”Kanelin tuoksu tuo mieleeni lapsuuden hyvät muistot. Se leijui usein kodissamme ja vanhempieni työpaikalla heidän omassa yrityksessään. Olin ensimmäisellä luokalla, kun muutimme Etelä-Pohjanmaalta Orivedelle, jonne vanhempani perustivat leipomon.

Jouduimme ottamaan isosiskoni Tiinan kanssa jo pienenä paljon vastuuta, sillä vanhempani tekivät pitkiä työpäiviä. Kun heräsimme aamuisin, äitini oli tehnyt valmiiksi aamupalaleivät ennen töihin lähtöään. Muistan, miten saatoin kuusivuotiaana siskoni kouluun ja jäin bussipysäkille odottamaan hoitajaa, joka tuli pitämään minusta huolta kotiimme.

Ihailen isäni ja edesmenneen äitini rohkeutta ja periksi­antamattomuutta. Olin jo lapsena huolissani siitä, miten he jaksavat raataa, sillä työtä oli paljon. Toisaalta muistan yksinäisyyden: kaipasin kipeästi vanhempieni läsnäoloa arjessani. Kaipuu oli kova. Toivoin jopa, että minut olisi adoptoitu perheeseen, jossa tulisin nähdyksi.

Lapsuudenkodissani ei puhuttu tunteista, etenkään kielteisille tunteille ei ollut tilaa. Jo nuorena ymmärsin, että yrityksen maine oli tärkeä asia äidille ja isälle. Leipurin pojan ei pidä aiheuttaa vanhemmilleen häpeää tai yrityksen maineelle tahroja. Opin selviytymään hankalista tilanteista nielemällä kiukkuni ja olemalla kiltti.

Sukujuhlissa Pohjanmaalla minua kutsuttiin sarkastisesti kiukkuusen näköiseksi pojaksi. Se tarkoitti, että hymyilin koko ajan. Nielin lainehtivat tunteeni myös murrosiässä, koska en tiennyt, miten olisin niitä näyttänyt.

Kerran pelkäsin, että olin tahrannut leipomon maineen lopullisesti. Olin 13-vuotias, ja ajelin kaverini kanssa mopolla naapurin pellolla. Jäimme verekseltään kiinni. Isäntä kysyi, ymmärsimmekö, mitä olimme tehneet oraalla olevalle pellolle.

Saimme rangaistukseksi tuoda isännälle 50 markkaa tai tehdä hänelle päivän töitä. Sain äidiltä rahan ja vein sen miehelle, mutta hän ei ottanut seteliä. Hän sanoi, ettei antanut rangaistusta rahan takia vaan jotta oppisimme ja ymmärtäisimme tekojemme seuraukset.

Kaverini sen sijaan meni isännälle töihin ja päivä oli ollut mukava. Mielessäni toivoin, että olisin päässyt mukaan ja olisipa jollakulla minullekin aikaa. Kotona asiaan ei palattu, mutta isännälle lähetettiin leipomolta lämpimäisiä.”

”Minusta piti tulla leipuri, olinhan leipomolla kesätöissä 12-vuotiaasta lähtien. Tiskasin, putsasin peltejä, opettelin tekemään taikinoita ja kaulitsemaan.

Kun täytin 18, moni asia muuttui. Kävin ensimmäisen kerran teatterissa. Esitys oli Leipurin kaunis vaimo Tampereen Teatterissa. Se oli kuin vanhaa suomifilmiä, ja ajattelin kaikkivoipaisesti, että minä tekisin tuon paremmin. En näyttelisi, minä olisin enemmän!

Kokemus muutti suunnitelmani. Ilmoitin ryhtyväni näyttelijäksi. Samoihin aikoihin vanhempani erosivat, ja lopulta leipomo lopetettiin. Siskoni oli lähtenyt jo maailmalle, hänkään ei halunnut jatkaa liikettä.

