Hanna Himanka ajatteli, että yksi lapsi riittää, mutta nyt lapsia on neljä – kahdessa asiassa Hanna on kasvattajana ehdoton

Vitsi nauratti Hanna Himankaa ja se kuului näin: Mitä koirakin osaa leipoa? Tortun.

Kun Hanna kertoi sen lapsilleen, heitä ei huvittanut, vaikka yleensä pieruhuumori ja räkänauru ovat parasta.

Tällaisia hetkiä ruokavaikuttajana ja sosiaalisen median vaikuttajana työskentelevä Hanna rakastaa. Arkisia. Niitä, kun perhe istuu kylpytakkeihin kääriytyneenä saunan jälkeen takan ääressä ja juttelee viikostaan. Rhodesiankoira Hector pyörii jaloissa, illalliseksi on Hannan kehittämää itkukanaa. Taustalla soi Spotifyn Jazz Rap -soittolista ja lasissa on alkoholiton olut tai punaviini.

Mutta kuka Hanna on?

Hänet tunnettiin ennen Gullichsenina, kunnes hän erosi ja nimeksi vaihtui mummon tyttönimen mukaan Himanka. Hän on Puolangalla syntynyt, aikuisena kokiksi opiskellut neljän lapsen äiti, joka kokoaa Instagramissa seuraajiaan yhteisten ruuanlaittohetkien ääreen ja korostaa juoksulenkkien tärkeyttä. Nainen, joka järjestää läheisilleen näyttäviä illallisia, silittää kaikki vaatteensa ja puhuu keskeneräisyydestään sekä kokemastaan kiusaamisesta.

Mutta mitä muuta ja mitä ennen kaikkea Hanna on? Annetaan hänen kertoa se itse.

Rakkaudessa säästelemätön äiti

”Olen jokaiselle pojalleni erilainen äiti. Tietenkin, koska jokainen heistä on omanlaisensa. Sama sapluuna ei toimi kaikille.

Tähän vaikuttaa myös, että lasteni ikäskaala on laaja. Esikoiseni ensimmäisestä liitostani on 16, kaksoset seitsemän ja kuopukseni kaksi. Se kuitenkin yhdistää, että rakkaudessa en säästä.

Kun olin yhden lapsen äiti, kuvittelin, että tekemäni ruoka on esimerkiksi salaisuus siihen, kuinka hyvin lapsi syö. Ei ole. Lapsen lempiruoka oli pitkään ketsuppi ja spagetti. Sillä, minkälaisia toivon lasteni olevan, on vähän merkitystä. Tärkein tehtäväni on tukea heidän kasvuaan, olla rinnalla.

Tietyistä asioista olen kuitenkin ehdoton: ketään ei saa kiusata ja kotiin voi aina tulla. Keskustelen poikieni kanssa paljon siitä, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta jokaista pitää kunnioittaa. Näistä emme jousta.

Olen kiitollinen, että sain kokea äitiyden myös yli nelikymppisenä. Osasin rauhoittua eri tavalla kuin nuorempana. Kiirettä ei enää ollut.

Ehkä siksi kuopuksemme nukkuu yhä puolisoni Joonaksen ja minun välissäni. Se on ihanaa. Kun nukahdan, minua eivät herätä potkut tai kääntymiset. Kuitenkin aina kun hän tarvitsee jotain, säpsähdän hereille. Se on ihmeellistä.

Olemme Joonaksen kanssa tiimi. Perheemme on yksikkö, jonka eteen teemme kaikkemme. Riitelemme lähinnä hukatuista kuiteista, väärin tyhjennetystä astianpesukoneesta ja kadonneista auton avaimista, jotka löytyvät lopulta Joonaksen taskusta.

Parasta vanhemmuudessamme on taitomme pysähtyä hetkiin. Ymmärrämme, että perheemme energiat eivät ole staattisia, vaan jokainen päivä on erilainen. Joskus kiukuttaa enemmän, toisinaan vähemmän. Emme oleta mitään.

Teemme harvoin tarkkoja aikatauluja vaan etenemme fiiliksen mukaan. Heitämme vaipan taskuun, haemme lähikaupasta eväät ja ajamme keskustaan. Käymme lounaalla tai tapaamme ystäviämme. Tämä toimii parhaiten.

Aina, jos teemme tarkat suunnitelmat, jotain menee pieleen. Jos saamme ex tempore lastenvahdin, lähdemme treffeille.

Haluamme tehdä arjesta toisillemme mahdollisimman helppoa. Tiedämme toistemme vahvuudet ja hyödynnämme niitä. Joonas ei kuormitu aamuhulinasta, joten hän vie lapset päiväkotiin. Minä huolehdin, että hän pääsee päivittäin juoksemaan. Joonas tietää, että voin liian kovassa metelissä fyysisesti huonosti. Silloin hän kehottaa minua poistumaan. Hoidan tämän, hän viestittää katseellaan.

