Keskeinen asia on rakkaus. Näin ohjaaja Claes Olsson, 72, luonnehtii vuonna 2021 ensi-illan saavaa elokuvaansa Rikinkeltainen taivas, mutta lisää, että elokuva ei ole varsinainen rakkauselokuva.

Sama aihe on ollut mukana myös hänen aiemmissa töissään, vuonna 1993 valmistuneesta Akvaariorakkaudesta alkaen.

”Rakkaus tekee mahdolliseksi muistaa. Se jättää jälkiä ja vaikuttaa siihen, mitä ja miten me muistamme. Tarkastelen mielelläni asioita rakkauden tai sen kaipuun läpi.”

Rikinkeltainen taivas perustuu Kjell Westön romaaniin.

”Olen kasvanut Helsingissä, joten tarinan vuosikymmenet ja miljöö ovat minulle läheisiä. Myös suomenruotsalaisuus on tuttua.”

Claes on tuottanut aikoinaan elokuvan myös Westön esikoisromaanista Leijat Helsingin yllä.

Claes on syntynyt keskiluokkaiseen perheeseen Urheilukadulla, käynyt koulua Munkkiniemessä ja viihtynyt vuodesta 1973 lähtien Käpylässä. Nykyisessä kodissaan hän on asunut jo yli neljäkymmentä vuotta.

Ohjaaja tarjoaa tulijalle villasukat vanhassa, idyllisessä puutalossa, koska ”lattiat ovat talvisin kylmiä” ja laittaa teeveden kiehumaan.

Claes asuu isoa taloa yksin, lapset ovat lähteneet maailmalle. Hän ei kuitenkaan tunne oloaan yksinäiseksi, sillä lapset ja lapsenlapset tulevat mielellään vanhaan kotiin käymään. Myös naapureissa on ystäviä, joita voi pyytää vaikka pitämään tikapuista kiinni, kun kiipeää putsaamaan vesirännejä.

Tyttäristä vanhin ja nuorin, Vera ja Iris, ovat elokuvaohjaajia kuten isänsä. Keskimmäinen, Nora, on opiskellut Ranskassa huonekalujen restauroijaksi mutta hoitaa nykyisin siellä hevosiaan. Lapsenlapsia Claesilla on neljä. Emma on 20-vuotias, Olivia 16, Elia, 14 ja Eeva reilun vuoden ikäinen.

Lastensa äidin kanssa Claesilla oli pitkä liitto, josta he muuttivat erilleen vajaat parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen pari palasi muutamaksi vuodeksi yhteen, mutta vuonna 2007 he erosivat virallisesti.

”Rakastaminen on vaikeaa, ja parisuhde on haastava laji”, Claes sanoo huokaisten.

Hänen mukaansa suurin vaikeus on osata antaa tilaa toiselle.

”Työ on vienyt minua, ja olen varmasti ollut ehdoton ja itsekeskeinen. Toinen voi helposti kokea, että ei saa tarpeeksi huomiota ja vastakaikua.”

Suurin opetus erosta oli asia, jota hän pyrkii kuvaamaan myös uudessa elokuvassaan.

”Toista ihmistä ei voi muuttaa. Ei kannata kuvitella, että läheinen muuttuu rakkauden taikavoimasta. Ihminen pysyy yllättävän samana, ja jokaisen pitäisi olla valmis tarkistamaan itse asenteitaan, edes vähän.”

Eron jälkeisen ajan Claes on asunut pääasiassa yksin.

”Minulla on ollut muutama vähän vakavampi suhde. Mutta ei varmaankaan ole sattumaa, että ne ovat olleet lähinnä ulkomaisia etäsuhteita. Ehkä en ole syvimmältäni halunnutkaan sitoutua.”

Claes uskoo, että yhteiset aikalaismuistot vahvistavat parisuhdetta ja samantapaiset elämänkokemukset tekevät helpommaksi ymmärtää toista ihmistä.

”Varmasti on myös onnistuneita parisuhteita, joissa kumppanit ovat kovin eri-ikäisiä, mutta en ole varma, että se toimisi minun kohdallani.”

Hän ei kuitenkaan panisi pahakseen, jos kohdalle osuisi vielä uusi mahdollisuus.

”On todella mukava ihastua ja saada olla arvostuksen ja kiinnostuksen kohde, mutta en ole harkinnut Tinderiin tai vastaavaan menemistä. En oikein osaa innostua sellaisesta ihmissuhdepelistä.”

