Suljen silmäni ja yritän muistella ensimmäistä kertaa, kun vierailin kampaajalla, mutta tehtävä tuntuu mahdottomalta. Kynsilakan, vaalennusaineiden ja palaneiden hiusten tuoksu on niin tuttu, että voisin sanoa haistaneeni sen jo äitini vatsassa. Rehellisesti sanottuna se on jopa todennäköistä.

Olen kotoisin Etelä-Amerikan Venezuelasta. Kotimaani historia menee muutamalla lauseella kuvattuna näin: ensin maa oli Espanjan siirtokunta, sitten tuli orjuus, hiljalleen rodut sekoittuivat ja lopulta maa itsenäistyi. Tämän takia emme voi sanoa tarkalleen, miltä keskimääräinen venezuelalainen näyttää.

Olemme mielenkiintoinen sekoitus erilaisia alkuperiä, mutta yleensä venezualaiset naiset yrittävät sulautua johonkin, mitä kutsun Miss Venezuela -standardiksi.

Miss Venezuelalla on vaalea iho, hän on pitkä ja hoikka blondi. Ja ennen kaikkea hänen hiuksensa on huolellisesti muotoiltu harjalla, hiuslakalla, hiustenkuivaajalla ja suoristusraudalla. Miss Venezuelan hiukset eivät ole koskaan luonnollisilla kiharoilla.

Maassa, jossa jokainen nainen elää ”universumin kauneimman naisen” -tittelin varjossa, kauneus on melkein uskonto. Koska oma äitini ei ole äärimmäinen kauneushullu, Miss Venezuela -standardin vaikutus ei ollut omassa nuoruudessani yhtä voimakas. Valitettavasti en voi sanoa, etteikö se olisi vaikuttanut lainkaan.

Itse sain syntymälahjakseni vaaleanruskeat kiharat. Niitä kutsuttiin kauniiksi verrattuna äitini voimakkaasti kihartuviin hiuksiin. Kotimaassani kiharia hiuksia pidetään ongelmana: jotta ne pysyvät terveinä ja hyvännäköisinä, vaaditaan rahaa, aikaa ja vaivaa.

Jopa ne, jotka päättävät huolehtia hiuksistaan kunnolla, joutuvat usein kuulemaan kommentteja siitä, miten kiharat hiukset eivät sovi ammattimaiselle, vakavasti otettavalle henkilölle. Että kiharat hiukset näyttävät likaiselta, sotkuiselta ja mauttomalta.

Muistan hyvin hetken, kun sain viimein liittyä äitini viikoittaiseen hiustensuoristusrituaaliin.

Sinä päivänä astuin sisään pieneen hiusalan liikkeeseen Caracasissa, Venezuelassa. Kuulin äitini pyytävän vapaata tuolia, nappasin käteeni lehden ja yritin ymmärtää artikkelia siitä, miten kumppanin uskottomuuden voi tunnistaa, kun kampaaja kysyi minulta:

”Etkö sinäkin haluaisi laittaa hiuksiasi kuntoon? Näyttäisit kauniilta.”

Olin täyttänyt yhdeksän vuotta, eli olin tarpeeksi vanha saadakseni vanhempien luvan hiusteni ensimmäiseen suoristamiseen suoristusraudalla. Koska suoristaminen ei tarkoittanut pysyviä muutoksia tai kemikaaleja, äitini suostui. Olin innoissani.

Puoli tuntia päänahan kihelmöintiä ja hiusten nykimistä myöhemmin olin valmis.

”Näetkös, näytät vihdoin kunnolliselta nuorelta naiselta”, kampaaja sanoi.

Peilikuvani ei yllättänyt minua, mutta luokkakavereideni reaktio seuraavana päivänä yllättivät.

”Vau, näytät niin kauniilta!”

”Oi, näytät paljon paremmalta tällä tavalla!”

”Hiukset ovat niin pehmeät, ei yhtään sellainen kuin se sotku, joka sinulla yleensä on!”

Olin sama ihminen kuin aiemmin, mutta yhtäkkiä muut näkivät minut eri tavalla. Minut huomattiin. Huomio muutti 9-vuotiaan käsitystä itsestä. Se myös avasi tien siihen, miten rakentaisin itseluottamustani seuraavina vuosina.

Kun täytin 13 vuotta, päätin, että kiharoiden hiuksien aika on ohi.

Kun hiukset olivat suorat, olin aamuisin nopeampi ja koulun pukukoodin noudattaminen oli helpompaa. Enkä saanut ikäviä kommentteja ulkonäöstäni vaan kehuja. Jossain vaiheessa äitini osti minulle oman suoristusraudan. Jos minun piti suoristaa hiukset kerran viikossa, oli parempi tehdä se kotona.

Teen yksinkertaisen laskutoimituksen: jos yksi suoristuskerta kampaajalla maksaa noin 30 euroa, äitini on maksanut 1560 euroa vuodessa hiusten suoristamisesta. Suoristusraudan ostaminen oli siis taloudellisesti järkevä päätös.

Olen hieman huvittunut luvuista: olen suoristanut hiuksiani ainakin 14 vuoden ajan, joten olen tehnyt sen elämässäni noin 730 kertaa.

Kun tajuan, kuinka monta kertaa olen kieltäytynyt kutsusta uima-altaalle tai saunaan vain siksi, että se olisi pilannut hiukseni, en ole niin huvittunut. On absurdia ajatella, että jossain vaiheessa vesi oli pahin viholliseni.

Olen pitänyt itsetuntoani vahvana, mutta joudun kyseenalaistamaan käsitykseni: jo muutama sadepisara, kostea sää tai uima-allas ovat vaikuttaneet itsetuntooni.

Kesti vuosia ymmärtää, mistä kommentit, jotka sain luonnollisesta hiustyylistäni, kumpusivat. Ne eivät olleet ilkeämielisiä, ja monet niistä tulivat rakkailta läheisiltäni. Ne olivat oireita syvemmästä taudista, joka vaivaa monia entisiä siirtomaita: sisäistetystä rasismista. Miss Venezuela -leima on vaikuttanut minuun tiedostamattani.

Nyt olen kiitollinen ihmisille, joita olen nähnyt kaduilla kävelemässä ylpeinä luonnollisista hiuksistaan. Naisille, jotka ovat puhuneet sosiaalisessa mediassa juurien palauttamisesta ja kiharoiden hiusten vahvistamisesta. He ovat osoittaneet minulle, että minäkin voin olla ylpeä hiuksistani. He ovat opettaneet minulle, miten voittaa pelkoni tuntea oloni ulkopuoliseksi, sotkuiseksi tai vulgaariksi.

Terveempi ja lempeämpi suhteeni kiharoihin hiuksiini on vielä rakenteilla. Mutta olen jo puolivälissä.

Hiukseni eivät ole huonot, siivottomat tai sopimattomat.

Hiukseni ovat vain sitä, mitä ne ovat: hiukset.

Kirjoittaja on korkeakouluopiskelija, joka on asunut viisi vuotta Suomessa.

Kolumni on käännetty englannista suomeksi.