Pääsin opiskelemaan näyttelijäksi Tampereelle toisella yrittämällä 1989. Tuntui kuin maailma olisi auennut: tulin nähdyksi, ja näyttämöllä tunteeni saivat virrata.

Pääsin nuorena kiinni mielenkiintoisiin töihin. Erityisen merkityksellinen minulle oli Akseli Koskelan rooli Pyynikin kesäteatterissa 30 vuotta sitten. Esitin Akselia viitenä kesänä.

Ympärilläni oli kovan luokan ammattilaisia, joita ihailin. Esko Roine, Eija Vilpas, Ville Virtanen ja Leena Uotila kohtelivat minua tasaveroisesti. Tunsin tulevani omana itsenäni näkyväksi ja hyväksytyksi, mikä teki itsetunnolleni hyvää. Ehkä juuri siksi tuntuu merkitykseltä päästä taas tänä kesänä Pyynikille, nyt Koskelan Jussina.

Kriitikot ovat kohdelleet minua lempeästi. Näyteltyäni yli 30 vuotta voin todeta näyttelemisen merkinneen minulle paljon muutakin kuin palkkapussia. Olen saanut purkaa itseäni ja kasvaa ammattilaiseksi turvallisessa ympäristössä. Olen saanut elää roolien kautta monta elämää.

On näytteleminen myös ottanut. Kun on sunnuntaita lukuun ottamatta kaikkina päivinä töissä, aikaa harrastuksille tai perhe-­elämälle jää kovin vähän.

Kun lapset olivat pieniä, tunsin toisinaan syyllisyyttä. Esityksiä on parhaimmillaan yli kolmesataa vuodessa, joten omat, perheen ja lasten tarpeet jäävät väistämättä varjoon.

Huomasin jo nuorena, että hallitsin tunteet näyttämöllä mutta yksityis­elämässä en ollut niiden kanssa sinut. Toimin kuin ilotulitusraketti: joko patosin tunteet sisälleni tai räiskähdin.

Jos parisuhteessa tuli riitaa, olin malli­esimerkki siitä, miten ei pitäisi toimia. Saatoin antaa tulla täyslaidallisen kiihtyneitä sanoja, raivota tai paiskoa esineitä.

Nykyään konfliktinpelkoni on siedettävissä rajoissa.”

”Elämäni tärkeimmät ihmiset ovat olleet naisia: äitini, siskoni ja vaimoni. Heitä yhdistävät äly ja huumori. He saavat minut mietteliääksi, ja he saavat minut nauramaan.

Yksi taitekohta elämässäni on äitini kuolema yksitoista vuotta sitten. En tiedä, miten olisin selvinnyt ensimmäisen läheiseni menetyksestä ilman siskoni tukea.

Äitini sairasti levinnyttä rintasyöpää. Kesken esityspäivän sain soiton sairaalasta, että äidin sairaalavuoteelle kannattaisi tulla nyt. Siskoni lähti saman tien Kuopiosta Tampereelle, minä heti näytöksen jälkeen.

Ehdimme äidin luokse vähän ennen kuin hän kuoli. Istuimme sängyn vierellä viimeisen hengenvedon jälkeen pitkään.

Äidin poismenon jättämä tyhjyys tuntui pohjattomalta, ja sitä oli vaikea käsittää. Olin menettänyt henkisen tukeni. Vain sisko pystyi ymmärtämään, kuinka epätodellinen oloni oli.

Äidin kuoleman jälkeen kävimme yhdessä läpi lapsuuttamme, myös kokemaamme yksinäisyyttä ja nähdyksi tulemisen tarvetta. Muistellessamme olimme jälleen kuin lapsuuden parivaljakko. Paitsi että enää isosiskon ei tarvinnut raahata minua käsistä ja jaloista kavereidensa kanssa pois, kun minä sotkin hänen leikkinsä.

Muistan senkin, kuinka lapsena yritin saada hänet yleisöksi vakuuttamalla, että minun piti harjoitella koulunäytelmää varten.