Rikinkeltainen taivas kuvattiin miltei kokonaan viime vuoden aikana, ja korona pisti osin suunnitelmat uusiksi. Monia kohtauksia piti supistaa tai muuttaa, maskeja kului ja turvallisuus teetti töitä.

Uutena ammattinimikkeenä mukana oli intiimikoordinaattori, avustaja, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että näyttelijät kokevat olonsa turvallisiksi seksikohtauksissa.

Claesin mukaan elokuvassa on seksiä sen verran, jotta henkilöiden suhteiden luonne tulee selväksi.

”Ohjaajana vastuuni on huolehtia henkilöiden tunnekaaren ja kasvun kuvauksesta, ja taustalla minulla on tietysti oma tunnehistoriani. Yritän selkeästi kuvata, millaisen lopputuloksen haluan, ja sen jälkeen näyttelijät hyödyntävät omaa kapasiteettiaan.”

Pääosan esittäjäksi, aikuiseksi kirjailijaksi, valikoitui helposti Nicke Lignell.

”Ystävystyimme kolmekymmentä vuotta sitten, kun Nicke oli mukana Akvaariorakkaudessa.”

Miehet pelaavat yhdessä tennistä, ja Nicke kuuluu nuorimpana jäsenenä myös Claesin lähimpään kaveriporukkaan. Kyseinen herraseura on kokoontunut 1960-luvun lopulta saakka, ja tällä hetkellä jäseniä on viisi.

Viime aikoina miehet ovat turvallisuussyistä tavanneet kasvokkain lähinnä kävely- lenkeillä. Jouluglögit he nauttivat Käpylässä pihamaalla.

”Ystävyys luo turvaa. Tietää että on joku, joka auttaa ja arvostaa, kun sinäkin autat. Lapset ovat minulle läheisiä, mutta en halua heille hirveän paljon huoliani purkaa. Yksi ongelma on helppo puhua yhdelle, toinen toiselle ystävälle.”

Claes on mielestään aika avoin, hänen ei ole koskaan ollut vaikea puhua tunteistaan.

”Mutta mikään baaritiskillä avautuja en ole, vaan mieluiten pohdin asioita läheisteni kanssa.”

Claes sanoo olevansa erityisen onnellinen hetkistä, jolloin tyttäret ja lastenlapset vierailevat hänen keittiössään, vaikka hän ei kuulemma saakaan silloin suunvuoroa.

”Hieno hetki on myös aamulla, Zoom-seuran jalkapallotreenien jälkeen, kun selvittelemme töölöläiskahvilassa urheilun ja maailman asioita.”

Kouluaikoina Claesilla oli mielessään kaksi ammattialaa, arkkitehtuuri tai elokuva. Hän kertoo sittemmin ymmärtäneensä, että molemmissa on kyse tilan hahmottamisesta.

Ensin Claes päätyi kuitenkin yliopistoon lukemaan filosofiaa.

”Siltä ajalta jäi analyyttinen tarkastelutapa kaikkea luettua ja koettua sekä omaa ajattelua kohtaan. Olen aika varovainen totuuksien laukomisessa ja yritän ymmärtää ihmisiä. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta kaikkea pitää yrittää ymmärtää.”

Onnistuneen elokuvan merkki on hänen mielestään se, että se avautuu eri tavoin eri ihmisille. Voi olla eri mieltä monesta asiasta, mutta kosketuspintaa löytyy silti.

Lapsilleen Claes Olsson sanoo halunneensa opettaa paitsi suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden tajua myös työn tärkeyttä. Hän on itse ollut aina ahkera ja kertoo oppineensa työn arvostuksen jo vanhemmiltaan.

”Tyttäreni ovat pienestä asti tottuneet tekemään töitä. He ovat ensin auttaneet kotona sekä minun firmassani ja pian muuallakin. Isänä huomaan jatkaneeni aika paljon oman isäni hyväksi havaittua mallia. ”

Claes sanoo, että häntä on aikoinaan kannustettu, ja hän on yrittänyt kannustaa omia lapsiaan.

”Tosin lapset ovat varmasti opettaneet minua enemmän kuin minä heitä. Heidän avullaan pysyn kärryillä tämän hetken maailman ja ajattelun muutoksista.”

Rasismi ja toisen ihmisen vähättely kuohuttavat häntä edelleen kuten nuorenakin.

”Sekä yksityisten ihmisten harjoittamat vääryydet että poliitikkojen eriarvoisuutta lisäävät väärät päätökset, saavat minut vihaiseksi. Tällä iällä toimin tietysti eri tavoin kuin nuorena 1960- tai 1970-luvulla.”

