Elämäni on kaukana täydellisestä. Jos ihan totta puhutaan, se on melko epätäydellistä, juontaja ja toimittaja Ella Kanninen, 48, ajattelee.
Monen silmissä hän on kuitenkin moitteettomuuden perikuva: taitava, menestynyt ja pidetty televisioesiintyjä. Hänellä on vaativa ura, perhe ja koti sekä Suomessa että Italian Toscanassa. Alkuvuodesta hän juhli Kultainen Venla -palkintoa, kun yleisö äänesti TV1:n Puoli seitsemän -ohjelman vuoden ohjelmaksi. Ella juontaa sen suoria lähetyksiä maanantaista torstaihin Mikko Kekäläisen kanssa.
”Kukaan ei pitäisi elämääni täydellisenä, jos näkisi sikin sokin olevan kotini ja sen, miten äänekäs perheemme on”, hän sanoo ja nauraa.
Ellan mukaan hänen onnistumistensa taustalla ei ole suorittaminen vaan ennemminkin onnekas soljuminen. Vaikka elämään on mahtunut sydänsuruja ja epäonnistumisia, hän uskoo olleensa monesti myös oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
”En ole ollut koskaan kympin tyttö vaan ennemminkin kasin tai kasipuolen. Olen kanavoinut energiani niihin asioihin, joissa olen hyvä, ja hyväksyn sen, etten voi olla kaikessa timanttinen.”
”Se on varmasti yksi selviytymiskeinoni: pystyn unohtamaan vastoinkäymiset nopeasti. Jos mokaan, pääsen siitä äkkiä yli. En myöskään kauhistele tai surkuttele asioita etukäteen.”
Moni haluaa puristaa aina priimaa. Ella tunnistaa piirteen useissa kollegoissaan ja ystävissään.
”Ihailen heidän kykyään rutistaa itsestään täydellisiä lopputuloksia. Minulla ei ole tarvetta täydellisyyteen. Teen työni hyvin, mutta osaan myös ottaa rennosti. Annan itselleni anteeksi ja joustan, jos en pysty johonkin asiaan tai huippusuoritukseen.”
Ella ei tiedä, onko kyse leppoisasta elämänasenteesta vai realismista. Hän tietää olevansa hyvä ja kielitaitoinen toimittaja. Mutta hän tietää myös, ettei hänen muistinsa ole erinomainen – nimien ja titteleiden painaminen mieleen vaatii paljon työtä.
Ella kuvailee olevansa tiimityöskentelijä, joka on parhaimmillaan ryhmässä. Silloin hän saa keskittyä oman menestyksen sijaan koko porukan etuun.
”Olen hakeutunut projekteihin, joissa itseäni fiksummat ihmiset tekevät lopulliset päätökset. Heidän ansiostaan saatan vaikuttaa viisaammalta kuin oikeasti olenkaan”, Ella sanoo ja hymyilee.
Hän osaa myös sulkea työasiat mielestään päivän päätteeksi.
”Se on varmasti yksi selviytymiskeinoni: pystyn unohtamaan vastoinkäymiset nopeasti. Jos mokaan, pääsen siitä äkkiä yli. En myöskään kauhistele tai surkuttele asioita etukäteen.”
Tulikasteen televisiourallaan Ella sai 2003 Italiassa. Hän asui silloisen poikaystävänsä ja nykyisen aviomiehensä Valerio Chincan kanssa Milanossa ja opiskeli yliopistossa kansainvälisiä suhteita.
Opintoihin kuului harjoittelu paikallisella televisiokanavalla, ja pian sen jälkeen Ellalle tarjottiin juontopestiä valtakunnallisen kanavan matkailuohjelmassa. Tuolloin hänen kielitaitonsa oli vielä rajoittunut.
”Virheilleni, aksentilleni ja tavoilleni naurettiin italialaiseen tyyliin avoimesti. Olisin voinut ottaa itseeni ja loukkaantua mutta tiesin, ettei kommenteilla tarkoitettu pahaa. Siispä päätin nauraa itselleni muiden mukana.”
Ellalla ei ole ollut tapana vertailla itseään muihin ja ottaa toisten suorituksista paineita. Tärkeintä on, että pystyy seisomaan omien tekemistensä takana.
Tietoisuus omista vajavaisuuksista kirpaisee Ellaa kuitenkin yhdellä osa-alueella.
