutta, kunnianhimoa, osaamista ja käytännöllistä lähestymistä. Silti musiikin kokeminen on Hannulle myös erittäin emotionaalista.
”Musiikki mutta myös kuvataide ja kirjat palauttavat aina mieleeni sen tilanteen, missä ne on ensimmäisen kerran koettu. Missä olin, mikä vuodenaika oli, miltä minusta tuntui, mitä oli tapahtunut. En esimerkiksi pysty kuuntelemaan niitä levyjä, joita äiti kuunteli sairaana ollessaan. Ne muistuttavat liikaa hänen kärsimyksestään.”
Musiikkia Hannun on vaikea kuvailla sanoin. Kuten monet muutkin muusikot hän aistii musiikin joskus väreinä tai tunnetiloina. Näiden tunnetilojen sanoittaminen voi kuitenkin olla tarpeetonta ja vähän koomistakin.
Hän vertaa tilannetta siihen, kuinka viinintuntijat kuvailevat viinejä. Tunnetusti sekään ei aina onnistu.
Eri sävellajeilla on oma väri- ja tunnemaailmansa, mutta ei niistä erityisen paljon ole työtilanteessa apua. Tärkeintä on ohjata värit orkesterin soittoon.
”Musiikkiin liittyy yhä usein myös yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, kokemus siitä, että kuulijakin on osa jotain isompaa. Samoin tietyt esityspaikat ovat koskettavia, koska niissä musiikki resonoi erityisen upeasti. Vaikuttavimmillaan esitykseen ilmestyy ihmisten vuosisataista läsnäoloa.”
Luontosuhdettaan Hannu kuvailee olemattomaksi. Hän on kaupunkilaishiiri.
”Olen hirvittävän mukavuudenhaluinen, nukun mieluummin viiden tähden hotellissa kuin erämaalaavussa.”
Hannu asuu Helsingin keskustassa, viihtyy kahviloissa ja kävelee mielellään koiran kanssa kaupungin puistoissa ja lepuuttaa silmiään Kaivopuiston rannassa.
”Myös kaupungissa voi kokea meren ja yksityisen hiljentymisen sen äärellä. Jopa rannalta käsin on mahdollista nauttia rajattomuuden tunteesta sekä siitä, miten vesi elää vuodenaikojen mukaan. ”
Kaupunkilaishiiren suosikkeja ovat suurkaupungit, niissä on tilaa hengittää.
”Olen uudessakin isossa kaupungissa nopeasti kuin kotonani. Minulla on hyvä kaupunkimaantieteen taju, metsässä eksyn kolmessa minuutissa.”
Helsinki pärjää Hannun mielestä mainiosti suurkaupunkien vertailussa.
”Tämä on kaunis ja viihtyisä kaupunki, vaikkakin vähän pieni. Ehdottomasti kuitenkin paras paikka Suomessa, en voisi kuvitella asuvani muualla.”
Onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi? Hannu ei haluaisi määritellä, onko hänen elämänasenteensa optimistinen vai pessimistinen. Asiat ovat hänen mielestään harvoin pelkästään joko tai.
”Asenne tuntuu vaihtelevan tilanteen mukaan. Olen kuitenkin aika loogisesti ajatteleva realisti, välillä näen asiat myönteisesti, toisaalta olen aika epäilevä ja kyyninen. Hyväksyin jo nuorena, ettei tapahtunutta voi jäädä märehtimään. Täytyy vain päättää, kuinka jatkaa eteenpäin.”
Kapellimestarin uralle ehtii mahtua paljon myös epäonnistumisia. Vaikka niihin pitää suhtautua analyyttisesti, ne pitää osata jättää taakse.
”Toisaalta olen oppinut, että suuret yksittäiset menestykset eivät välttämättä ole uran ja elämän kannalta kaikkein tärkeimpiä, Joskus aluksi mitättömiltä ja rutiininomaisilta tuntuvat keikat saattavat osoittautua esimerkiksi uran kannalta merkityksellisiksi.”
