ÄITI OLI SOITTANUT. Oli syksyinen lauantaiaamu ja armeijasta viikonloppuvapaille päässyt Amos Brotherus, 21, oli juuri herännyt omasta kodistaan. Hän soitti takaisin äidilleen, koreografi ja kirjailija Hanna Brotherukselle.

Hanna oli tavoitellut Amosta pyytääkseen häntä mukaan joogatunnille. Tunnin alkuun oli 20 minuuttia, mutta Amos päätti ehtiä mukaan ja loikkasi sängystä. Hanna kävi ostamassa pojalleen vesipullon ja levitti tälle joogamaton valmiiksi omansa vierelle. Viime hetkillä Amos ilmestyi paikalle.

”Spontaanit kohtaamiset ovat meille tyypillisiä. Pidämme molemmat liikkumisesta. Nautimme kiireestä ja säpinästä ja siitä, että asioita tapahtuu lyhyellä varoitusajalla”, Hanna kertoo.

”Monesti lähdemme ex tempore katsomaan yhdessä erilaisia esityksiä. Mutta kyllä äiti usein ilmoittaa myös muutaman päivän etuajassa, että tule meille perjantaina, niin saat ruokaa”, Amos jatkaa.

Eräänä päivänä Hanna törmäsi Amokseen ja tämän armeijakavereihin Helsingin keskustassa. Rupattelun lomassa Hanna ehdotti, että voisi joskus tulla armeijaan opettamaan nuorukaisille kehonhuoltoa.

Jo seuraavana päivänä Hannan puhelimeen kilahti viesti Amokselta ja pyyntö toteuttaa ehdotus. Parin viikon kuluttua Hanna ohjasi kuuden nuoren miehen ryhmää Suomenlinnan rantakallioilla.

”Äiti tekee aina tosi hyvän vaikutuksen kavereihini. Hän leipoo leipää ja keksejä, ja saan usein kuulla, miten kiva äiti minulla on”, Amos kertoo.

AMOKSEN VUODEN kestänyt palvelus Suomenlinnan meritiedustelussa päättyi loppuvuodesta. Hän suoritti myös reserviupseerikoulun Suomenlinnan merisotakoulussa ja on sotilasarvoltaan aliluutnantti.

Vielä lukioikäisenä Amos puntaroi armeijan ja siviilipalveluksen välillä. Kavereissa oli saman verran molemmat kokeneita. Amoksen isoveljistä toinen on käynyt armeijan, toinen ei.

”Molemmat ukkini kävivät armeijan, mutta isäni ei. Toinen ukeista oli sodassakin. Perheeltä tuli vahvaa kannustusta inttiin menoon, mutta ei yhtään painostusta”, Amos sanoo.

Hanna sanoo aavistaneensa, että Amos ehkä valitsisi armeijan.

”Amos on kaikista neljästä lapsestamme se, joka viihtyy siellä, missä on paljon ihmisiä ja jotain tapahtuu.”

Amos kuvailee armeijavuottaan hienoksi kokemukseksi.

”Menisin sinne mieluummin toiseksi vuodeksi kuin jättäisin menemättä. Kaikki oli sopivan selkeää ja hierarkkista. Sellaisessa ympäristössä on helppo olla. Joka päivä tarjotaan ruokaa ja tekemistä eikä juurikaan tarvitse miettiä, mitä laittaa päällensä.”

Vielä muutama vuosi sitten Amos ajatteli asioista hyvin eri tavalla. Hän kapinoi ankarasti opettajia ja sääntöjä vastaan.

”Armeija ja johtajakoulutus ovat tehneet Amokselle hyvää. Hänestä on puhjennut kukkaan aivan uudenlainen puoli ja into. Muutos teinivuosiin on ollut valtava.”

ODOTUKSEN LOPPUAIKA tuntui tuskaiselta. Hannan vauvavatsa oli suuri ja elämä kahden pienen pojan, silloin 4-vuotiaan Robertin ja 2-vuotiaan Johanneksen, kanssa vauhdikasta. Perhe asui tuohon aikaan Helsingin Kumpulassa. Hanna työskenteli koreografina ja lasten isä Antti Ikonen opetti äänisuunnittelua.

Hanna oli kuullut, että huovuttaminen voisi saada synnytyksen käynnistymään. Hän huovutti siniharmaata peittoa pian syntyvälle vauvalle, kun huomasi helmikuisena myrskyisänä päivänä supistustensa alkavan.

Hän käveli läheiseen Kätilöopiston sairaalaan, missä huomasi, että peitto oli unohtunut kotiin. Hanna palasi hakemaan peiton ja käveli takaisin sairaalaan. Amos syntyi melkein heti.