Joonas on alusta asti ottanut vastuuta erityisesti kaksosista. Minulla ei ole aavistustakaan heidän vaatekoostaan, kurahousutilanteestaan tai kaverisynttärien lahjatoiveista. Joonaksella on.

Tähän vaikutti, että suunnitellun sektioni jälkeen olin kaksi vuorokautta sängyssä. Joonas huolehti kaikesta. Tämä loi hänelle ja kaksosille siteen, joka kantaa yhä. Sitä on kunnia todistaa. Myös esikoiseeni hän suhtautui alusta asti kuin omaansa.

En haaveillut nuorempana suurperheestä. Ajattelin, että lapsilukuni saattaa jäädä yhteen. Kun tapasin Joonaksen, ajatukseni muuttuivat. Aloin miettiä, kuinka upeita lapsia noin upean tyypin kanssa voisi saada. Olen onnellinen, että unelmamme täyttyi.

Kliseisesti todettuna lapset ovat opettaneet leikkimisestä, läsnäolosta ja rakkaudesta kaiken. Lopulta monikaan seikka ei ole vakava. Toivon, että lapsemme ajattelevat, että meillä oli hauska koti.”

Nopea ideoija

”Saan helposti ideoita ja innostun monta kertaa viikossa. Jos jokin kutkuttaa niin, että alan heti luonnostella paperille, kuinka ajatuksen voisi toteuttaa, tiedän, että tämän perään kannattaa lähteä.

Viimeksi kehitin Himan hitit -palvelukonseptin, jonka tarkoituksena on tehdä kaupassa käymisestä helpompaa ja mukavampaa.

Suuri osa ideoistani tippuu myös maahan eikä edisty pidemmälle. Se on elämää ja kuuluu luovan työn luonteeseen. Jokaisesta projektista, kohtaamisesta ja haaveesta jää kuitenkin mieleen jotain, josta voi olla myöhemmin iloa.

Asenne on iän tuomaa vahvuutta. En hätkähdä enää pienistä. Luotan vahvasti intuitiooni.

Yksi ilonaihe on lokakuussa ilmestyvä kirjani. Olin pitkään haaveillut kirjoittamisesta, mutta aika ei ollut aiemmin kypsä tai kalenterini liian täynnä.

Kun WSOY otti ensimmäisen kerran yhteyttä ja kysyi, tekisinkö heille tarinallisen ruokakirjan, jossa ei ole ainuttakaan reseptiä, vastasin ei. Kuopus oli vastasyntynyt, halusin keskittyä lepäilyyn ja häneen.

Idea jäi kuitenkin mieleeni ja puolen vuoden päästä tilanne oli toinen. Aloin kirjoittaa. Vuokrasin vanhan talon yläkerrasta työhuoneen, jossa on pöytä, tuoli, kahvinkeitin, ilmoitustaulu ja laatikossa Noitapilli-karkkeja.

Odotan jo nyt keskusteluja ja kohtaamisia, joita kirja mahdollistaa.

Olisi naiivia ajatella, että menestyminen on vain omissa käsissäni tai ansiotani. Toki se on sitäkin, mutta täysin riippuvaista lähipiiristäni ja heiltä saamastani tuesta. Olen heittänyt elämässäni onnekkaasti noppaa ja saanut rinnalleni ihmisiä, jotka tukevat ja kannustavat pyyteettä.

Emme pidä ystävieni kanssa viikoittain yhteyttä tai tapaa usein, mutta kaikki tietävät, että aina voi ajaa pihaan ja sanoa, että halataan ja syödään pitsaa. Olemme toistemme selustat. Rakkaimpieni mielipide kiinnostaa, ei muiden. Siksi riskien ottaminen ei pelota. Iloitsen, että olen löytänyt läheisiä ystäviä myös aikuisena.

Olen loistava viettämään välietappeja ja palkitsemaan itseäni. Seuraavaksi juhlimme maaliskuussa koittavia 45-vuotissyntymäpäiväni ja syksyllä kirjaa.

Teen säännöllisesti kalibrointeja, mitä haluan ja mihin olen matkalla. Jos jokin tuntuu huonolta tai olen levoton, peräännyn. Sanon ei. Lihateollisuuden kanssa en tee yhteistyötä.

Yksi tehokkuuteni salaisuuksista on lepo. Olen sängyssä viimeistään kymmeneltä ja nukun kahdeksan–yhdeksän tuntia. Ennen sänkyyn menoa levitän seerumit, kiskon jalkaani villasukat ja etsin unimaskini.

Makuuhuoneemme on virikkeetön, pimeä ja viileä eli täydellinen. Joonas sanoo, että nukahdan sekunneissa. Tämä on supervoimani, josta en jousta.”