Tiina on minulle korvaamaton: pidämme tiiviisti yhteyttä. Hänen ja vaimoni Pauliina Puurilan kanssa minulla on vahva yhteys. Molemmat hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Suhteessani siskoon on myös keveyttä ja pilailua. Kun vierailemme toistemme luona, ostamme jonkin kammottavan esineen tuliaisiksi kirpputorilta.

Olen ostanut hänelle toritaidetta, jota hän pitää sitkeästi takkahuoneensa seinällä. Minun kodissani on häneltä saamani poronsarvesta tehty kynttilänjalka.”

”Rakastuin puolisooni Pauliinaan hullun lailla, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran viisitoista vuotta sitten. Olin sinkku, hän ei. Pidättelin itseäni, etten rikkoisi mitään, ja asia jäi siihen.

Asuimme samassa kaupungissa, mutta emme tavanneet kahdeksaan vuoteen. Kun sitten törmäsimme työn merkeissä vuonna 2016, en halunnut menettää toista tilaisuutta. En ole kokenut toisen ihmisen kanssa yhtä vahvaa hurmaa, huumaa ja yhteyttä kuin Pauliinan.

Äidin menettämisen jälkeen menin solmuun. Minulla ei ollut käsikirjoitusta suruun, en tiennyt, miten sitä kohti pitäisi mennä. Suremista vaikeutti, että jouduin käymään läpi äidin kuolemaan liittyviä hankaliakin käytännön asioita.

Tein liikaa töitä ja olin uupunut. Olin armoton itseäni kohtaan ja kyseenalaistin lähes jokaista tekemääni ratkaisua. Patosin tunteitani ja olin kotona kireä kuin viulunkieli. Vika oli aina muissa kuin itsessäni. Jos tunsin, että asiat eivät pysy hallinnassani, saatoin saada fyysisiä oireita, jotka ilmenivät vapinana.

Olisi ollut helppoa nostaa kytkintä ja paeta nuolemaan haavoja itsekseen, mutta en juossut karkuun. Tai oikeammin Pauliina ei antanut periksi. Hän seisoi rinnallani ja ehdotti terapiaa. Lopulta suostuin siihen ja jäin sairauslomalle.

Terapiassa pääsin pikkuhiljaa eroon syyllisyydentaakasta ja sain kosketuksen tunteisiini. Löysin voimavarojani ja ennen kaikkea armoa itseäni ja valintojani kohtaan.

Annoin anteeksi itselleni ja menneisyydelleni. Pyysin myös anteeksi ihmisiltä, joita olin loukannut. Pyrkimykseni olivat olleet hyvät, vaikka keinot olivat vajavaiset.

Vahvimmin tunsin syyllisyyttä isyydestäni: olinko osannut antaa lapsille aikaani, olinhan ollut paljon töissä. Minulla on viisi lasta, vanhin on 30-vuotias ja nuorin yhdentoista.

Oli helpottavaa kuulla, että lapsillani ei ollut päällimmäisenä mielessä poissa­oloni, vaan viikoittaiset uimareissut, tekemäni pasta tai metsäretket.

Tunsin onnistuneeni ainakin jossakin. Myös omat vanhempani olivat loma-aikaan retkeilleet paljon minun ja siskoni kanssa.

Kerroin Pauliinalle aiemman elämäni kompastuskivistä. Hän ei järkähtänyt, vaan jäi rinnalleni.

Terapian myötä olen oppinut rakentavammaksi riitelijäksi: erimielisyyden tullen pelissä ei ole enää koko suhde.

Pauliina on suuri rakkauteni. Vaikka levollisuuden on lähdettävä itsestä, Pauliina tekee minut kokonaiseksi.

Minä olen luonteeltani suurpiirteinen, kun taas puolisoni on käytännöllisempi. Moni asia on ratkennut huumorilla.

