Ei meille voi käydä näin.

Se oli Krista Kohtakankaan ensimmäinen ajatus, kun auto ajautui vesiliirtoon moottoritien kiihdytyskaistalla, pyörähti pari kertaa katon kautta ympäri ja pysähtyi kyljelleen pajukkoon.

Oli heinäkuu 2007. Kuukautta aiemmin 18 vuotta täyttänyt Krista oli matkalla Pori ­Jazzeille ystäviensä kanssa.

Hetkessä hurja tilanne oli ohi. Kaikki viisi nuorta vaikuttivat selvinneen siitä pelkillä pintanaarmuilla.

Krista istui takapenkin keskipaikalla ja korjasi asentoaan, jotta ystävä pääsisi pois puristuksista.

Samalla hetkellä selästä kuului kova rusahdus.

– Tiesin, että nyt kävi pahasti, Krista kertoo.

Joka paikan höylä, sellaiseksi Krista kuvailee itseään. Sellainen hän oli jo ennen onnettomuutta.

Nuori Krista haaveili omasta perheestä, psykologian opinnoista ja armeijaan menosta. Hän soitti poikki­huilua, oli kesätöissä matkaoppaana ja puuhasi kavereineen nuorisotilan pieneen kotikuntaansa Karijoelle ­Etelä-Pohjanmaalle.

– Olin monessa mukana ja sain asioita aikaiseksi. Minua pyydettiin jopa kuntavaaliehdokkaaksi.

Ehdokkuudesta Krista kieltäytyi, mutta ymmärsi, että elämässä voi tehdä monenlaista. Kotoa tuli tukea.

Tunto alkoi kadota rinnoista alaspäin heti onnettomuuden jälkeen.

Sairaalassa selvisi, että Krista oli halvaantunut navasta alaspäin. Selkä leikattiin ja sitä tukemaan asennettiin titaanilevy.

Itku tuli vasta kolmantena päivänä sairaalassa.

– Surin sitä, että vasta alkaneet vapauteni ja itsenäisyyteni ottivat isosti takapakkia. Ikävöin perhettäni. En tiennyt, koska pääsen sairaalasta tai palaisiko elämä enää ikinä normaaliksi, Krista kertoo.

– Kaikesta oli epätietoisuus. Pystyisinkö esimerkiksi koskaan saamaan lapsia?

Reilu viikko leikkauksen jälkeen hoitaja haki kopiot röntgenkuvista ja näytti Kristalle, mitä oli tapahtunut. Selkänikama oli murtunut rintarangan kohdalta kolmesta kohtaa ja suojattomaksi jäänyt selkäydin oli katkennut.

Hoitaja vakuutti, ettei Kristan naiseudelle ollut tapahtunut mitään. Nämä sanat Krista muistaa aina.

– Hoitaja lohdutti, että tämä vamma ei estä minua tekemästä haaveilemiani asioita. Se oli yksi ensimmäisiä rohkaisevia asioita onnettomuuden jälkeen.

Vähitellen Kristan piti opetella tekemään asioita uudestaan: pukemaan sukat, käymään yksin vessassa, kääntämään kylkeä.

– Aloin miettiä, mikä kaikki olisi vielä mahdollista.

Armeijaan meno ei tullut enää kysymykseen, mutta abivuoden Krista halusi suorittaa kunnialla. Siinä selvisi ensimmäistä kertaa, miten tärkeää toisten tuki on.

– Laskin, että sairaalassa luonani kävi yhteensä 120 ihmistä. Sain seuraa ja tukiopetusta, ja kotikunnassani järjestettiin keräys, jonka tuotolla minulle hankittiin kannettava tietokone.

Krista pystyi kannettavalla suorittamaan lukion kursseja ensin sairaalassa ja sitten kuntoutuksessa Helsingissä.

Tammikuussa, puoli vuotta onnettomuuden jälkeen, Krista palasi kouluun ja suoritti lukion loppuun. Hän osallistui myös penkkareihin ja abiristeilyyn. Jos jonnekin ei päässyt kelaten, kaverit auttoivat ja jopa kantoivat.

Tuore ylioppilas piti lakkiaisissa puheen koululle.

– Se oli ikimuistoinen hetki. Puhuin kiitollisuudesta ja tuen merkityksestä. Muistutin, että niissä hetkissä, kun itse ei pärjää, toiset kannattelevat.

Kuka vie roskat, käy kaupassa? Kun Krista pääsi 19-vuotiaana opiskelemaan Lapin yliopistoon, hän oli yhtäkkiä yksin vieraassa kaupungissa.

Ensimmäinen opiskeluvuosi piti pärjätä omillaan. Krista sai henkilökohtaisen avustajan vasta toisena vuonna. Kulkeminen onnistui onneksi omalla autolla.

Krista sai huomata, että apua saa, kun pyytää.

– Minun on aina ollut helppo tutustua ihmisiin, ja Rovaniemeltä löysin ystäviä heti. Opiskelukaverit auttoivat kaupassa käymisessä ja muissa käytännön asioissa.

Krista heittäytyi täysillä opiskelijaelämään.

Yhtenä iltana yökerhon hämärässä Krista lähes ajoi pyörätuolillaan erään insinööriopiskelijamiehen varpaille. Juttu alkoi luistaa heti.

Kaksi vuotta myöhemmin Krista oli Kanadan länsirannikolla opiskelijavaihdossa. Samainen insinöörimies soitti Skypellä ja kertoi ajatelleensa asioita.

– Ja sitten hän kosi minua sen etäyhteyden kautta.

Äitiys, hyvä parisuhde ja muut läheiset ihmissuhteet ja merkityksellinen työ.