Unelmien toteuttaja

”Teini-iässä ymmärsin, että en saavuta haaveilemaani elämää silloisella asuinpaikkakunnallani Kankaanpäässä, jonne olimme muuttaneet äitini työn vuoksi. Halusin muualle, jotta saisin taivaanrantaani uusia värejä ja ulottuvuuksia. Satakunnassa kaikki tuntui ahtaalta, seisovalta vedeltä. Kun sain ajokortin, vietin tuntikausia ajellen ja unelmoiden tulevasta. Suuntani oli Helsinki.

Parikymppisenä huomasin Image-lehdessä työpaikkailmoituksen Pravda-ravintolaan. Sain paikan. Muutama viikko myöhemmin muutin pääkaupunkiin mukanani pelkkä putkikassi. Ensimmäinen asuntoni oli 23 neliön yksiö Sturenkadulla. Ahdas, mutta ihana.

Olin raakile, hyväuskoinen ja innoissani. 2000-luvun alun Helsinki tuntui samalta kuin Manhattan. Kaikki oli mahdollista ja uutta. Ihmettelin pitkään, miksi julkisissa vessoissa oli siniset valot. Ratikassa en leimannut lippua, vaikka ostin sen. En tiennyt, että niin kuului tehdä. En lukinnut pyörääni.

Ravintola-alaa rakastin ensihetkestä. Olin parhaimmillani salissa, jossa sain luoda kävijöille elämyksiä ja kohtaamisia. Meni kuitenkin kymmenen vuotta, että aloin ajatella, että minäkin voisin olla kokki ja tehdä ammattimaisesti ruokaa. Olin aina nauttinut muiden kestitsemisestä. Suunnittelemisesta ja toteuttamisesta.

Suuntavaihtoehtoja oli kaksi: muoti tai ruoka. Jälkimmäinen voitti, koska se tuntui pysyvämmältä ja turvallisemmalta.

Ruoka ja sen tekeminen oli koodattu minuun. Olisin toiminut näin, vaikka entinen puolisoni ei olisi ollut ruoka-alan tekijä. Tämä unohtui monilta varsinkin urani alussa. Valmistuin kokiksi Perho Liiketalousopistosta kuusi vuotta sitten.

Mummoni on suurin vaikuttajani. Kun mietin häntä, muistan savuisen keittiön, jossa paistoimme lättyjä. Pilkillä nautitun kupin omien marjojen mehua. Nuotiolla karrelle paistetut, voissa kärvennetyt puronieriät. Kiisselin ja kermavaahdon. Haaveilen, että lapseni muistavat myös minut aikanaan ruoasta. Se on arvokkaampi perintö kuin mikään materia.”

Julkinen, mutta silti yksityinen

”Sosiaalinen media ei ole ongelmaton. Olen saanut siitä osani ja minua on kiusattu. Minua on kritisoitu päättyneestä liitostani, vanhasta sukunimestäni, uudesta sukunimestäni, kokkiopinnoistani, kirjoittamisestani, meikittömyydestäni ja ylipäätään näköisestäni elämästä. Joidenkin mielestä olen tehnyt kaiken väärin.

Kenenkään ei kannata seurata väkisin tilejä, joista tulee paha mieli, provosoituu tai kokee kateutta.

Uutisten katsomiseen sen sijaan kehotan. Emme voi ummistaa silmiämme siltä, mitä maailmassa tapahtuu. Pahan olon sylkeminen someen on kuitenkin kohtuutonta.

En kuitenkaan peittele keskeneräisyyttäni tai sitä, että olen välillä pihalla, hajalla tai vaikea. En kadehdi, kun katson muita, koska tiedostan, että ruudulla näkyvä kuvavirta on aina vain osa.

En ota enää julkisesti kantaa kaikkeen, johon haluaisin. Jälkipyykki vie liikaa aikaa.

Kun lahjoitimme muutama vuosi sitten joulun alla rahaa hyväntekeväisyyteen, meitä haukuttiin, koska lahjoitimme sinne emmekä tänne. Annan yhä säännöllisesti lahjoituksia eri organisaatioille, mutta en puhu niistä. Se on harmi, mutta näin turvaan jaksamiseni.

Ajattelen, että jos teen hyvää muille, se palautuu takaisin. Nyt luen muutaman esikoiskirjasta haaveilevan tekstiä ja toivon, että voin antaa heille vinkkejä.

Päästän lähelleni vain hyviä tyyppejä. Sellaisia, jotka eivät valita ja vello. Asiat pitää käsitellä, mutta pyörimään en jää. Poikki ja pinoon, muuten sekoan. Mitä seuraavaksi?”

Juttu on julkaistu Trendissä 2/24.