Outi, 52, eli pysähtynyttä elämää yksinäisessä liitossa – pelottava diagnoosi antoi rohkeuden erota
”Aloin tietoisesti työstää ajatusta siitä, että myös minä olen tärkeä ja saan tehdä päätöksiä, jotka parantavat hyvinvointiani”, Outi Puokka sanoo.
Outi Puokasta tuntui, että hänen elämänsä oli viisikymppisenä seisahtunutta ja vähän saamatontakin. Kun ystävät pyysivät häntä ravintolaan tai leffaan, lähteminen tuntui usein vaivalloiselta. Kotiin jäämisen helppous houkutti eniten.
Arkea rytmittivät kolmen teini-ikäisen lapsen menot. Koulun jälkeen lapset pakkasivat harrastuskamppeet kasseihin ja Outi ajoi heitä sähly- ja tanssiharjoituksiin.
”Pyöritin puolisoni kanssa Perhe Oy:ta. Sovimme, mitä syömme, kumpi käy kaupassa ja kumpi hoitaa harrastukset. Avioliitto jäi taka-alalle. Ajattelin, että tällaista on keski-ikäisyys ja perhekeskeinen elämä.”
Iltaisin Outi lähti perheen kahden mäyräkoiran Pepin ja Nitan kanssa kävelyille. Hän laittoi äänikirjan pyörimään ja eli Hautalehto-dekkarisarjan juonenkäänteissä mukana. Toisinaan Outi katseli, miten koirat möyrivät syksyn kellastamissa lehtikasoissa ja viivähti ajatuksissaan.
Syksyllä arki soljui tavallisen tasaisesti lukuun ottamatta vatsakipuja, joita Outilla oli ollut jo muutaman kuukauden ajan. Syömisen jälkeen vatsa turposi ja sitä väänsi. Outi yhdisti oireet vehnään ja päätti kokeilla gluteenitonta ruokavaliota.
Joulukuussa hän teki etätöitä kotonaan, kun kipu yllätti aiempaa rajummin uudesta ruokavaliosta huolimatta. Outi huomasi ulostaneensa kirkasta verta.
”Lähisuvussani on ollut suolistosyöpiä, ja niistä oli selviydytty. Ajatus siitä loi minuun toivoa. Minulla on vielä koettavaa.”
On minun vuoroni sairastua nyt, Outi mietti tuijottaessaan sairaalan valkoista seinää. Hänelle oli tehty paksusuolen tähystys, ja lääkärin vakavasta naamasta Outi päätteli, etteivät uutiset olleet hyviä. Peräsuolessa oli kookas kasvain.
”Vaikka diagnoosi tuntui lannistavalta, ajattelin, että paranen. Lähisuvussani on ollut suolistosyöpiä, ja niistä oli selviydytty. Ajatus siitä loi minuun toivoa. Minulla on vielä koettavaa. Haluan nähdä lasteni kasvavan ja kenties saada lapsenlapsiakin.”
Outi ajatteli, että kasvain leikataan pois, ja hän jatkaisi elämäänsä. Tähystyksen tehnyt kirurgi täräytti, että Outi menettäisi peräaukkonsa ja saisi pysyvän avanteen. Tämä johtui siitä, että kasvain oli lähellä peräaukon sulkijalihasta.
”Aloin itkeä. Elämä ei jatkuisikaan sellaisena kuin olin ajatellut. Minun ainutkertainen elämäni muuttuisi.”
Muutamia päiviä myöhemmin lääkäri piirsi Outin vatsaan mustalla tussilla ympyrän ja kysyi, näyttääkö hyvältä. Siihen avanne tulisi.
Kysymykset risteilivät Outin mielessä. Miten avannetta hoidetaan? Pystynkö pissaamaan normaalisti? Pitääkö jotain ruokia välttää? Vaikuttaako avanne seksiin ja nautintoon? Lääkäri vastasi Outille, että avanteen kanssa oppii elämään eikä arki juuri muuttuisi.
Leikkaus sujui hyvin. Kipuja ei juuri ollut, mutta avanne näytti omituiselta.
”Päätin silti aika nopeasti tottua tilanteeseen enkä surkutella sitä.”
Outin äiti vaati, että tytär tulee vanhempiensa luokse hoivattavaksi. Omassa kodissa koirat hyppisivät vatsalle eivätkä lapset välttämättä ymmärtäisi, että äidin pitää levätä.
Vanhempien luona Outi söi seisaaltaan äidin tekemää kasvissosekeittoa ja lihaperunasoselaatikkoa, koska leikkauksen jälkeen oli kolmen viikon istumiskielto. Hän makoili sohvalla ja katseli Netflixistä Breaking Bad -sarjaa, joka kertoo syöpään sairastuneesta kemianopettajasta. Tummuudestaan huolimatta sarja sopi sen hetkiseen mielenmaisemaan.