”Vasta myöhemmin voi yrittää arvioida, mikä oli hyväksi ja mikä ei.”
"Hyväksyin jo nuorena, ettei tapahtunutta voi jäädä märehtimään. Täytyy vain päättää kuinka jatkaa eteenpäin.”Hannu Lintu
Kapellimestarina Hannu on paitsi lahjakas myös tiukka ja määrätietoinen, joidenkin mielestä pelottavakin. Mutta yrmeydessä on myös jotain hämäävää, ehkä itseironiaa ja peiteltyä lämpöä, kyynisyydeksi naamioitua älykkyyttä.
Hannu valittaa hymyillen, ettei voi ulkonäölleen mitään. Hän kertoo, että amerikkalaiset ystävät ovat kehottaneet häntä hymyilemään enemmän.
”Mutta se ei ole minulle luontaista”, Hannu sanoo.
Hannu korostaa kuitenkin, että ihmiset eivät voi olla koko ajan mukavia. Varsinkin jos aikoo saada jotain aikaan.
”Mukavilla ihmisillä on taipumus paeta odottamaan, että muut ratkaisevat ongelmat. Ja kun ongelma on ratkaistu, he voivat taas olla mukavia.”
Myös toiveista ja unelmista puhuminen on Hannun mielestä hiukan kiusallista.
”En juurikaan laittaisi energiaa unelmoimiseen. Sellainen on aika kuluttavaa. Asiat menevät harvoin niin kuin toivoo. Pyrin tekemään kaiken mahdollisimman hyvin. Se riittää.”
Vaisto ja intuitio sen sijaan ovat muusikolle läheisiä työkaluja.
”Aistin herkästi tilanteita ja ihmisiä, ehkä se on osittain elämänkokemustakin. Arvaan aika usein, mitä joku aikoo sanoa tai tehdä seuraavaksi tai mitä tulee tapahtumaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että tajuaisin aina toimia vaistojeni mukaan.”
Hannu kuitenkin luottaa vaistonsa olemassaoloon ja myöntää, että siihen liittyy välillä jotain mystistä ja selittämätöntä. Vaikka lapsenusko on iän myötä haihtunut, hän sanoo olevansa edelleen avoin erilaisille henkisille ärsykkeille.
Muusikoille sellainen on arkipäivää.
”Hyvässä musiikissa on hetkiä, jotka saavat pohtimaan rinnakkaisten maailmojen olemassaoloa. Esimerkiksi monet Franz Schubertin ja Gustav Mahlerin säveltämät laulut ovat sellaisia, että tekee mieli vilkaista olkansa yli ja tarkistaa onko siellä vieraita toisesta todellisuudesta.”
Hannu ottaa vielä esimerkiksi Eino-Juhani Rautavaaran musiikin enkeliteeman. Mystiset enkelihahmot eivät olleet säveltäjänerolle valkosiipisiä suojelijoita vaan vahvoja demoneja.
Enkelit olivat Rautavaaran nuoruuden painajaisia, joiden kanssa hän pääsi myöhemmin sopuun, ja jotka antoivat voimaa hänen sävellyksilleen.
”Taiteeseen liittyy paljon selittämätöntä. Näin täytyy olla, ja sama koskee elämää muutenkin. Jos joku esimerkiksi kertoo minulle, että pihallamme asuu puutarhatonttu, ei tulisi mieleenkään väittää vastaan. Näin voi nimittäin hyvinkin olla.”
Hannu Lintu
on kansainvälisesti arvostettu ja työllistetty, useita levytyksiä tehnyt kapellimestari. Hän toimi pitkään Radion Sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina, ja elokuussa 2021 hän aloitti Suomen kansallisoopperan ja -baletin ylikapellimestarina.
Pekka Hakon kirjoittama kirja Linnun radalla – Kapellimestari Hannu Linnun matkassa (Bazar) ilmestyi vuonna 2021.
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 1/2022. Juttua on muokattu.
