Kesällä 19. heinäkuuta 2021 neljäkymmentä vuotta täyttäneellä Elsa Saisiolla on menossa uusi elämänvaihe. Hänelle pyöreät vuodet ovat aina olleet merkittäviä etappeja, jolloin tehdään välitilinpäätös.

Vielä parikymppisenä Elsa tunsi itsensä kuolemattomaksi. Kolmenkympin kohdalla hän havahtui ajatukseen, ettei aikaa olekaan loputtomiin. Nelikymppisenä on tullut aika pohtia, millainen ihminen itsestä on tullut.

”Katson elämää enemmän taaksepäin kuin kolmekymppisenä. Arvioin omaa työelämääni ja sen merkityksellisyyttä, omaa asemaani ja myös menestystä.”

Elsa Saisio on alkanut miettiä, voisiko näyttelemisen rinnalle nousta jokin toinen yhtä vahva intohimo.

”Palaan aina siihen ajatukseen, että näyttelemistä minä kaipaan ja se sytyttää minut.”

Nyt Elsaa työllistää Espoon Kaupunginteatterissa Maria Jotunin Kultainen vasikka -näytelmä, jossa hänellä on päärooli. Ensi keväänä hänet nähdään Hymyä!-televisio-sarjassa.

Myös näyttelijän kotielämä on ollut kiireistä. Elsa osti puolisonsa, näyttelijä Timo Välisaaren kanssa Helsingin keskustan liepeiltä omakotitalon, jossa pariskunnan yksitoista- ja kuusivuotiailla lapsilla on tilaa touhuta.

Kallion-kerrostalokodista luopumisen myötä taakse jäi osa omaa historiaa, sillä Elsa asui Kalliossa jo lapsena.

”Olin neljän kuukauden ikäinen, kun äitini kirjailija Pirkko Saisio osti lapsuudenkotini Kalliosta. Asunto vuokrattiin välillä pois, kun asuimme muualla.

Pääsin Teatterikorkeakouluun suoraan lukiosta 18-vuotiaana, ja muutin ystäväni kanssa takaisin lapsuudenkotiini. Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta olen asunut siellä perheeni kanssa.

Kallio on minulle rakas ja tärkeä paikka, jossa nuoret aikuiset hengailevat puistoissa, ravintoloissa ja terasseilla.

Kaupunginosasta lähteminen tuntui jopa identiteetin muutokselta. Mietimme Timon kanssa ratkaisua pitkään. Meille molemmille tuli tunne, että olemme tulleet lasten myötä siihen ikään, että kaipaamme rauhallisempaa asuinpaikkaa.

Hyväksyn sen, että olen jo vähän eri sukupolvea kuin se Kalliossa bilettävä porukka.

Omakotitalossamme on piha, ja jo portista sisään kulkeminen rauhoittaa. Minulla ei ole aiempaa kokemusta puutarhan hoitamisesta, mutta ihmiset sanovat, että se on rentouttavaa. Haaveilen siitä, että omasta pihasta tulee minulle palauttava eikä kuormittava juttu.

Lapsuuden kesämökkini on Uudenkaupungin saaristossa. Se on ollut elämäni lintukoto, turvallinen paikka irtautua arjesta. Ilman kesämökkiä olisin eri ihminen.

Nyt perheelläni on samassa saaressa oma mökki. Kun koulut olivat viime vuoden keväällä kiinni, vietimme siellä kaksi kuukautta. Ympäristö teki meidät onnellisiksi.

Ehkä silloin syntyi siemen ajatukselle, että voisimme muuttaa omakotitaloon, lähemmäs luontoa.”

”Meillä on ollut Timon kanssa yhteinen elämä jo kuudentoista vuoden ajan. Seurustelumme aloittaminen on yksi elämäni käännekohdista.

Timo on kasvattanut minulle juuret kaikkeen siihen, mitä minulla nyt on. Hänen tärkeimmät arvonsa liittyvät kotiin ja perheeseen, ja siten Timo rauhoittaa myös minua. Hän on opettanut minulle paljon armollisuutta ja lempeyttä itseäni kohtaan, ja opettaa yhä.

Olen ollut aina ankara itselleni. Fokukseni on työelämässä, ja hukun sinne helpommin kuin Timo. Jos meitä olisi kaksi samanlaista, siviilielämäni ei olisi näin tasapainottavaa.”