Kristan suurimmat elämänhaaveet ovat toteutuneet. Hän on kahden pienen pojan äiti, vaimo, hallintotieteiden tohtori ja uravalmentaja.

Parasta elämässä ovat lapset ja puoliso. Kun vauva hymyilee tai kolmevuotias halaa tai haluaa välttämättä työntää äidin pyörätuolissa kotiin päiväkodista.

– Kaikki pienetkin hetket lasten kanssa ovat arvokkaita. Äitiys on tuonut entisestään perspektiiviä.

Ätiys on konkretisoitunut Kristalle myös sen, mihin hänen kehonsa yhä pystyy.

– Ihmiskeho on ihmeellinen. Molemmat lapseni ovat syntyneet alakautta, ja olen itse ponnistanut heidät maailmaan niillä ylävatsan vatsalihaksilla, joissa minulla edelleen on tunto.

Krista kävelee joskus unissaan. Silloin tällöin hän miettii, miltä tuntuisi upottaa varpaat rantahiekkaan tai sammalmättääseen.

Toisinaan häntä harmittaa, kun ei voi lähteä puolison kanssa vaellukselle tai kavereiden kanssa viikonlopuksi erämaamökille.

– Maailma ei ole vielä niin esteetön kuin se voisi olla. Valehtelisin, jos sanoisin, että kaikki on kuten ennen. Silti hyvin nopeasti harmituksen hetkelläkin alan miettiä keinoja, joilla voin tehdä jonkin jutun toisin tai jotain muuta yhtä kivaa.

Henkilökohtainen avustaja auttaa arjessa. Krista tarvitsee apua, kun pitää esimerkiksi nostaa raskaita tavaroita tai kun kauppareissulla on paljon ostettavaa.

Peseytyminen, pukeutuminen, kodin siivous ja monet muut arkiset asiat sujuvat itsenäisesti.

– En aina itsekään muista, että minulla on tämä tuoli. Jos minulle sanotaan, että en voi tehdä jotain, sisuunnun. Ajattelen, että hitto soikoon, minä vielä näytän, että voi sen näinkin tehdä.

Parisuhteen alussa Krista ei antanut miehensä auttaa vaan piti jääräpäisesti kiinni siitä, että pärjäsi yksin.

– Nykyään, kun pyydän mukavuudenhalun vuoksi apua johonkin helppoon asiaan, mies saattaa vastata huumorilla, että kyllä sinä pystyt sen itsekin tekemään.

Mitä jos? Sitä Krista on välillä kysynyt itseltään.

Mitä jos hän olisi pysynyt liikkumatta ulosajon jälkeen? Mitä jos hän olisi ajanut itse?

Mitä jos ei olisi satanut?

– Niitä kysymyksiä tulee väkisin, Krista myöntää.

– Helpommalla pääsee itsensä kanssa, kun ei sorru jossitteluun. Mikään jossittelu ei enää muuta tätä asiaa.

Kristaa pelottaa joskus auton kyydissä, jos on satanut kovasti tai tuntematon ajaa.

Muuta psyykkistä traumaa hänelle ei ole jäänyt onnettomuudesta, mitä joidenkin on vaikea ymmärtää.

Kristalle on sanottu, että odota vain, kyllä se masennus sinullekin vielä tulee.

– En tietenkään ole suojassa masennukselta sen enempää kuin kukaan muukaan, Krista sanoo.

– Kaikki ei ole pelkkää hopeareunusta. Kannan helposti liikaa huolta läheisistä ja tulevaisuudesta, mutta se ei liity vammaani.

Jossitella voi myös toisinpäin. Jos nikama olisi murtunut niskasta tai päähän olisi tullut isku, Krista voisi nyt olla kuollut, aivokuollut tai neliraajahalvaantunut.

– Heti ensimmäisenä yliopistopäivänä tutustuin yhteen läheisimmistä ystävistäni. Jos en olisi joutunut onnettomuuteen, olisin todennäköisesti mennyt armeijaan enkä olisi tavannut häntä.

Tällainen Kristan elämä nyt on, ja tällaisia vaikeuksia siihen kuuluu.

– Jos jokainen heittäisi omat ongelmansa toisten nähtäville, niin suurin osa haluaisi ottaa omansa takaisin.

Tule siksi, joka olet. Teksti on tatuoitu latinaksi Kristan käsivarteen hänen perheenjäsentensä nimien viereen.

Kristan harteille on yritetty sovittaa sankarin viittaa sen takia, mitä hän on saavuttanut vammautumisestaan huolimatta.

Se tuntuu hänestä hassulta, vaikka toki onnettomuudella on ollut vaikutusta.

Krista ajattelee, että hänen vahvuutensa puhkesivat kukkaan sen jälkeen.

– Löysin todellisen potentiaalini vasta, kun olin tilanteessa, jossa en tiennyt, mikä olisi seuraava askel. Mutta halusin yrittää. Se on sisukkuutta, jota kaikissa on. Tietyt elämänkokemukset voivat nostaa sen vahvasti pintaan.

Krista tietää tämän paitsi omasta kokemuksestaan, myös väitöskirjastaan. Se käsitteli konkurssin kokeneiden henkistä selviytymistä.

– Tutkimukseni pääsanoma on, että saamme armoa toisista silloinkin, kun emme osaa antaa sitä itsellemme. Minäkin imin sitä itseeni onnettomuuden jälkeen.

Samaa uskoa Krista haluaa valaa muihin. Luottamusta siihen, että vaikeissakin tilanteissa on mahdollista löytää toivoa.

– Onnettomuus on tehnyt minusta minut. Se on osa tarinaani. Olen voinut itse vaikuttaa asioihini ja saanut paljon hyviä juttuja.