”Jo synnytys kertoi sen, kuka perheeseemme oli saapunut. Amos tuli hirveällä vauhdilla ja huusi täysillä. Vauvan kulmakarvat olivat hyvin voimakkaat, kätilöt kerääntyivät hänen ympärilleen ihastelemaan, kuka kaunis ja ihmeellinen prinssi maailmaan oli tullut”, Hanna muistelee.

Robert ja Johannes odottivat pikkuveljeään innolla ja skoolasivat Digimon-limonadilla, kun uusi perheenjäsen oli saapunut.

ARKI SOLJUI vauhdikkaana. Ääntä ja melskettä riitti.

”Pojat olivat kuin karhunpentuja, kasa Ruskovillan vaatteisiin puettuja pikkuisia”, Hanna muistelee.

Neuvolassa puolivuotiaan Amoksen kuulossa epäiltiin olevan vikaa, kun tämä ei reagoinut koviin ääniin. Kävi ilmi, että hän kyllä kuuli kaiken, mutta oli niin tottunut hälinään, ettei säpsähtänyt, vaikka vieressä tuutattiin torvea.

Amos sairasteli ensimmäisen elinvuotensa ajan paljon ja vietti siksi runsaasti aikaa äitinsä sylissä. Pojalle kelpasi vain rintamaito. Erilaiset tulehduskierteet hellittivät vasta vuoden iässä.

”Hän todellakin otti oman paikkansa ja kaiken, mitä minusta sai irti. Kukaan muu lapsistamme ei ole viettänyt niin paljon aikaa ihoani vasten kuin Amos.”

Kun Amos oli vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen, perheeseen syntyi neljäs lapsi, Elsa. Perheen ainoa tyttö osoittautui tomeraksi tapaukseksi, joka heti puhumaan opittuaan komensi Amosta pukemaan lapaset käteen ulos lähtiessä.

AMOKSEN ÄITIINSÄ liittyvät lapsuudenmuistot sijoittuvat usein keittiöön.

”Äiti oli aina tekemässä leipää tai raastamassa porkkanaa. Leivoimme usein yhdessä. Muistan myös äidin usein tanssimassa.”

Hanna otti usein lapsiaan osallisiksi tanssi- projekteihinsa. Amos oli villi poika, joten hänet motivoitiin liikkumaan halutulla tavalla erilaisin keinoin. Toisinaan lavasteisiin piilotettiin makeisia paikkoihin, jonne hänet piti saada juoksemaan.

”Joskus lavasteissa oli mukana ihminen, jonka tehtävänä oli syöttää Amokselle suklaarusinoita ja pitää pojasta kiinni, jotta hän ei olisi koko ajan juossut syliini”, Hanna kertoo ja nauraa.

Hanna oli huolehtiva äiti, joka varmisti, että kukaan ei koskaan ollut nälkäinen, heijastimet olivat paikoillaan ja kenkiin oli suihkittu suojasprayt. Iltaisiin luettiin iltarukous, jossa pyydettiin varjelusta läheisille ja rakkaille ihmisille.

Usein Amos jatkoi listaa pyytämällä siunausta läheiselle maauimalalle, naapurin koiralle ja elokuvahahmoille, hänelle tärkeille asioille.

”Luen iltarukouksen edelleen. Käyn läpi kaikki tärkeät ihmiset elämässäni, kiitän heistä ja pyydän heille varjelusta. Se ei ole niinkään raamatullinen rituaali, uskonnollinen asia toki silti”, Amos sanoo.

Amos muistaa lapsuutensa onnellisena. Ihmisiä oli usein ja paljon ympärillä.

”Faija ja mutsi leikkivät meidän kanssa paljon ja isovanhemmat hoitivat meitä usein. Olen kiitollinen, että olen saanut elää niin hyvän lapsuuden. Huonoja muistoja on hyvin vähän.”

VAIKEA JAKSO alkoi, kun vanhemmat erosivat. Amos oli silloin kaksitoistavuotias.

”Ensimmäiset vuodet eron jälkeen olivat aika sekamelskaiset”, Amos sanoo.

Hän teki selväksi, ettei ollut vanhempiensa ratkaisuun tyytyväinen.

”Itkin ja huusin. Jälkikäteen ajatellen se on hyvä, koska mitään ei jäänyt sanomatta. Ilmaisin silloin tunteeni avoimesti. Ehkä siksi en tänä päivänä ole katkera tapahtuneesta”, Amos pohtii.

Myös Hanna pitää tärkeänä, että Amos osasi näyttää vihansa ja surunsa.