Haluan olla toisen huomioiva puoliso. Hemmottelemme toisiamme, ja teemme yhdessä lähes kaiken mahdollisen. Käymme retkillä ja kävelyillä, laitamme ruokaa ja – jos mahdollista – nukumme yhdessä päiväunet. Intohimomme ei ole haalistunut yhteisten vuosien aikana, päinvastoin.”

”Kaksi vuotta sitten tunnistin itsessäni toistamiseen uupumisen merkkejä. Kun palasin koronasulun jälkeen töihin, harjoittelemamme näytelmän teksti ei jäänyt millään päähäni.

Heräilin öisin. Työkuormaa oli paljon, minulla oli työn alla viisi isoa roolia. Harjoituksissa hiipi paniikki. Ymmärsin, että minä olen se, joka ei pysynyt vauhdissa mukana.

Tällä kerralla tunnistin oireeni ja hakeuduin työterveyteen. Näytelmän ensi-iltaa siirrettiin. Lepäsin kolme viikkoa ja palasin pikkuhiljaa töihin.

Olin tyytyväinen, että uskalsin toimia. Minulla oli yhteys itseeni ja osasin sanoittaa, mistä oli kyse. Jarrutin ennen kuin olisin ajanut päin seinää.

Mielessäni kypsyi halu auttaa toisia. Siihen vaikuttivat myös hyvät kokemukseni terapiasta, jossa kävin kahden vuoden ajan.

Toisaalta olin huomannut, kuinka helposti jään vellomaan menneisyyteen. Kiinnostuin ratkaisukeskeisestä lyhytterapiasta, joka on voimavaroihin suuntautuvaa terapiaa. Ongelmat tiedostetaan, mutta ratkaisujen kautta mennään eteenpäin.

Kerran, kun olimme menossa Pauliinan kanssa päiväunille, sanoin, että minusta tulee terapeutti. Itkimme molemmat. Niin teki myös siskoni, kun kerroin hänelle päätöksestäni.

Molemmat naiset kannustivat varauksetta aloittamaan opiskelun, vaikka ratkaisussani irtisanoutua vakituisesta työstä ei ollut taloudellisesti mitään järkeä. Se oli kuitenkin tarkasti punnittu päätös ja merkki rohkeuteni ja itseni löytämisestä.

Haluan terapeuttina auttaa toisia löytämään kosketuksen tunteisiinsa. Minulle se on merkinnyt tasapainoisempaa elämää ja sitä, etten enää häpeä omia tunteitani. Haluan osaltani keventää mielenterveyspalvelujen katastrofaalista nykytilaa.

Uskon, että näyttelijän taustastani on hyötyä terapeuttina: olen tehnyt yli sata erilaista roolia ja tutkinut niissä ihmisen käytöstä eri vinkkeleistä. Myös elämänkokemus ja opiskelu Helsingin Psykoterapiainstituutissa antavat vahvan pohjan ja osaamisen työhön.

Sanoin itseni keväällä irti Tampereen Teatterista mutta en aio jättää näyttelemistä kokonaan. Nyt minulla vain on mahdollisuus valita työt, jotka teen.

Elämäni on viimein omissa käsissäni, ja se tuntuu erittäin hyvältä. Ehkä kaipasin tätä jo viisitoista vuotta sitten, kun otin teatterista vapaata ja opiskelin puusepäksi. Tuolloin veistämäni pöytä on edelleen keittiössämme.

Toivon, että pöytä on kohta omassa omakotitalossa, jota parhaillaan etsimme. Haaveilemme muutosta lähemmäs maaseutua.

Arki on hyvää näinkin. Luksusta on, kun juomme Pauliinan kanssa iltapäiväkahvin, syömme pullat ja pidämme päivittäisen kymmenen kysymyksen tietovisan.

Toisinaan leivomme pullat itse. Silloin kotona leijailee sama kanelin tuoksu, jonka muistan lapsuudestani. Tuoksu, jossa on lämpöä, turvallisuutta ja kotoisuutta.”

Juttu on julkaistu Eevassa 7/2023.