”Välillä pohdin, olenko äitinä riittävä. Yritän puolisoni kanssa tarjota parhaat mahdolliset puitteet lapsillemme, mutta en ole täydellinen siinäkään. Sen hyväksyminen tuntuu myös vaikealta.”
Ellan ja Valerion pojat ovat nyt 15- ja 12-vuotiaita.
”Menetän hermoni herkästi ja näytän lapsilleni epätäydellisyyteni ja heikkouteni. Olen pohtinut, olenko heille tarpeeksi hyvä esimerkki.”
Perheen esikoinen on jo iässä, jossa kaverit ovat monissa tilanteissa vanhempia tärkeämpiä. Ellalle se tarkoittaa sitä, että nyt on erityisen tärkeää pitää kiinni rajoista, kuten kotiintuloajoista ja perheen yhteisistä ruokailuhetkistä. Varsinkin kotiintuloajat aiheuttavat ajoittain kapinaa.
Teini-ikäisten lasten äitinä Ella on joutunut tekemään entistä enemmän itsetutkiskelua. Ovatko hänen omat arvonsa sovellettavissa enää tähän päivään? Onko periaatteista pidettävä kiinni kynsin hampain?
”Äitiys on elämäni tärkein ja vaikein rooli. Pyrin saamaan lapseni täysipäisinä maailmalle ja pysymään mukana sekä läheisteni että ympäristön muutoksissa.”
Ainoana lapsena varttunut Ella lähti 17-vuotiaana Nummelasta maailmalle, kielikurssille Ranskaan. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän aloitti toimittajaopinnot Tarton yliopistossa Virossa.
”Maailma on hyvin erilainen nyt kuin se oli minun nuoruudessani. On vaikea päättää, millaisia rajoja lapsille pitäisi asettaa esimerkiksi älylaitteiden käytön takia.”
Ella saa kuulla lapsiltaan usein, ettei ymmärrä mistään mitään. Se saa hänet puntaroimaan, ovatko lapset valmiimpia ja viisaampia kuin hän oli samanikäisenä.
”Mietin, hyysäänkö ja hääsäänkö liikaa. Välillä tunnen olevani vanhanaikainen kääkkä, kun haluan tietää keiden kanssa ja missä poikani liikkuvat. Onko parempi kontrolloida vai luottaa siihen, että he tekevät omat arvionsa?”
Ella toivoisi itselleen lisää kärsivällisyyttä.
”Kiihdyn herkästi ja toivoisin saavani jollain keinolla lisää zeniä, jotta sydämeni ei läpättäisi kierroksilla, kun minulle tulee lasten kanssa eripuraa.”
Ella on kyseenalaistanut viime aikoina hänen ja Valerion ratkaisua kasvattaa poikia kahteen eri kulttuuriin. Perhe on asunut Vantaalla syksystä 2018 asti. Pikkuruisessa Fianon kylässä sijaitsevassa Italian-kodissaan he käyvät aina kun se on mahdollista, sillä 70 kilometrin päässä asuvat Valerion sukulaiset. Ellan perheessä puhutaan suomea ja italiaa.
”Toisinaan mietin, pitäisikö meidän panostaa vain toiseen kulttuuriin ja onko elämä kahden maan välillä epäreilua. Huolehdin, että aiheutamme pojille tahtomattamme identiteettikriisejä seilaamalla kahden maan välillä.”
Ella arvelee, että eri kulttuurien välillä eläminen voi olla lapsille toisinaan kuormittavaa. Kenties identiteettiä olisi helpointa rakentaa vain yhden maan tapojen ja kielen mukaan.
”Parhaassa tapauksessa pystymme tarjoamaan pojille kahdet vahvat puitteet ja he voivat itse valita tulevaisuudessa, kumpia juuria seuraavat voimakkaammin.”
Italian-kotinsa Fianossa Ella ja Valerio ostivat 13 vuotta sitten.
”Se on henkireikäni, josta haluan pitää kaikin keinoin kiinni.”
Rivitalokodin laakerinlehtiaitojen reunustamalla pihalla kaikki kuormitus katoaa.
”Toscanalla on uskomaton voima. Siellä tunnen olevani sopivasti irti kaikesta siitä, mikä aiheuttaa minulle stressiä Suomessa. Suuri osa sydämestäni ja ajatuksistani on jatkuvasti Italiassa. Elämä kahden maan välillä on etuoikeutettua ja rikasta mutta myös raastavaa.”