”Tietysti vanhempana tuntui hirveältä, kun lapsilla oli paha olla, meillä kaikilla oli. Vaikka tein parhaani, en voinut millään poistaa tai lohduttaa pois ydinsurua perheemme hajoamisesta.”

Molemmat vanhemmat pysyivät tiiviisti lastensa elämässä. Ensimmäiset vuodet lapset asuivat äidin ja isän luona vuoroviikoin. Se oli kaikille raskasta, eikä Amos jaksanut purkaa kassiaan missään kodissa. Myöhemmin he vaihtoivat kahden viikon sykleihin.

”Olin aina ajatellut, että meidän perheessämme vanhemmat eivät ikinä eroa. Mutsi ja faija eivät koskaan riidelleet niin, että olisin ollut peloissani. Tunnelmat saattoivat olla kireät ja keskustelut vihaisia, mutta en koskaan nähnyt sen rajumpaa riitelyä.”

Myöhemmin molemmat vanhemmat löysivät uudet puolisot. Hanna on naimisissa muusikko Mikko Kuustosen kanssa.

Uusperheissä on ollut Amoksen mukaan paljon hyvää, mutta myös vaikeaa. Omia paikkoja ja rooleja on haettu muuttuneessa tilanteessa.

Amos itsenäistyi varhain. Hän oli juuri täyttämässä kuusitoista muuttaessaan asumaan osittain Johanneksen kanssa. Välillä hän majaili äidillään, joskus isällään. Amos on asunut pätkiä kaikkien sisarustensa kanssa ollessaan 18–21-vuotias.

”Me kaikki neljä sisarusta olemme todella läheisiä keskenämme, mutta olen läheinen jokaisen kanssa myös erikseen, koska olen elänyt arkea jokaisen kanssa kaksin. Ne ovat aikoja, joista olen todella kiitollinen.”

VANHEMPIEN ERON aikaan Amoksella oli vaikeuksia koulussa. Tosin jo ala-asteella opettaja oli kerran purskahtanut luokkaretkellä itkuun pojan temppuillessa.

”Olin aika raskas lapsi: puhuin päälle, aiheutin hämmennystä ja kerroin vitsejä silloin, kun ei olisi pitänyt.”

Kun Amos oli yläasteella, vanhempien Wilma-sovellus täyttyi punaisista merkinnöistä. Hannasta tuntui, että hän oli joka viikko palavereissa opettajien, rehtorin, kuraattorin ja koulupsykologin kanssa keskustelemassa Amoksen käyttäytymisestä.

”Amos kieltäytyi ottamasta pipoa pois päästä sisällä ja oli sitä mieltä, että opettajat olivat vain rasittuneita ja kaipasivat lomaa. Amos on aina ollut rakastava ja empaattinen mutta niin vilkas, että koulu ei tahtonut sujua.”

Pojan takamus ei millään meinannut pysyä penkillä.

”Monesti tilanteet olivat minulle vanhempana haastavia. Ymmärsin toisaalta poikaani ja hänen luonnettaan, mutta myös opettajia, jotka uupuivat hänen kanssaan.”

Kallion ilmaisutaidon lukiossa opettaja poisti Amoksen matematiikan tunnilta, ruotsin tunneilla keskittyminen saattoi mennä omaan ”härväämiseen”. Sen sijaan äidinkielen ja filosofian parissa poika viihtyi.

Tilanne helpotti hiljalleen vuosien kuluessa.

”Tunnistan itsessäni paljon samaa, minäkin olen lentänyt joskus tunneilta ulos. Teoreettinen oppiminen ei ole koskaan ollut meidän kummankaan juttu, vaan käytännön kautta tekeminen”, Hanna tunnustaa.

SISARUSKATRAS ON aina ollut taiteellinen ja musikaalinen. Amos aloitti sellonsoiton ja nykytanssin neljävuotiaana. Sisarukset tekivät omia videoita jo alakouluikäisenä. Ohjelman nimi oli Urpo-Uutiset. Veljeksillä on myös oma bändi, Brotherus Brothers, joka tosin ei ole juuri nyt kovin aktiivinen.

Ensimmäisen näyttelijänroolinsa Amos teki kymmenvuotiaana Kansallisteatterissa näytelmässä Godota odottaessa.

Sen jälkeen hän on ollut mukana lukuisissa elokuvissa, televisiosarjoissa ja teatteriesityksissä. Niistä tunnetuin on vuonna 2015 Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliot -musikaali, jossa neljätoistavuotias Amos oli yksi kolmesta pääroolin esittäjästä.

