Niin, milloin kuningatar Elisabet on onnellinen?

Tarinoista päätellen silloin, kun corgilauma pyörii hänen jaloissaan, koirat palvovat emäntäänsä ja tuittuilevat tälle kuten luottamuksellisessa riippuvuussuhteessa kuuluu. Kuningattaren koirakatras pienenee koko ajan: muutama vuosi sitten hän päätti, että uusia jäseniä siihen ei oteta, koska hän ei halua, että ne jäävät kaipaamaan emäntäänsä.

Onnellinen Elisabet on Balmoralin linnan nummilla vaeltaessaan, huivi päässään, tweedtakki puhureita torjumassa, saappaat jalassa ja pari metsästyskoiraa vierellä.

Kuningatar oli erinomainen ratsastaja: yksinäiset ratsastusretket maaseudulla tarkoittivat vapautta. Polven nivelrikko pakotti hänet pari vuotta sitten laskeutumaan satulasta. Hevosista hän ei ole luopunut. Kuningatar kasvattaa ja jalostaa niitä yhä, ja seuraa kilpailuja.

Silminnäkijäarvioiden mukaan hän on onnellinen kokonaisen viikon ajan Ascotin laukkakilpailuja seuratessaan. Aitiossaan hän ikään kuin villiintyy, päästää kontrollista irti, hyppii, hihkuu, elehtii, ja vielä yleisön edessä – silkkaa terapiaa. Vetoa hän ei saa löydä.

Onnellinen hän on luultavasti silloinkin, kun seisoo Buckinghamin palatsin parvekkeella ja satatuhatpäinen ihmisjoukko velloo aukiolla hurraamassa. Takana on menestyksekkäät juhlat: kuninkaalliset häät, ristiäiset, syntymäpäivät, virassa olon vuosipäivän juhlinta. Niillä hetkillä kuningatar tietää, että velvollisuus on kunnialla hoidettu, asiat ovat järjestyksessä, monarkialla ei ole hätää.

Velvollisuudentuntoisuus, sitkeys, täydellisyyteen pyrkiminen ja sitoutuminen yhdeksi Britannian kuningashuoneen kohtalon kanssa ovat kuningatar Elisabetin keskeisimmät ominaisuudet.

Prinssi Albertin, prinsessa Elizabethin ja heidän kahden tyttärensä Elizabethin ja Margaretin elämä oli leppoisaa ja mukavaa aina syksyyn 1936 asti. We four – me neljä – niin he puhuivat perheestään. He asuivat Piccadillylla kodikkaassa talossa, joka oli täynnä hellyyttä, leikkejä ja kortinpeluuta. Isä kertoili iltasatuja, viikonloppuisin tehtiin retkiä maalle.

Ja sitten isän isoveli, kuninkaaksi noussut vaan ei vielä kruunattu Edward luopui valtaistuimesta, jotta pystyi jatkamaan yhteiseloa Wallis Simpsonin kanssa. Hallitsijaksi kouluttamaton, ujo ja änkytyksestä kärsivä Albert joutui kuningas Yrjöksi, ja perhe muutti museomaiseen Buckinghamin palatsiin. Yhteinen aika ja leikit päättyivät, ja 11-vuotiaasta Elizabethista tuli kruununperillinen.

Elizabeth oli soma, vakava, ikäistään aikuisempi ja hyvin käyttäytyvä. Julkisuuteen hänet oli tuotu jo vauvana, hän oli tottunut siihen. Englantilaisille hän oli heidän oma Shirley Templensä.

Tyttö näytti hyväksyvän kohtalonsa sitä kyseenalaistamatta. Hänen kolutuksensa oli ja pysyi puutteellisena, mutta hänellä oli hyvä havainnointikyky, erinomainen muisti, loistavat tavat ja kasvatus. Jo 14-vuotiaana Elizabeth piti ensimmäisen lapsille ja nuorille suunnatun radiopuheensa.

Hän säteili auktoriteettia ja syvämietteisyyttä jo lapsena: häneen saattoi luottaa. Kuningasperheeseen kohdistui uteliaisuutta ja juoruja, jotka olivat hyväntahtoista viihdettä arjen keskellä.

Prinsessa oli 13-vuotias, kun hän näki ensimmäisen kerran Kreikan prinssi Philipin. Tämä oli 18-vuotias, komea kuin Adonis, itsevarma ja kokenut. Elizabeth meni täysin pyörälle päästään.