Claesin mielestä ajat ovat kuitenkin muuttuneet sikäli, että lapset, vanhemmat ja jopa isovanhemmat voivat elää aika samanlaista elämää.

”Elokuvamaku, pukeutuminen, musiikki ja aatteet eivät kerro ihmisen iästä samalla tavoin kuin minun lapsuudessani ja nuoruudessani. Kapinallisia ja konservatiiveja on kaikissa ikäryhmissä.”

Claesia voi pitää menestyneenä ohjaajana, mutta elokuvalla rikastumista hän ei ole erityisesti tavoitellut. Hänellä ei ole ollut tarvetta koreilla rahalla tai hienoilla autoilla.

Yrittäjänä hän on tehnyt uutterasti töitä ja ollut sen verran tarkka, että on pärjännyt. Kun enimmäkseen elää aika harkiten, voi ajoittain vähän irroitellakin.

”Jo opiskeluaikoina saatoimme kaverien kanssa sinnitellä viikon hernekeitolla, mutta mennä sitten hyvään ravintolaan illalliselle.”

Kotiin mahtuu rakkaiden muistojen lisäksi myös paljon tavaraa, kirjoja, tauluja ja levyjä. Claes kertoo naurahtaen, että lapset sanovat hänen olevan hamsteri.

Kirjojen joukossa on myös joitakin harvinaisuuksia.

”Olin opiskelun ohella antikvariaatissa töissä ja otin palkkani kirjoina. Tässä on esimerkiksi J. L. Runebergin Dikter (Runoja), ensipainos vuodelta 1830.”

Käteen osuu myös keskiaikaista kuolemantanssia käsittelevä kirja, ja Claes kertoo keränneensä enemmänkin aihetta käsittelevää tietoa. Hän on kiinnostunut siitä, kuinka kuolemaa on yritetty maallistaa ja tuoda lähemmäs ihmisiä.

”En ole kristityssä mielessä uskonnollinen enkä usko jälleensyntymiseen, mutta uskonnot sinänsä kiinnostavat. Ne hallitsevat ihmisiä, ja antavat myös turvaa. Tosin turva voi olla joskus myös vääränlaista.”

Claesille kuolema on luonnollinen asia, eikä se pelota häntä.

”Läheisen ihmisen kuoleman kohtaamista ja omaakin kuoleman vääjäämättömyyttä helpottaa, kun asiaa ajattelee jo silloin, kun se ei ole ajankohtainen.”

Claesin veli asuu Vaasassa, ja niinpä hän oli paljon isänsä luona, kun tämä vietti viimeisiä hetkiään helsinkiläisessä Terhokodissa parikymmentä vuotta sitten.

”Olen nähnyt sekä isän että äidin kunnon hiipumisen. Äitiäni ulkoilutin usein, kun hän asui Kustaankartanon hoitolaitoksessa. Hän kuoli muutama vuosi isän jälkeen aivoinfarktin seurauksena.

”Uskon, että olemme aika lailla maan matosia, jatkamme luonnon kiertokulussa kuten muutkin elävät olennot”, hän tiivistää.

Oma kuolema kävi mielessä vuonna 2012, kun Claes sairastui yllättäen syöpään.

”Olen aina liikkunut paljon, ja olin tuolloin vastikään käynyt kuudenkympin terveystarkastuksessa. Tunsin kuntoni erityisen hyväksi, joten en ensin edes säikähtänyt, kun tunsin partaa ajaessani kaulallani pienen patin.”

Hän päätti kuitenkin kysyä patista lääkäriltä. Ensimmäinen lymfanestekoe näytti hyvää, eikä jatkotutkimuksiin ollut aihetta.

Patti tuntui kuitenkin kasvavan ja häiritsi pedanttia Claesia sen verran, että hän hakeutui lisätutkimuksiin. Tomografiset röntgenkuvat paljastivat nielurisassa olevan syöpäkasvaimen. Kutsu leikkaukseen tuli pikavauhtia.

”Luotin lääketieteeseen ja selviytymiseeni. Hoidot olivat kuitenkin rankat ja paraneminen vei aikaa sekä energiaa enemmän kuin olin osannut kuvitella.”

Kahdeksan viikon hoitojakson aikana Claes joutui letkuruokintaan. Välillä hän pääsi sairaalasta kotiin, mutta pian piti taas palata sairaalaan.

Heikoimmillaan 180-senttiä pitkä mies painoi 45 kiloa, ja kaikki lihasvoima oli poissa.

Nyt nuo ajat tuntuvat jo kaukaisilta. Sairauden myötä kadonnut makuaisti on palautunut, ja Claes tuntee olevansa hyvässä kunnossa.