Tänä talvena Amos on nähty valkokankaalla sivuosassa kiitetyssä perhedraamassa Kupla.

”Jossain kohtaa huomasin, että teen näyttelijän työtä aika paljon. Se tapahtui melkein huomaamatta ja tuntui luonnolliselta.”

Hanna arvelee, että kodin ilmapiiri on vaikuttanut Amoksen maanläheiseen suhtautumiseen. Myös isoveli Johannes, 25, on näyttelijä ja Kuumaa-yhtyeen laulaja. Robert, 27, opiskelee kasvatustiedettä ja Elsa, 20, tekee musiikkia.

”Perheessämme on aina tehty taidetta aamusta iltaan. Ehkä tässä porukassa on ollut helppo uskaltautua kokeilemaan kaikenlaista. Mitään ei ole pidetty ihmeellisenä.”

Amos innostuu vahvasti eri asioista kausiluontoisesti. Skeittaaminen, piirtäminen, graffitien tekeminen, polkupyörien huoltaminen, trampoliiniakrobatia ja kahvikilpailuihin osallistuminen baristana ovat olleet vuoron perään hänen intohimojaan.

”Koulunkäynnin perusteella voisi kuvitella, että Amoksen on vaikea keskittyä, mutta se ei pidä paikkansa. Hän on erinomainen keskittymään asioihin, jotka kiinnostavat – aivan kuten minäkin.”

Amos ei vielä tiedä, mille uralle aikoo suuntautua.

”Maailma on aika auki. Välillä tuntuu, etten tiedä mihin ryhtyisin, välillä taas haluaisin ryhtyä moneen asiaan. On paljon asioita, jotka kiinnostavat.”

Se on Hannasta hyvä asia.

”Amos voi elättää itsensä niin fillarinkorjaajana, näyttelijänä kuin baristanakin. Minulla on syvä luottamus siihen, että hän pärjää ja löytää paikkansa”, Hanna sanoo.

”Olen sinusta niin iloinen joka päivä. Olet löytänyt tasapainon ja itsesi”, hän sanoo pojalleen.

SELKEÄ. Sellaiseksi Hanna kuvailee hänen ja Amoksen välistä suhdetta.

”Minulla on sellainen olo, että voisin lähteä Amoksen kanssa ihan minne vaan. Välillämme on syvä luottamus, eikä meille jää koskaan selvittämättömiä asioita. Tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedämme toistemme mielenliikkeet pienestäkin katseesta”, Hanna sanoo.

”Se on myös ärsyttävää, koska toinen puuttuu aina herkästi toisen tunnetilaan, jos huomaa siinä jotain erikoista”, Amos jatkaa.

Hanna on samaa mieltä.

”Amoksen kanssa olen huutanut eniten. Otamme herkästi yhteen, koska olemme molemmat temperamenttisia ja voimakastahtoisia. Meitä yhdistää samanlainen nopea tempo”, Hanna sanoo.

Hän kuvailee Amoksen olevan perheen ukkosenjohdatin, joka aistii asioita ja tilanteita herkästi –  ja ymmärtää ristiriitatilanteissa kaikkia osapuolia.

”Turhaudun, jos muut eivät ymmärrä toisiaan ja tulee konflikteja. Sellaisissa tilanteissa olemme äidin kanssa ottaneet yhteen.”

Amoksen aikuistuttua he pystyvät puhumaan asioista rauhallisemmin, vaikka olisivatkin eri mieltä.

ERITYISEN ILOISEKSI Hannan tekee se, että hänen nykyisellä puolisollaan Mikolla ja Amoksella on hyvä yhteys.

”Arjen parhaisiin hetkiin kuuluvat ne, kun istumme meillä kolmestaan. Meillä on niin hauskaa – nauramme hirveästi ja voimme puhua myös vakavia. Ruokimme toistemme parhaita puolia.”

Amos käy usein äitinsä luona, sillä he asuvat lähekkäin Helsingin keskustassa.

”Kysyn, voinko tulla makaamaan lattialle ja pyydän äitiä hieromaan jalkojani tai laittamaan iltapalaa.”

Usein Amos riisuu vaatteensa boksereita lukuun ottamatta jo eteisessä, menee maahan makaamaan ja pyytää äitiään kävelemään selkänsä päällä.

”Kuten kaikki muutkin lapseni, Amos soittaa aina, jos hän löytää iholtaan pienen näppylän tai haavan, tai jos hänellä on outo olo mahassa tai kuumetta. Se saa minut tuntemaan itseni yhä tärkeäksi.”

Juttu on ilmestynyt Eevassa 1/2023