"Vanhempani erosivat, kun olin kaksivuotias. Sen jälkeen asuin äidin kanssa. Koti oli turvallinen. Siellä oli rajat ja rakkaus.

Isä sai tavata minua joka toinen viikonloppu. En koskaan tiennyt, missä yhteinen aika vietettäisiin. Minusta tuntui, että isän työpaikat, parisuhteet ja asunnot vaihtuivat usein. Jo pienenä minua suretti isän alkoholinkäyttö.

Jos isällä oli uusi kumppani, hän ei yleensä juonut alkoholia. Olin monena viikonloppuna isovanhemmillani. Isänisä, taata, oli minulle kuin oma isä.

Lapsena minulla oli ikävä isää. Muistan, että hän tuli joskus yöllä humalassa isovanhemmilleni ja halusi nukkua vieressäni. Menin, vaikka isän olemus pelotti. Halusin olla lähellä isääni.

Aloin jännittää, hakeeko minut isä vai taata. Jos hakija oli isä, olin onneni kukkuloilla. Iloni loppui lyhyeen, jos kuulin, että menemme jonkun naisen luokse ja siellä on muita lapsia. Tunsin, että jäin vaille isän jakamatonta huomiota.

Lue myös: Pullon varjossa - miten vanhempien alkoholismi vaikuttaa lapsiin

Teini-iässä minun alkoi olla vaikeaa sulattaa tilannetta. Minulla ei ollut ketään, kenelle puhua.

Muistan erään kerran, kun taata soitti ja kertoi, ettei isä tule hakemaan. Kukaan ei tiedä, missä hän on. Puhelun jälkeen menin fysiikankokeeseen.

Halusin heittää pulpetin seinään. Kotona vetäydyin huoneeseeni itkemään. Äiti ehdotti, että kävisin juttelemassa jollekin.

Sain ajan psykologille, mutten ollut kypsä käsittelemään asioita. Esitin, että kaikki on hyvin.

Minua kiusattiin koulussa. Pukeuduin, meikkasin tai sanoin jotain väärin. Se kaikki oli omiaan laskemaan jo valmiiksi heikkoa itsetuntoani ja pahentamaan orastavia masennuksen ja ahdistuksen oireita. En kuitenkaan hakenut apua, vaan piilotin tunteeni.

Koulun loppuminen oli helpotus. Uskoin, että uusi alku koittaisi, kun aloitin lähihoitajaopinnot. Suuntauduin mielenterveys- ja päihdetyöhön. Isä vitsaili, että mistä lie likka tuon keksinyt.

En koskaan tehnyt alan työtä. Se tuntui liian rankalta ja läheiseltä.

Puhelut alkoivat, kun olin 17-vuotias. Ne toistivat aina samaa kaavaa. Koin, että ensin isä esitti itsensä marttyyrina, sitten hän muuttui uhmakkaaksi.

Aluksi hätäännyin ja soitin apua. Pelkäsin, että hän tekee itselleen jotain. Kun puheluista tuli toistuvia, aloin jättää ne huomiotta. Lopulta lakkasin vastaamasta. Päätin olla terveellä tavalla itsekäs.

Isän ikävä kulki kuitenkin mukanani aikuisikään asti. Kun sain ajokortin 20-vuotiaana, aloin taas käydä isän luona. Toivoin, että voisin palauttaa yhteyden välillemme. Tunsin kuitenkin, että kelpaan vain tupakka- ja viinakuskiksi. Katkaisin taas välit.

Nelisen vuotta sitten, kun odotin toista lastani, aloin nähdä itseni uusin silmin. Ymmärsin, että lapsuuteni kokemukset ovat vaikuttaneet aikuis­elämääni monella tapaa. Se oli surullinen mutta myös huojentava ­oivallus. Liityin Pullopostia lapsuudesta -nimiseen Facebook-­ryhmään. Tajusin, etten ole asian kanssa yksin.