”Opiskeluaikana Teatterikorkeakoulussa olin kurssini pienin ja nuorin. Se oli niin vahva sosiaalinen rooli, että koin sen rajoittavana. Kokemuksesta syntyi idea graduuni, jonka lähtökohta on, kuinka paljon ulkonäkö määrittelee naisnäyttelijän näyttelijäidentiteettiä.

Haastattelin gradua varten eri-ikäisiä näyttelijöitä, ja kirjoitin siitä myöhemmin kirjan Katseen alaiset. Iloitsen että kirja on yhä ajankohtainen Me too -liikkeen takia.

Alkuperäinen kysymyksenasetteluni oli huomattavasti yksiulotteisempi, kuin mihin itseäni kokeneemmat ja viisaammat ihmiset kirjan aiheen johdattivat. Sen ydin on näyttelijä Leea Klemolan kaunis ajatus siitä, että olemme osin olemassa toisen ihmisen katseen kautta. Siksi se, miten katsomme muita ja minkälaisina tulemme nähdyiksi, on valtavan merkittävää.

Kirjasta on johdettavissa ajatus, että kaikissa ihmissuhteissa tulisi välttää määrittelemästä toista ulkonäön tai persoonan kautta, varsinkin, jos kritisoi.

Sen sijaan tulisi puhua siitä, miten voisimme toimia paremmin. On eri asia, kun ohjaaja sanoo, että ’sinulla on kova ja ruma ääni’, kun jos hän sanoo ’olisi parempi, jos roolihenkilösi puhuisi vähän hiljempaa ja pehmeämmin’.

Yritän toimia sen mukaisesti myös lasteni kanssa. Korjaan aina, että en ole vihainen siitä, millainen sinä olet, vaan miten sinä toimit.

On tärkeää, että jätämme toisillemme mahdollisimman suuren vapauden muuttua, valita ja toimia toisin.

Näyttelijän ammattiin liittyen vanhempien kollegojeni tuki on ollut minulle merkittävä kannattelija.

Olin vielä Teatterikorkeakoulussa ja hyvin nuori, kun sain suuren roolin Kansallisteatterin Romeosta ja Juliasta. Näyttelin Juliaa ja Terhi Panula Julian imettäjää, ja jaoimme pitkään saman pukuhuoneen. Terhi otti minut siipiensä suojaan, ja hän on ollut minulle tärkeä ihminen vielä vuosikaudet esityksen jälkeenkin.

Toinen tärkeä kollega on näyttelijä Seela Sella, joka oli samassa näytelmässä henkilökohtainen valmentajani ja puheopettajani. Hänen kanssaan olemme näytelleet sittemmin useita kertoja äitiä ja tytärtä. Seela on viisas ihminen, jonka kokemuksista olen saanut ammentaa paljon, ja joka on myös tukenut minua niin ammatillisesti kuin yksityiselämässäni.

Romeosta ja Juliasta elämääni jäi myös Julian isää esittänyt Juhani Laitala. Olemme näytelleet yhdessä myös ­myöhemmin, ja välillemme on syntynyt ammatillinen luottamus ja kunnioitus.

Tampereen Teatterissa tärkeä kollega oli Heikki Kinnunen, jonka kanssa teimme kolme keskenään erilaista, hauskaa, hurjaa ja haastavaa näytelmää. Hän otti voimakkaasti talon vanhimman näyttelijän roolin ja jakoi auliisti tietojaan, kokemustaan ja käytännön neuvoja meille nuoremmille.

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään vanhempien kollegoiden sanoista vaan myös ymmärtävästä katseesta, joka viestii, että sinä osaat ja tulet pärjäämään eikä sinulle käy tässä ammatissa huonosti.

Siinä katseessa on ymmärrystä, kunnioitusta, hyväksyntää ja luottamusta.”

”Vähän päälle kolmekymppisenä minulle tapahtui paljon ikäviä asioita. Sain kaksi keskenmenoa ja sairastuin työuupumukseen. Olin kiinnityksellä Lahden kaupunginteatterissa ja jäin sieltä sairauslomalle.

Masennuin ja hakeuduin terapiaan. Se oli kammottava vaihe elämässäni mutta samalla iso käännekohta, koska opin valtavasti elämän hauraudesta ja oman psyykeeni haavoittuvuudesta.

Olen elänyt vaiheen, jossa joinain aamuina en päässyt edes sängystä ylös. En ole tästä vaiheesta onnellinen, mutta tuntuu, että ymmärrän sen vuoksi elämää, itseäni ja ylipäätään ihmistä paljon enemmän.