Vanhemmat näkivät varattoman Philipin suurena ongelmana: hän oli ulkomaalainen, taustaltaan ja nimeltään saksalainen. Philip oli kasvanut sukulaisperheissään kodittomana kiertolaisena. Hän oli pirullisen pöyhkeä ja  korskea, ja jo siinä vaiheessa naistenmiehenä tunnettu.

Mutta Elizabeth oli taipumaton: hän halusi Philipin eikä ketään muuta. Philip kantoi urhean sotasankarin mainetta. Hän osasi halutessaan käyttäytyä ja tiesi, miten naiset lumotaan.

Kihlajaisia vietettiin heinäkuussa 1947. Sulhasen tilillä oli kuusi puntaa ja kymmenen pennyä rahaa, viikkopalkka oli 11 puntaa. Philip oli tuhlarina tunnettu, kun taas Elizabeth on aina ollut nuukuuden perikuva. Hänen suurimpia pelkojaan on, että kuningashuonetta pidetään öykkärimäisen tuhlailevana.

Philip tiedettiin myös ennakkoluuloiseksi ja rasistiseksi. Hän ei kunnioittanut naisia eikä säännöksiä.

Häät vietettiin marraskuussa 1947. Ensimmäiset viikot olivat puhdasta onnea ja läheisyyttä. Kuninkaallinen arki alkoi, kun kuningas Yrjö VI kuoli helmikuussa 1952 ja Elizabethista tuli yhdessä yössä kuningatar Elisabet II.

Hän oli 25-vuotias ja kahden pienen lapsen äiti: Charles oli syntynyt 1948 ja Anne 1950. Valtakunta kiilasi perheen ohi, aviomies ja lapset putosivat sivurooliin.

Ylpeästä Philipistä tuli ylläpidetty, aika toimeton mies. Ylimielinen hän oli ennen ja vielä enemmän nyt muuttuneessa tilanteessa. Hän oli pahantuulinen, ärtynyt ja kyllästynyt. Raivokohtaukset järisyttivät koko palatsia.

Mikäli tuoretta Antonio Caprarican kirjoittamaa teosta Elisabet II -kuningatar ja nainen, on uskominen, asetelma oli sekä irvokas ja kauhistuttava.

Elisabet hääti miehensä aviovuoteestaan ja keskittyi hallitsijan roolin oppimiseen, elinikäiseen tehtäväänsä. Philip palasi vanhojen sotakavereidensa seuraan rellestämään. Tarinat orgioista, huumeista ja päihteistä, nuorista tytöistä ja erilaisista klubeista ovat lähinnä vastenmielisiä.

Lontoo svengasi, uusi vapaus oli koittanut, ja tytöt jonottivat Edinburghin herttuan sänkyyn. Lista oletetuista suhteista on uuvuttavan pitkä: näyttelijöitä, kabaree-tähtiä, tv-tähtiä, sukulaisia, ystävien vaimoja, satunnaisia vastaantulijoita, ammattilaisia ja kermaa, englantilaisia, ranskalaisia ja amerikkalaisia, Jane Russell ja Zsa Zsa Gabor, Sarah Fergusonin äiti Susie. Philipin oma serkku, kreikkalainen prinsessa, mutta kaikkein haavoittavimpana kuningattaren serkku Kentin prinsessa Alexandra.

Tieto suhteesta prinsessa Alexandran kanssa särki kuningattaren sydämen, ja kun prinssi Charles kuuli siitä, hän ei puhunut isänsä kanssa monen kuukauteen. Suhde ei ollut mikään syrjähyppy, vaan elämäkerturin mukaan 20 vuotta jatkunut sivukumppanuus.

Ehkä Philip sai myös aviottoman pojan – ainakin hän kustansi tämän kummipoikansa opinnot ja auttoi uralla eteenpäin.

Elisabet ja Philip saivat vielä kaksi yhteistä lasta: Andrew syntyi 1960 ja Edward 1964. Median tapa raportoida hovista oli jo muuttunut. Kummastakin prinssistä julkaistiin kuvia kahden kuningattaren läheisen avustajan ja ystävän kanssa. Kuvaparit on valittu niin, että yhdennäköisyyttä voi pahalla tahdolla löytää. Enemmän sitä kyllä löytää Philipin ja poikien välillä.