Ajatukseni kiertyvät koko ajan lapsuuteen. Vuonna 2018 havahduin siihen, ettei minulla ollut mielenkiintoa juuri mihinkään enkä saanut iloa mistään.

Huomasin, että olen katkera, pettynyt ja vihainen siitä, mitä olin joutunut kokemaan lapsena. Yksin oleminen ahdisti ja itkin usein. Tein yövuoroja ja itkin sielläkin.

Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus ja ahdistu­neisuushäiriö. Kävin juttelemassa työterveys­psykologille, kunnes sain kolmen kuukauden päästä lähetteen kuntoutuspsykoterapiaan. Kävin terapiassa kerran viikossa puoli vuotta. Koen, että se oli riittävästi.

Terapiassa aloin sisäistää, miten monella tavalla lapsuuteni kokemukset ovat vaikuttaneet minuun. Yksi on se, etten osaa puhua asioista suoraan. Tämä heijastuu parisuhteeseeni. Olen oppinut, ettei ongelmia pidä näyttää ulospäin. Kulissien on oltava kunnossa.

Tunnen myös, että kaikessa täytyy olla hyvä, ettei kukaan pääse arvostelemaan. Palautteen vastaanottaminen on vaikeaa. Kritiikki saa minut tuntemaan, että olen huono kaikessa. En usko myönteistä palautetta. Jos mieheni kehuu minua kauniiksi, sivuutan kommentin.

Välttelen konflikteja ja patoan tunteeni. Lapsille tunteet on helpompi näyttää, koska tiedän, että heiltä saan rakkautta elämäni loppuun asti. Parisuhteessa sitä varmuutta ei ole – tai sellainen pelko minuun on jäänyt.

Nuorena ajauduin parisuhteisiin, joita määrittivät henkinen ja fyysinen väkivalta sekä päihteet. Halusin olla jollekin niin tärkeä, että hän jättäisi päihteet minun tähden. Sellaista ihmettä ei koskaan tapahtunut.

Lopulta opettelin olemaan yksin. Aloin haaveilla opiskelusta. Koin kuitenkin riittämättömyyttä. Mietin, mitä minusta ajatellaan. Ylianalysoin muiden sanoja ja käänsin ne itseäni vastaan. Oletin myös, että minun täytyy osata ja tietää kaikki. Vasta terapiassa opin, ettei tarvitse osata. Koulua käydään, jotta opitaan.

Lue myös: Tunnekoulu: Riittämättömyys

Huono itsetunto, arvottomuuden tunne, masennus, ahdistus ja hylätyksi tulemisen pelko kumpuavat lapsuudestani. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta nykyhetkeä voi.

Kun ymmärsin tämän, päätin opiskella uuden ammatin. Opinnot alkavat pian, ja odotan niitä innolla. Minusta tulee kosmetologi.

Olen antanut isälleni anteeksi, vaikka en ole hänen kanssaan tekemisissä enkä ole halunnut, että hän tapaa lapsiani.

Joskus muistelen hyviä aikoja. Kaipaan isää, joka vietti kanssani aikaa, oli minusta ylpeä, eikä ikinä sättinyt. On surullista, että kävi näin.

Suhteeni alkoholiin on neutraali. Käytän sitä satunnaisesti: otan saunajuomaksi siiderin tai lasin viiniä silloin tällöin. En halua, että alkoholi on tabu. Mieluummin annan lapsilleni mallin kohtuukäytöstä. Siitä pidän kuitenkin kiinni, että meillä ei olla humalassa, kun lapset ovat läsnä. Humalaiset ihmiset saavat oloni muutenkin epämukavaksi, enkä viihdy heidän seurassaan.

Minulla on ihana aviomies ja kaksi upeaa lasta, jotka auttavat jaksamaan. Tiedän, että apua on saatavilla, eikä yksin tarvitse jäädä.

Eräällä kurssilla kysyttiin, mikä on rohkein tekosi. Sanoin, että uskalsin hakea apua, kun en jaksanut enää. Nyt suunta on eteenpäin."

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehden numerossa 12/2019.