Olen paljon empaattisempi ihminen kuin aikaisemmin. Vaikeasti masentuneita voi olla vaikea ymmärtää, kunnes kokee itse saman.

Sain apua terapiasta ja ihmisistä ympärilläni, mutta ennen kaikkea minua auttoi aika.

Mikään olotila ei kestä ikuisesti. Aina tulee uusi vaihe ja vaikeatkin asiat jäävät taakse. Nyt olen paljon varovaisempi äärirajojeni kanssa.”

”Työ on yksi elämäni kannattelevista voimista mutta joskus myös rankkaa. Näyttelijä tekee työtä oman persoonansa, äänensä, kehonsa ja mielensä kautta.

Toisiaan työnteko on tankkaamista: opettelen viikossa kymmeniä sivuja tekstiä ulkoa. Se vaatii itsekuria, mutta minulla on korkea työmoraali ja pystyn keskittymään.

Näytteleminen on myös leikkimistä, ja se on tässä ammatissa parasta. Kuvauksissa on hauskaa, ja ihmisten kanssa on kiva olla.

Olen itsekseni ehkä vakavampi ihminen kuin yhteisössä. Vasta muiden kanssa löydän huumorin. Tuntuu, että tulen silloin myös ihmisenä keveämmäksi.

Työyhteisöt ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Toiset ovat turvallisempia, ruokkivampia ja kannattelevampia kuin toiset. Oma sosiaalinen roolini vaihtelee eri yhteisöissä riippuen jo siitä, minkä ikäisiä ihmisiä ympärilläni on.

Esimerkiksi Kummeleiden Kontio & Parmas -sarjassa oli mukana paljon viisi-kuusikymppisiä miehiä, ja myös useimmat työryhmän naiset olivat minua vanhempia. Siinä yhteisössä minusta tuntui, että olin pieni prinsessa, josta kaikki pitävät huolta. Pystyin lepäämään ihmisten hoivassa ja huolenpidossa.

Hymyä!-televisiosarjan ydinryhmä taas oli kaveriporukka, jossa olimme hyvinkin samassa iässä ja samanlaisessa elämänvaiheessa.

Uskon, että tietty aikalaisuus leimaa ihmistä. On paljonkin sanoittamattomia kokemuksia, jotka samanikäiset ihmiset tietävät jakavansa, vaikka niistä ei ikinä puhuttaisi. Sellainen yhdistää.

Kultainen vasikka -näytelmässä roolihahmoni on niin paljon näyttämöllä, että suhteeni on tiivis ennen kaikkea ohjaajaan.

Muilla näyttelijöillä on enemmän taukoja harjoituksissa ja mahdollisuuksia viettää aikaa yhdessä. Treeneissä näyttämön ulkopuolella tapahtuu asioita, joista en edes tiedä, ja tuntuu, että työyhteisö rakentuu vähän ulottumattomissani. Roolini tässä yhteisössä on jopa vähän eristäytynyt.

Näyttelijän ammatti opettaa olemaan tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Se kasvattaa myös keskeneräisyyden ja kritiikin sietokykyä sekä luottamusta siihen, että selviän haastavistakin paikoista.”

”Vanhempani ovat sanoneet, että olin jo lapsena todella sitkeä. Tämä luonteenpiirteeni kannattelee minua. Kukaan ei tietenkään kestä kaikkea loputtomiin, mutta minulla on aika hyvä taistelutahto enkä anna helpolla periksi.

Se tarkoittaa, että olen valmis tekemään itseni kanssa töitä ja pusken myös haastavien tilanteiden läpi.

Viime syksynä Timolle tarjottiin lyhyellä varoitusajalla töitä Tampereen Teatterista. Hän oli jäänyt vasta kiinnitykseltä Lahden kaupunginteatterista ja olisi päässyt heti freelancerina näyttelijän töihin kiinni. Minulla oli kuitenkin jo sovittuna Kontio & Parmaksen kuvaukset Valkeakoskelle.

Timo sanoi, ettei hän voi ottaa työtä vastaan, koska jonkun täytyy hoitaa lapset. Minusta taas tuntui oikealta, että hän hyväksyisi tarjotun keikan. Päätin järjestää asiat niin, että saisimme logistiikan ja aikataulut toimimaan. Kaikki hoitui päivä kerrallaan, ja ehdimme olla myös lasten kanssa.

En luovuta, jos asia on tärkeä. Jokin keino löytyy aina.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 9/2021. Kannattelijat-sarjassa ihminen kertoo ajatuksista, jotka auttavat jaksamaan.