Kauneus ja Terveys

Häpeästä vapautunut Hanna Brotherus: ”Ajattelin vuosia, että muut ihmiset ja heidän hyvinvointinsa olivat tärkeämpiä kuin minä”

Häpeästä vapautunut Hanna Brotherus: ”Ajattelin vuosia, että muut ihmiset ja heidän hyvinvointinsa olivat tärkeämpiä kuin minä”
Tanssitaiteilija, kirjailija Hanna Brotherus tiesi, mitä muut häneltä halusivat. Sen sijaan hänen oma tahtonsa oli hukassa keski-ikään asti.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 9.12.2021

Aika ihana nainen, Hanna Brotherus, 53, ajattelee nykyisin peilin edessä. ­Helsinkiläinen tanssija, koreografi ja kirjailija ei enää etsi olemuksestaan ensimmäisenä vikoja. Sen sijaan hän opetellut tuntemaan itseään kohtaan empatiaa, hyväksyntää ja kiitollisuutta. Hänellä on terve, voimakas keho, joka toimii, liikkuu ja tanssii.

Kauan Hanna ajatteli olevansa riittämätön ja vajavainen. Joko liikaa tai liian vähän. Mutta viisikymppisenä hän on löytänyt itsensä uudelleen.

Sitä ennen hän joutui tekemään paljon töitä – ja myös kokemaan tähän­astisen elämänsä suurimman ­menetyksen.

Lapsuuden riehakas Hanna oli kauan piilossa.

Elämä ilman pikkusiskoa? Ajatuskin oli mahdoton Hannan mielestä lapsena. Hän ja puolitoista vuotta nuorempi Laura olivat tiivis kaksikko, tytöt. Välillä Hanna tunsin olevansa enemmän me kuin minä.

Siskokset elivät samassa huoneessa kuin symbioosissa. Heillä oli yhteinen työpöytäkin, tosin se oli jaettu viivoittimella puoliksi.

Kun Laura sairastui anoreksiaan, myös Hanna kärsi. Hän halusi syödä siskon puolesta, vaikka kadehti tämän pienuutta. Myös Hanna halusi olla pieni.

Kun sisarukset aikuistuivat, suhde etääntyi. Molemmilla oli oma elämänsä. Hanna opiskeli tanssia teatterikorkeakoulussa, Laura vaatesuunnittelua Lahden muotoiluinstituutissa. Hannasta tuli neljän lapsen äiti, ja ruuhkavuodet soljuivat välillä kuin sumussa.

Kun Laura sairastui rintasyöpään, he lähentyivät taas. Sitten Laura kuoli 40-vuotiaana marraskuussa 2009.

– Lauralla oli kaunis mutta vaikea elämä. Siskon menetys toi konkreettiseksi elämän rajallisuuden. Se pysäytti minut uudella tavalla. Lauran kuolema avasi sisälläni kaivon, joka tulvi yli.

Hanna alkoi tarkastella identiteettiään. Kuka hän oli, kun ei ollut enää meitä, tyttöjä?

”50-vuotiaana ihmiset tulevat vaiheeseen, jossa he eivät enää jaksa kantaa vanhoja taakkoja mukanaan.”
Hanna Brotherus

Vasta hiljattain Hanna on ymmärtänyt koko iän kestäneen tarpeensa miellyttää muita ja mukautua.

– Se oli tietynlaista epärehellisyyttä, joka näkyi tavassani elää ja olla. Olen herkkä ja antennit pystyssä. Olen aina osannut kertoa, mitä ihmiset ympärilläni haluaisivat minun tekevän, mutta en ole tiennyt, mitä itse tahdon. Se on nurinkurista, sillä taiteilijana minun täytyy olla yhteydessä itseeni.

Hannan ura tanssitaiteilijana ja koreografina oli kestänyt 20 vuotta, ennen kuin hän teki ensimmäisen sooloesityksensä Hanna B:n viisi vuotta sitten. Sitä ennen hän oli tehnyt tanssitaidetta muille ihmisille, heidän kokemuksistaan ja tunnetiloistaan.

– Kun asetin itseni näyttämölle ja tein soolon, ajattelin ensimmäistä kertaa olevani hyvä tällaisena. Se oli sysäys sisäiselle muutokselle.

Hannan tavoite oli pitkään olla keskiverto, perustasoa. Jostain syystä hän luuli, ettei voisi tai saisi olla kovin hyvä missään.

Hanna Brotherus imee itseensä voimaa luonnosta ja liikunnasta. Hän kävelee pitkin Helsingin rantoja ja nauttii olostaan kesämökillään Mäntyharjulla.

Syvällinen itsetutkiskelu loi kipinän uudelle suunnalle ja myös Hannan esikoisromaanille.

