PITKÄ. LYHYT. Ehdottomasti pitkä. Juutuimme taannoin pilatesryhmäni kanssa salin eteiseen jakamaan tukkaidentiteettejämme. Jokaisella meistä oli vahva käsitys siitä, olimmeko pitkien vai lyhyiden hiusten tyyppejä.

Olimme kukin kokeilleet niin siilejä, polkkia ja hulmuhiuksia, mutta tunsimme aina vetoa samaan mittaan, siihen omantuntuiseen. Minä ilmoitin itsevarmasti, että minun juttuni olivat pitkät hiukset. Suttunutturat, villi hippiharja. En koskaan luopuisi niistä.

VIIKKOA MYÖHEMMIN lähetin vakiokampaajalleni viestin: ”Hei, mun huomisesta ajasta! Mulla on outo halu leikata polkka! Ihan lyhyt! Let’s do it!”

Mitä tapahtui? Jokin pilatesnaisten kanssa käydystä keskustelusta oli jäänyt kytemään mieleen.

Miksi pitkät hiukset oikeastaan olivat juttuni? Huomasin, että syyni olivat järjettömiä. Sen sai helposti kiinni. Juu-u, totta. Mutta miksi halusin pitkät hiukset, jos itse asiassa inhosin tunnetta, kun ne roikkuivat auki?

Tämä oli paras: koska niihin sai kampauksia. Millä vuosikymmenellä olin viimeksi tehnyt kampauksen?

Tämä taas oli surullisin: Minulla on pullava naama, joten on parasta kaikille, että piilotan sen hiusmassan taakse. En minä saa olla esillä. Huomasin ajattelevani, että olisin pitkähiuksisena ylipäätään kauniimpi muulle maailmalle, etenkin miehille. Hyväksyttävämpi.

Ymmärrettävä ajatus sinänsä: meille on opetettu lapsesta saakka, että naisellisimpia ovat pitkätukkaiset. Mutta halusinko alistua tähän?

Tämän ajatussumpun jälkeen näin Instagramissa inspiroivan kuvan Enni Koistisesta ja kävin kauniin polkkatukkaisen popparin keikalla. He näyttivät törkeän hyviltä.

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ kampaajan lattialla oli keko hamppuista tukkaani. Jäljellä oli skarppi, blondattu polkka. Kun katsoin peiliin, olin vähän kauhuissani. Näytin yhtä aikaa eskarilaiselta ja eläkeläiseltä. Kävelytin tukkani kotiin.

”Se on superihana!” puolisoni huudahti haltioituneena. Huoahdin helpotuksesta. Maailmassa on yksi male gaze, josta yhä piittaan, ja se kuuluu hänelle.

Ennen kaikkea olin vähitellen itse tyytyväinen. Kun pesin tukan ensimmäisen kerran, pestävä loppui kesken. Tukka kuivui hetkessä itsestään kivaksi, eikä aikani kulunut turhauttavaan takkusavottaan.

Malli näytti ilman muotoilutuotteitakin raikkaalta niin keskijakauksella kuin rennolla sivuheitolla. Ihmeellisintä oli, että alkusokin jälkeen näin peilissä itseni. Mutkaton, huoleton tukka kuvasi persoonaani.

NYT HÄVETTÄÄ, että olen naureskellut sille, miten suomalaiset naiset leikkaavat tietyssä iässä kuin yhteisestä sopimuksesta hiuksensa lyhyiksi. Virallinen keski-ikämuuvi.

Nyt tajuan, että he ovat ehkä vain muita ajattelussa edellä, korkeammalla tasolla. Vanhan viisauden mukaan blondeilla on hauskempaa, mutta sanonta voitaisiin survoa uusiksi. Minulla ei ole ollut koskaan hauskempaa – ja helpompaa kuin polkkani kanssa. Miksei kukaan kertonut tästä aiemmin?