”Säännöllistä kontrolliakaan ei enää ole. Ainoastaan kilpirauhaslääkettä joudun sädehoidosta johtuen käyttämään lopun ikääni.”

Nuorena Claes kertoo olleensa ehdoton monessakin asiassa. Hän asui 1960-luvulla kommuunissa ja oli mukana osoittamassa mieltä milloin rauhan, milloin pyöräilyn puolesta.

”Olen yhä ollut lasteni kanssa esimerkiksi rasisminvastaisessa mielenosoituksessa, mutta en ole enää yhtä ehdoton. Tiedän, että asioita kannattaa katsoa monelta kantilta, jotta niitä ymmärtäisi.”

Lukeminen on aina ollut hänelle tärkeää, ja iän myötä hän arvostaa tietoa entistä enemmän.

”Tutkin jo lapsena tietosanakirjoja, ja olen aina lukenut niin romaaneja kuin sarjakuviakin. Ihminen ei sulkeudu henkisesti, kun sivistää itseään. Jokaisessa iässä pitää olla avoin uudelle.”

Kirjoja Claes lukee sekä suomeksi että ruotsiksi. Lapsilleen hän puhuu yleensä suomea. Ystävien kanssa kieli vaihtuu tilanteen ja vastapuolen mukaan.

”Olen aika sama ihminen molemmilla kielillä, ehkä small talkini on hiukan rennompaa ja kevyempää ruotsiksi.”

Ikänsä puolesta 72-vuotias ohjaaja voisi olla eläkkeellä, mutta hän ei välitä miettiä vuosia.

”Vanheneminen on luonnollista. Tunnen olevani henkisesti aktiivinen, ja fyysisesti yritän pysyä kunnossa, että jaksan tehdä töitä. Pelaan säännöllisesti jalkapalloa. Koronan aikaan olen kävellyt paljon, ja venyttelen joka aamu ennen kaurapuuroa.”

Herätyksen terveellisiin elämäntapoihin Claes Olsson sai jo nelikymppisenä, jolloin hän sairastui salmonellan aiheuttamaan reaktiiviseen niveltulehdukseen, eräänlaiseen nivelreumaan.

”Olin pari viikkoa vuodepotilaana. Kivut olivat kovat, mutta päätin, että en luovuta.”

Siitä asti Claes on ollut lähes kasvissyöjä ja yrittänyt elää muutenkin terveellisesti.

”Kalaa syön jonkin verran, ja kokkina saatan joskus maistaa lihaakin. Kun grillaan pihvejä lapsenlapsilleni, tarkistan tietysti mausteet, suolan ja kypsyyden.”

Pitkään elämään liittyy paljon muistoja. Liekö ikääntymisen merkki, että Claes on miettinyt viime aikoina menneeseen ja erityisesti lapsuuteensa liittyviä asioita.

”Muisti on hyvin petollinen. Ihminen voi muistaa kokeneensa suuria vääryyksiä tai ihania asioita. Me muistamme sen, mitä haluamme ja jaksamme.”

Hän kertoo muistelevansa kaihoisasti huolettomia kesiä serkkujensa kanssa Inkoon saaristossa: kalastamista ja kortinpeluuta tiskivuoroista iltahämärissä.

”Myös kalaretket isäni ja veljeni kanssa Lappiin ovat vahvasti mielessäni jännittävinä ja voimakkaina elämyksinä.”

Pöydällä on musta vihko. Samanlaisia on kertynyt vuosien varrella useita. Vihkoon Claes on liimannut kiinnostavia lehtileikkeitä ja tehnyt merkintöjä kauniilla käsi- alallaan.

Vihko ei ole päiväkirja vaan eräänlainen huomiokirja, jossa voi olla aihioita tuleviin elokuviin. Koskettavia ja huvittaviakin.

”Haluaisin tehdä komedian, mutta tiedän, että se on vaikea laji.”

Claes sanoo nauravansa sydämellisesti hyvin erilaisille asioille, sekä älykkäälle huumorille että puujalkavitseille.

”Myös pienet arkiset tilanteet saavat minut nauramaan, kuten lapsenlapsen into ja energia laittaa palapelin palat takaisin paikoilleen yhä uudestaan.”

Suunnitelmissa häämöttää jo seuraava elokuva. Se voi olla komedia. Tai vaikka se olisi kaihoisa tai vakava draama, niin yksi asia on kuitenkin selvä.

”Sekin elokuva tulee kertomaan rakkaudesta ja parisuhteesta.”

Juttu on julkaistu Eevassa 3/2021.