Keväällä 2019 Hanna vietti viikkoja Pariisissa kirjoittamassa tuntojaan, ja autofiktiivinen esikoisteos Ainoa kotini julkaistiin viime keväänä.

Teoksessaan Hanna käsittelee suhdetta kehoonsa, syömishäiriötä, riippuvuutta, siskon anoreksiaa ja kuolemaa, avioeroa lastensa isästä ja vaikeita äiti-tytärsuhteita. Eli matkaansa naiseksi ja äidiksi sekä vapautumista vajavaisuuksista ja kahleista.

– Halusin repiä itseni auki, tarkkailla omia kokemuksiani ja muistojani – nähdä itseni. Olin kriittinen edellisiä sukupolvia kohtaan mutta erityisesti itseäni. Tunnen synnyttäneeni itseni aikuiseksi ihmiseksi, kun pudotin suojaukseni ja menin kohti tuntematonta.

Neljän nyt jo aikuisen lapsen asioita ja arkea pyörittäessään Hanna unohti itsensä.

Kangas­serviettien silittäminen ja viikkaaminen moitteettomiksi, perheen kenkien suihkuttelu suoja-aineilla kuukauden välein, jatkuva muistilappujen kirjoittelu eväistä, lasten lyijykynien teroittaminen ja muu arjen rutiinien kontrolloiminen olivat paitsi huolenpitoa myös pakenemista.

– Uhrauduin väärällä tavalla, mikä näännytti minua. Ajattelin vuosia, että muut ihmiset ja heidän hyvinvointinsa olivat tärkeämpiä kuin minä. Kun ajattelin niin, minun ei tarvinnut kohdata vaikeita tunteitani. Mutta miten ­voin kannatella muita, jos huojun itse?

”Ikääntyessäni olen oppinut, miten ihanaa on olla välillä yksin omien ajatusten kanssa.”
Hanna Brotherus

Oivallus on aiheuttanut Hannassa ristiriitaisia tunteita; surua siitä, että hän laiminlöi niin kauan itseään ja samalla syvää iloa siitä, että hän on opetellut kohtelemaan mieltään ja kehoaan lempeästi.

– Aloin suhtautua itseeni samalla empaattisuudella ja hellyydellä, jota olen halunnut tarjota lapsilleni.

Hanna aloittaa jokaisen aamunsa hengitysharjoituksilla ja joogaliikkeillä. Hän kuuntelee tuntemuksiaan eikä sivuuta niitä.

Se tarkoittaa, että hän on hyväksyvä ja aidosti sellainen kuin on.

– Uskallan jopa sanoa rakastavani itseäni kaikista epävarmuuksistani huolimatta.

Nykyisin Hanna viihtyy kehossaan. Kauan hän ajatteli, että vartalon puutteiden ja syömisen jatkuva tarkkailu oli ainoa tapa olla.

– Syömishäiriö oli läsnä lapsuudenkodissani ja myöhemmin tanssimaailmassa. Siellä seisoin jatkuvasti ­muiden kanssa peilin edessä. Vertailimme kehojamme ja kilpailimme sanattomasti siitä, kuka on siroin.

Hannasta tuntui pahalta seurata joitakin kurssikavereita, jotka sairastuivat ja kuihtuivat. Samalla mieltä kalvoi ajatus, ettei hän ollut yhtä pieni kuin muut. Ahdistus näkyi syömisen tiukkana kontrollointina.

– En osannut kaivata apua, koska lähipiirissäni oli niitä, jotka olivat minua huonommassa kunnossa ja lähellä kuolemaa. Ehkä minulla oli jonkinlainen kiltin tytön syndrooma.

Kirjassaan Hanna kertoo myöntäneensä syömishäi­riönsä vasta keski-iässä, kun saman asian kanssa kamppaillut tytär otti asian esille.

– Hän niittasi minut seinää vasten ja sanoi, etten ole totta. Olen siitä tänä päivänä todella kiitollinen, vaikka se oli yksi elämäni vaikeimmista kokemuksista.

Nykyisin Hanna katsoo hyväksyvästi myös niitä kohtia kehossaan, joita tarkasteli aiemmin kriittisesti. Terapia, syömishäiriön tunnistaminen ja kirjoittaminen ovat avanneet paljon.

Omaa ikääntymistään pohtiessaan Hannan on käynyt läpi suhdettaan äitiinsä ja tyttäreensä. Hän on ymmärtänyt, että he kaikki ovat tunteineen ja käytösmalleineen osa sukupolvien jatkumoa.