Outilla oli myös aikaa pohtia, millaisen loppuelämän hän haluaisi. Mitä hän muuttaisi, jos olisi rohkeutta?
Outi havahtui ajatukseen, että parisuhde oli muuttunut etäiseksi. Hänellä ei ollut peruskalliota, johon nojata tai kumppania, joka pitäisi vaikealla hetkellä kädestä.
”Tunsin itseni kotona yksinäiseksi, vaikka perhe oli ympärilläni.”
Outi huomasi kaipaavansa syvällistä tunneyhteyttä. Että kotonakin olisi ihminen, joka myötäeläisi hänen pelkojaan ja antaisi voimaa, kun epävarmuus kaiken jatkuvuudesta kalvoi mieltä.
”Syöpä on arvaamaton seuralainen, ja sen uusiutuminen oli alkanut pelottaa. Minulla olisi ollut kova tarve puhua pelkojani ääneen, mutta kotona en saanut vastakaikua pohdinnoilleni.”
Outi pohti myös omaa muutostaan. Hän oli ollut jo ennen syöpää kuin haalea versio itsestään.
Aiemmin Outi oli nauttinut ystävien tapaamisista ja sosiaalisen elämän antamasta energiasta. Lasten saamisen jälkeen arki oli kutistunut kotiin. Outi oli mukautunut erakkomaiseen elämäntyyliin.
”Muiden tarpeet menivät monesti omieni edelle. Kun lapset sitten
”Muiden tarpeet menivät monesti omieni edelle. Kun lapset sitten kasvoivat eivätkä enää kaivanneet äidin syliin, heräsin tyytymättömyyteen ja yksinäisyyteen.”
kasvoivat eivätkä enää kaivanneet äidin syliin, heräsin tyytymättömyyteen ja yksinäisyyteen.”
Ero alkoi kyteä mielessä. Samaan aikaan Outista tuntui kivuliaalta ajatella, että hän rikkoisi perheensä ja joutuisi viettämään aikaa erossa lapsistaan.
”Tunsin yksinäisyyttä mutta myös pelkäsin sitä. Mitä jos jäisin yksin?”
Toipumisen aikana suoliliepeen yhdestä imusolmukkeesta löytyi tutkimuksissa syöpäsoluja, ja Outi aloitti sytostaattihoidot. Sytostaattien aloittamisen jälkeen hengittäminen oli raskasta ja hän puuskutti jo kevyellä koiranulkoilutuslenkillä.
Työterveyslääkärin vastaanotolla Outi alkoi yllättäen korista ja kaatui kasvot edellä lattiaan. Sydän oli pysähtynyt. Sytostaattihoidossa oli pieni riski sydänoireisiin.
Outi saatiin takaisin elävien kirjoihin kymmenen minuutin elvytyksen jälkeen. Hän ei muista sairauskohtauksesta mitään vaan havahtui vasta seuraavana päivänä maatessaan teho-osastolla.
Herkästi alkavien rytmihäiriöiden takia Outille laitettiin sydämentahdistin. Hän tottui siihen nopeasti, koska laite ei näy eikä kuulu. Ilman sitä Outi pelkäisi, että tilanne toistuisi.
”Minulla oli johdatus mukanani, kun sydän pysähtyi juuri lääkärissä. Ajattelin, että ehkä minulle on vielä paikka maailmassa. Minusta tuli entistä nöyrempi elämän edessä.”
”Meillä kaikilla on vain yksi elämä, ja sen rajallisuus tuli minulle konkreettiseksi. Olin ollut tyytymätön jo kauan, mutta vasta sairaus antoi voimaa ja rohkeutta tehdä muutos ja erota.”
Outi alkoi tuntea valtavaa tarvetta elää kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Kaikella on päätepiste, ja se voi tulla vastaan aiemmin kuin itse toivoisi. Jos päivä todella olisi viimeinen, ainakin hän olisi nähnyt, kokenut ja nauttinut täysillä.
Outi erosi 21 vuotta kestäneestä liitostaan vuoden päästä syöpädiagnoosista.
”Meillä kaikilla on vain yksi elämä, ja sen rajallisuus tuli minulle konkreettiseksi. Olin ollut tyytymätön jo kauan, mutta vasta sairaus antoi voimaa ja rohkeutta tehdä muutos ja erota.”
Outi tunsi olevansa rohkea, kun uskalsi hypätä tuntemattomaan. Rohkeus taas nostatti itsevarmuutta: Pystyn ja kykenen. Pärjään ja osaan.
”Kokosin uuden kotini huonekalut ja ruuvasin lamput kattoon. Halusin todistaa itselleni, etten tarvitse ketään. Että minähän olen itsenäinen nainen.”