Ella ajattelee, että hänellä on molemmissa maissa omat elämänsä. Toistaiseksi perhe pysyy Suomessa poikien koulunkäynnin ja Ellan töiden vuoksi.
Italiassa energia-alalla työskennellyt Valerio on opiskellut Aalto-yliopistossa ja etsinyt Suomesta työpaikkaa. Sen löytyminen on osoittautunut vaikeaksi, sillä hän ei puhu sujuvasti suomea. Toisaalta Italiaan pysyvästi palaaminenkin on koko ajan vaikeampaa, sillä pojat ovat juurtuneet Suomeen. Tilanne mietityttää Ellaa.
”Olen potenut välillä syyllisyyttä siitä, että olen raahannut mieheni tänne. Minä olen voinut luoda uraa Italiassa, mutta hän ei pääse Suomessa samoihin asemiin kuin kotimaassaan. Minä porskutan Suomessa, mutta olen pohtinut, onko tilanne reilu hänelle.”
Kun väsymys valtaa mielen, se purkautuu kotona äksyilynä miehelle tai pojille. Sellaisina hetkinä Ella lähtee kävelylle tai tallille. Ratsastustunnit ovat hänelle terapiaa, jossa huolet unohtuvat.
Ella on oppinut ”kyllä tämä tästä” -asenteen äidiltään.
”Äiti on aina osannut kääriä hihansa vaikeissakin paikoissa ja päättänyt selviytyä. Hänen eteenpäin katsova asenteensa on periytynyt minulle.”
Ellan äiti Tuula Kanninen työskenteli aikoinaan terveyskylpylän johtajana ja toimii edelleen lukijamatkojen emäntänä.
Ella uskoo omaksuneensa äidiltään myös työstä nauttimisen taidon.
”Äidin kautta olen nähnyt, että työnteko voi olla hauskaa ja viedä erilaisiin seikkailuihin. En ole koskaan kartellut töitä, koska niistä on iloa ja ne kehittävät ihmistä. Astelen studioon tai kameran eteen joka päivä iloisin ja kiitollisin mielin. Antoisan työn äärellä ja hyvässä yhteisössä on kevyt olla.”
”Minun polkuni on jo jollakin tavalla esitäytetty ja merkitty. Kuljen sitä reittiä, joka on minulle määrätty.”
Elämän virta kuljettaa lempeästi eteenpäin. Niin Ella ajattelee. Kahden vuoden kuluttua hän täyttää viisikymmentä.
”Toistaiseksi ikä ei aiheuta minulle kriisiä, mutta viisikymppisyys voi olla jonkinlainen risteyskohta. Ehkä pysähdyn silloin pohtimaan, mitä haluan tehdä loppuelämälläni.”
Ajatukset ajan rajallisuudesta oli kohdattava jo pari vuotta sitten, kesällä 2021. Ella oli elänyt siihen asti terveenä. Yhtäkkiä hän istui onkologin, syöpälääkärin, vastaanotolla ja sai lähetteen kuvaukseen, jossa kartoitettiin mahdollisia syövän etäpesäkkeitä. Hänen kohdussaan epäiltiin olevan pahalaatuinen kasvain.
”Kärvistelin kuukausia epätietoisuudessa ja odotin tietoa siitä, onko minulla syöpä vai ei. Valmistauduin pahimpaan. Silloin ymmärsin, ettei elämä olekaan jatkuvaa virrassa lillumista. Pohdin, mitä minusta jää jäljelle, jos elämäni päättyy pian.”
Ellan kohtu poistettiin varotoimenpiteenä. Sen jälkeen selvisi, että kyse oli vaarattomista myoomista eli kohdun lihaskyhmyistä, ei syövästä. Helpotus oli valtava, ja arki jatkui kuten ennenkin. Ella ei murehtinut menetettyä kohtuaan, koska ei enää haaveillut raskaudesta.
Hän ajattelee, että jotkin asiat ihmisen elämässä on jo ennalta valmiiksi päätetty.
”Minun polkuni on jo jollakin tavalla esitäytetty ja merkitty. Kuljen sitä reittiä, joka on minulle määrätty. Tunnen aiempaa voimakkaampaa kiitollisuutta kaikesta. Elämä on mahtavaa, vaikka välillä puolison kanssa riidellään ja lapset kiukuttelevat.”
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 6/2023.