Hanna on huomannut, että 50-vuotiaana ihmiset tulevat elämässään usein vaiheeseen, jossa he eivät enää jaksa kantaa vanhoja taakkoja mukanaan. Onneksi niistä voi vapautua, sukupolvien yli kulkeneistakin.

Sitä sanomaa hän vie eteenpäin työskennellessään kehotietoisuuden valmentajana Aava Virrassa. Monet naiset hakevat häneltä apua epämääräiseen huonoon oloon.

Elämä omassa kehossa ei tunnu hyvältä. Joillakin on voimakkaita kehonkuvan vääristymiä, toisilla häpeää, luottamisvaikeuksia tai ahdistusta.

Hanna soveltaa työssään taiteen menetelmiä ja tekee asiakkaidensa kanssa kehollisia harjoitteita ja kirjoitustehtäviä. Usein pääpaino on ylivirittyneen hermoston rentouttamisessa hengitysharjoituksilla.

– Paras palaute on, kun asiakas tuntee vihdoin olevansa kehossaan kotonaan.

Mutta mitä paljastuu, kun ydinminä löytyy? Viisi­kymppinen Hanna kuvailee itseään herkäksi, vaativaksi, ahkeraksi ja tunnolliseksi. Hän on myös heittäytyvä, iloinen ja rempseä Peppi Pitkätossu.

Suurin sisäinen muutos liittyy Hannan kykyyn olla yksin. Ennen se oli hänelle vaikeaa, mutta nykyisin Hanna tiedostaa tarvitsevansa omaa tilaa. Onneksi sen ymmärtää myös puoliso, muusikko Mikko Kuustonen.

– Ikääntyessäni olen oppinut, miten ihanaa on olla välillä yksin omien ajatusten kanssa.

Mutta vaikka tulee sinuiksi itsensä kanssa, se ei tarkoita sitä, ettei enää kohtaisi vaikeita tunteita. Yksi asia ei ole vuosien aikana pehmentynyt: Hanna vaatii itseltään ­edelleen paljon, sillä hän tuntee herkästi olevansa riittämätön.

Hän arvelee kurinalaisen luonteensa kumpuavan vuosien balettiopeista, kasvatuksesta ja perusluonteesta. Perfektionistina hänen on vaikea sietää keskeneräisyyttään.

– Toisinaan kyseenalaistan edelleen osaamistani ja taiteilijan identiteettiäni. Se on rasittavaa. Tunne on kuin ihottuma, joka ei lähde heti pois, vaikka haluaisin.

Sellaisina hetkinä kävely raittiissa ilmassa, puhelu ystävälle tai puolison sanat herättävät Hannan. Pahaan oloon ei pidä jäädä lillumaan, vaikka mieli tekisi.

Lasten aikuistuttua Hanna on tuntenut itsensä välillä tarpeettomaksi. ”Joskus tuntuu, ettei kukaan tarvitse minua eikä minulla ole merkitystä. Mutta enää en säikähdä tunnetta. Jossain vaiheessa puhelin aina soi.”

Voimakasta häpeää Hanna on tuntenut lapsesta asti. Syytä siihen hän ei tiedä.

– Olen hävennyt ajoittain kaikkea itsessäni. Onneksi putoan enää harvoin sellaiseen ­tunnetilaan. Jatkuvasta häpeästä vapautuminen oli helpotus, elämässä on enemmän happea.

Häpeää ovat häivyttäneet kipupisteiden tunnistaminen ja rehellinen käsittely. Lapsena Hanna kasvatettiin teitittelemään vanhempia ihmisiä ja kysymään, saako sinutella.

– Tunnen, että olen tehnyt itseni kanssa sinunkaupat. Saan olla rennosti eikä minun tarvitse enää piilotella tai olla varuillani. Olen rehellinen paitsi itselleni myös muille. Se tekee läsnäolostani totta.

Täydellisyyden tavoittelu on hänen mielestään raskasta, voimia vievää ja kovin turhaa.

– Jo lapsille opetetaan, että jokainen on ihana juuri sellaisena kuin on. Jostain syystä se unohtuu matkalla aikuiseksi.

Tuuli pöyhii tummatukkaisen pikkutytön hiuksia. Hän juoksee bikinit päällään kaatosateessa tuusulalaisen rivitalokodin läheiselle niitylle, levittää kätensä ja hihkuu: ”Tuuli, vie minut jonnekin.”

Tuo tyttö, lapsuuden riehakas Hanna, oli kauan piilossa, mutta nyt Hannasta tuntuu, että hän on löytänyt uudelleen samanlaisen ilon ja palon elämää kohtaan.

– Osaan rakastaa itseäni paljon enemmän nyt kuin 20 vuotta sitten. Ajattelen, että olen saanut uuden mahdollisuuden.

Kommentoi +