Syyllisyys häilyi taustalla. Outi tunsi sitä perheen rikkomisesta, ja samalla hän suri perheen yhteistä kaunista kotia. Olihan siellä koettu myös onnellisia hetkiä.
Outi keskusteli psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa syyllisyyden tunteistaan. Oliko hän tehnyt väärin laittaessaan omat tarpeensa perheen edelle?
Sairaanhoitaja puhui Outille terveestä itsekkyydestä, ja se helpotti oloa. Myös äiti ja sisko kannustivat häntä menemään eteenpäin.
”Aloin tietoisesti työstää ajatusta siitä, että myös minä olen tärkeä ja saan tehdä päätöksiä, jotka parantavat hyvinvointiani.”
Kun mies lunasti talon, huolitaakka keveni. Lasten elämässä säilyisi koti, ainakin jotain tuttua ja turvallista.
Outi alkoi täyttää kalenteriaan. Sinne ilmestyi konsertteja, festareita, tapaamisia ystävien kanssa ja mökkireissuja.
Kun lapset olivat isällään, Outi nautti yksinolosta, mutta yksinäisyyttä hän ei enää tuntenut. Ystävät kehuivat hänen uutta hehkuaan, ja Outistakin tuntui, että hän hymyili aiempaa enemmän ja oli paremmalla tuulella.
”En voi tietää, miten kauan saan nauttia elämästä, joten tarrasin siihen lujasti kiinni. Syövän suhteen tilanne on vakaa, eikä sydämeni ole reistaillut. Mutta olen oppinut, etten voi tietää huomisesta.”
Avanteen jälkeen Outi ajatteli olevansa puolinainen, vajavainen ja silvottu. Avanteesta tuli aluksi ohivuotoja, ja iho ympärillä kutisi. Vanhat housut puristivat, ja avannepussi pullotti vaatteiden läpi.
Outi löysi Facebookista avanneryhmän, josta sai vinkkejä ja rohkaisua. Hän vaihtoi housut mekkoihin ja leggingseihin. Nykyään hän ajattelee, että avanne on mukana kulkeva kaveri. Hän kutsuu sitä Antoniksi.
Outi palasi myyntityöhönsä kesällä 2023.
”Olen puhunut avanteesta avoimesti työkavereilleni, koska se ei ole mikään hiljainen kaveri. Jos Anton ääntelee kesken palaverin, muut tietävät, mistä on kyse, eikä minun tarvitse kiusaantua.”
Eron jälkeen Outi pohti, kelpaisiko hän enää kenellekään avanteen takia.
”Hyvin olen kelvannut. On ollut huojentavaa huomata, ettei avanne vaikuta intiimielämään, ja nautinto tuntuu samalta kuin ennen. Minua ei ole kavahdettu tai ilmoitettu, että tapailut ovat tässä.”
Outi on saanut huomata, että viidenkympin iässä miehilläkin on jo sairaustarinoita kerrottavanaan. Yhdellä oli eturauhaslääkitys, toisella uniapnea.
”Siinä on sitten jaettu vertaistukea puolin ja toisin.”
Treffailumaailmassa on ollut myös kummasteltavaa. Outi latasi jokin aika sitten deittisovellus Tinderin. Hänestä on tuntunut vieraalta ja työläältä selata kumppaniehdokkaita kuin kuvastosta.
”Tinderissä on kertakäyttökulttuuri. Tavataan ja siirrytään seuraavaan. Totesin muutamien Tinder-treffien jälkeen, että se ei ole minun juttuni.”
Outi tanssi viime kesänä festareilla Maija Vilkkumaan tahdissa kukkamekon helmat villisti heiluen:
Entä jos tää on meidän viimeinen elämä
Eikä tarvii taivaaseen pisteitä kerätä
Eiks meidän kannattais mieluummin elää eikä pelätä.
Juuri noin haluan elää, Outi ajatteli biisin sanoja kuunnellessaan. Hänestä on kutkuttavaa tutkia, mitä elämällä on vielä annettavana. Opeteltavaakin on.
”En ole päässyt kokonaan eroon perheen rikkomiseen liittyvästä syyllisyydestä. Terve itsekkyys ja itseä varten eläminen ei ole aina helppoa. Sitä pitää vielä harjoitella.”
Outi haaveilee löytävänsä merkityksellisen ja onnellisen parisuhteen, jossa hän uskaltaisi olla oma itsensä ilman miellyttämisen tarvetta.
”Olin monta vuotta kadoksissa itseltäni. Sairastuttuani tajusin, että minulla on vain yksi mahdollisuus uskaltaa elää sellaista elämää kuin haluan.”
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 1/2025.
