”Kun sairastuin kolme vuotta sitten rintasyöpään, elämältäni meni hetkeksi pohja. En pystynyt suunnittelemaan tulevaa ja mietin vain, kuolenko nyt.

Olin 42-vuotias ja elämäni kunnossa. Minulla ei ollut mitään syövän riskitekijöitä. Olin aina huolehtinut itsestäni, liikkunut paljon ja elänyt terveellisesti.

Diagnoosin jälkeen kehoni meni ylivireystilaan. Tunnuin alitajuisesti ajattelevan, että jos vain keksisin, minkä virheen olen tehnyt, voisin korjata sen.

Kulttuurissamme on vahva elämänhallinnan ihanne. Se luo painetta ajatella, että jokainen on oman onnensa seppä, ikään kuin kaikki, sairastuminenkin, olisi itsestä kiinni.

Lääkärit selittivät minulle, että useimmat syövät johtuvat solun monistusvirheistä. Samaisen mekanismin eli solujen jakautumisessa tapahtuneiden mutaatioiden tulosta on myös kaikki se, mikä ihmisessä on hyvää ja ainutkertaista.

Ymmärsin perustavalla tavalla, että olen ruumiillinen, soluista koostuva olento, ja minulle tapahtuu asioita, joita en voi hallita. Elämä on hauraampaa ja sattumanvaraisempaa kuin olin halunnut ajatella.

Se oli vapauttava oivallus. Asioita tapahtuu minusta huolimatta: Kaikki ikävä ei ole minun syytäni mutta myöskään paraneminen ei ole minusta kiinni. Terveys ei ole peli, jota oikein pelaamalla voi voittaa.

Sairastuminen sytytti minussa voimakkaan elämän liekin. Ymmärsin, että haluan olla läsnä läheisilleni ja tulla hädän hetkellä heidän kannattelemakseen. En voinut enää lykätä tärkeitä asioita.

Minulla oli ollut pitkään tekeillä romaani, jossa ystävät kokoontuvat Turun saaristoon viettämään muinaistulien yötä. Sairauden aikana pitämäni syöpäpäiväkirja ja romaani alkoivat nivoutua yhteen.

Tyypillinen tarina rintasyövästä menee niin, että ihminen löytää patin, käy läpi rankat hoidot, taistelee ja muuttuu paremmaksi ihmiseksi. Halusin romaanissani käsitellä pikemmin kaiken keskeneräisyyttä.

Minun syöpätyypilläni ei ole selkeää alkua eikä loppua. Olin tietämättäni sairastanut hormonaalista rintasyöpää jo pitkään, ja se voi uusiutua vielä vuosikymmentenkin kuluttua. Vaikka hoidot ovat ohi, epävarmuus pysyy. Sen hyväksyminen on tärkeää, jotta voin nauttia kaikesta hyvästä, mitä minulla on.

Syöpä lähensi suhteitani moniin ystäviin. Sairastuessani tajusin ensimmäistä kertaa, etten selviä yksin. Olin ollut aika huono näyttämään heikkouksiani, mutta syövän kautta sain voimakkaan kokemuksen siitä, että oman haavoittuvaisuutensa jakamalla voi saada yhteyden toisiin. Melkein kaikki ovat käyneet jonkin kriisin läpi, ja suru voi olla tapa päästää muut lähelle.

Hyväksyin sen, että olen riippuvainen muista, mutta se ei ole heikkous vaan vahvuus. Se tarkoittaa, että elämässäni on ihmisiä, joita rakastan.”