Kun muutin Suomeen, olin epätoivoinen ja vihainen – sitten tajusin, että syy siihen oli jotain, mitä kaikki maahanmuuttajat kokevat

”Toivon, etten herää huomenna, jotta minun ei tarvitse enää kestää näitä tylsiä ihmisiä, tätä mautonta kieltä ja tätä surkeaa säätä.”

Senkin uhalla, että kuulostan kiittämättömältä: tämä oli ajatukseni, kun matkani maahanmuuttajana viisi vuotta sitten alkoi.

Tiesin olevani onnekas, koska sain vaihtaa hajonneen kotimaani toimivaan asuinmaahan. Tunsin oloni kuitenkin onnettomaks enkä tiennyt miksi.

Ymmärsin vastauksen vuosia myöhemmin. Tunteeni nimi oli siirtolaissuru (englanniksi migratory grief).

Törmäsin termiin ensi kerran TikTokissa. Videolla kerrottiin, että siirtolaissuru on monimutkainen psykologinen ilmiö. Se edustaa osittaista ja toistuvaa menetystä. Se on surua, joka muistuttaa kotimaan, ystävien ja perheen menetyksestä. Ihmisen on hylättävä kielensä ja opittava uusi. Sosiaalinen sekä ammatillinen asema saattavat kokea äärimmäisen muutoksen.

Se tarkoittaa identiteetin kuolemaa.

Siirtolaissurussa on kyse siitä, että aiemman elämän osat ovat edelleen olemassa, mutta ulottumattomissa, toisessa universumissa. Esimerkiksi läheisen kuollessa elämä konkreettisesti loppuu, mutta siirtolaissurussa mikään ei todella pääty. Menetys jatkuu, toistuu ja uusiutuu.

Siirtolaissurua kokevat kaikki maahanmuuttajat, mutta sen vakavuus riippuu siitä, miksi joutuu jättämään kotimaansa. Pakolainen kokee erilaista surua kuin henkilö, joka muuttaa toiseen maahan vapaaehtoisesti työn tai rakkauden perässä.

Matkani Venezuelasta Suomeen oli miellyttävä, etenkin kun vertaan sitä muihin venezuelalaisiin siirtolaisiin. En ollut niiden joukossa, jotka joutuvat ylittämään Darienin aukon paremman elämän toivossa Yhdysvalloissa.

Kolumbian ja Panaman rajalla sijaitseva Darienin aukko on YK:n mukaan yksi maailman vaarallisimmista pakolaisreiteistä. Se on laaja alue trooppista erämaata, jyrkkiä vuoria ja jokia. Ylitys voi kestää kymmenen päivää, ja matkalla joutuu luonnonvoimien ja rikollisryhmien armoille. Se voi tarkoittaa seksuaalista väkivaltaa ja ryöstöjä.

Minun matkani alkoi lentokentältä. Perheeni heilutti minulle hyvästit ja kuudentoista tunnin ja kahden vaihdon jälkeen saavuin turvallisesti Suomeen.

Vuodet 2014–17 olivat Venezuelassa vaikeita: talous romahti, jauhoja piti jonottaa kaupan ovella tunteja, rikollisuus lisääntyi ja kansalaiset kapinoivat. Päätin lähteä Suomeen, koska tunsin, ettei minulla ollut kotimaassani tulevaisuutta. Minua ei vainottu poliittisesti eikä virallinen sisällissota ollut alkanut, mutta tunsin oloni ei-toivotuksi. Pelkäsin. Olin pakolainen ilman virallista statusta.

Kun saavuin Suomeen vuonna 2018, siirryin utopiaan. Suomessa kohtasin vakautta, järjestystä ja vapautta. Silti en voinut olla onnellinen.

Tunsin siitä syyllisyyttä. Kun pystyin ostamaan jotain itselleni, ajattelin niiden tarpeita, jotka olin jättänyt taakseni. Kun kävin ulkona syömässä, mietin pitäisikö minun lähettää rahaa kotiin. Pienikin onnentunne herätti syyllisyyttä ja häpeää. Oloni oli turta.

Vuoden kuluttua tunne muuttui vihaksi. Sairastuin influenssaan. Olin suomalaisen terveydenhoidon piirissä ja maksoin veroja, joten annoin itselleni luvan soittaa yleiseen lääkäripalveluun. Pyysin hoito-ohjeita ja sairauslomaa.

Puhelimessa sairaanhoitaja tervehti minua suomeksi. Kielitaitoni oli heikompi kuin nyt. Puhuin takaisin perussuomea: ”En puhu suomea, voisitko puhu englantia?”

”En halua”, vastasi sairaanhoitaja, jonka nimeä en tiedä.

Puhelu katkesi.

Tilanne sai minut raivostumaan. Kirosin kotimaani ihmisiä, jotka olivat pelanneet poliittista peliä ja tuhonneet maani. Toivoin kolmea tuskallista tautia niille, jotka varastivat tulevaisuuteni. Päätin, etten ole ystävä tylyn hoitajan tai kenenkään muunkaan kanssa, jos nämä kieltäytyvät auttamasta.

Ajatus siitä, etten halunnut elää, oli enemmän kuin halua kuolla. Vaikka minulla oli ajatuksia itsemurhasta, olin varma, etten riistäisi henkeäni. Ne olivat uupuneen ajatuksia. Väsyneen henkilön ajatuksia, joita ruokkivat väärät tunteet.

Koronaeristys teki hyvää mielenterveydelleni. Se antoi minulle mahdollisuuden asettaa perspektiiviin sen, mitä olin saanut, ja surra hiljaisuudessa sitä, mitä olin menettänyt. Lopulta näin, etten ollut yksin.

En osaa määritellä tarkalleen, milloin muutos ajatuksissani tapahtui. Lopulta olin kuitenkin tehnyt rauhan sen kanssa, että muutokset ovat välttämättömiä. On itsestäni kiinni, miten rakennan elämäni palasista, jotka minulle annetaan.

Kävin läpi kaikki surun vaiheet päästäkseni: järkytyksen, kieltämisen, vihan, neuvottelun ja hyväksymisen.

Surulla ei kuitenkaan ole sääntöjä. Joskus sen käsittelyyn tarvitaan ammattiapua. Avun hakeminen vaatii rohkeutta, mutta uskon, että jokainen meistä pystyy siihen.

Niille, jotka kokevat siirtolaissurua, haluan sanoa: Pahat tunteet eivät kestä ikuisesti, jos opit hallitsemaan niitä. Emme voi muuttaa sitä, mitä meille on tapahtunut, mutta voimme oppia elämään sen kanssa.

Ja loppuun muistutus niille, joiden ei tarvitse koskaan kokea kotimaansa menettämistä: Vuonna 2023 Suomeen saapui ainakin 1052 pakolaista. Ollaan heille ystävällisiä ja eläydytään heidän tunteisiinsa. He eivät ole pyytäneet olla asemassaan ja tuntea häpeää, hämmennystä, syyllisyyttä ja turhautumista.

Kolumni on suomennettu englannista tekoälyä apua käyttäen.