Elisabet hoiti Kansanyhteisön perheen asioita, oman perheen hän jätti Philipin hoidettavaksi. Philip teki kaikki lapsia koskevat päätökset samaan tapaan kuin hän hallinnoi Balmoralin ja Sandringhamin tiluksia.

Eniten ratkaisusta karsi esikoispoika Charles, joka oli herkkä, mietiskeleväinen, sisäänpäin kääntynyt ja ujo. Philip jyräsi pojan täysin: vähätteli, naureskeli, jätti huomioimatta. Poika kärsi, mutta oli uskollinen molemmille vanhemmilleen ja ymmärsi oman kohtalonsa.

Prinsessa Anne oli isän silmäterä. Tytär oli maanläheinen, urheilullinen ja älykäs, veljiään machompi. Andrew osoittautui aggressiiviseksi, itsepäiseksi ja itserakkaaksi, mutta samalla heikkoluonteiseksi. Hän oli väärin valittujen kavereiden vietävissä.

Edward oli taiteellinen ja hiljainen. Nuorimies sai hermoromahduksen, kun isä ei päästänyt häntä aneluista huolimatta irtautumaan sotilasuralta. Hän kärsi sekä henkisesti että fyysisesti armeijan rääkistä.

Kuningatar Elisabetin asemaa eivät ole uhanneet ulkoiset tekijät, vaan perheen sisäiset ongelmat. Ensimmäisenä niistä piti kohdata pikkusisko Margaretin hemmoteltu boheeminen elämäntapa, rakastuminen eronneeseen upseeriin Peter Townsendiin ja ero mahdottomasta rakkaudesta. Sen jälkeen päänvaivaa aiheutti Margaretin liitto valokuvaaja Tony Armstrong-Jonesin kanssa, avioero ja hurvitteleva alamäki.

Sitten tuli prinsessa Annen avioero, prinsessa Dianan ja Charlesin avioliiton ongelmat ja kariutuminen, Sarah Fergusonin arvaamattomuus ja ero prinssi Andew’ista. Skandaalit ja ongelmat pyyhkäisivät läpi hovin.

Kuningashuonetta rakastettiin kiihkeästi koko sodan jälkeinen aika, se oli osa yhteistä tarinaa ja satua aina 1960-lvulle asti. Sitten yhteiset moraalikoodit alkoivat järkkyä ja kuningashuone putosi kyydistä. Elisabet sai kokea ensimmäisen mielenosoituksen yliopistokäynnillä 1972.

Keskiluokka ja työväestö tukivat vielä kuningashuonetta, murroksessa syntyneet uudet luokat ja voimat eivät. Yläluokka porsasteli, poliitikot sekaantuivat seksiskandaaleihin ja korruptioon. Brittiläinen kaksinaismoraali kulminoitui muovipussi päässään seksiorgioissa menehtyneeseen parlamentaarikkoon.

Elisabet yritti modernisoida palatsin menoja: debytanttitanssiaiset lopetettiin, perinnöllisten aatelisarvojen jakaminen päättyi – henkilökohtaisia aatelisarvoja alettiin myöntää rocktähdille, näyttelijöille ja urheilijoille.

Jonkinlaista kuningashuoneen alamäkeä jatkui aina 1990-luvun loppupuolelle asti. Samaan aikaan maa kärsi suurtyöttömyydestä, lakoista ja inflaatiosta. Ydinsotaa pelättiin ja turvattomuuden tunne kasvoi.

Vaikka prinsessa Dianan kuolema ja hovin kyvyttömyys reagoida kansan musertavaan suruun näyttivät ajavan monarkian nurkkaan ja kuilun partaalle, kriisistä nousi entistä vahvempi kuningashuone.

Kuningatar otti opikseen, vaikkei ymmärtänytkään kaikkea mitä tapahtui. Elisabet ei ole menettänyt kansan kunnioitusta, vaikka sen rakkaus olikin välillä uhattuna. Nyt hän on rakastettu ja kunnioitettu. Hohtoa lisää päivä päivältä se, miten kauan ja tinkimättömästi hän on tehtäväänsä hoitanut.

Edinburghin herttua on saateltu eläkkeelle 96 vuoden iässä. Seuraava sukupolvi näyttää asettuneen sijoilleen: Charles sai Camillansa, Anne ahertaa ja viihtyy toisessa avioliitossaan, Andrew pitää matalaa profiilia erilaisten virhearviointiensa jälkeen. Prinssi Edward ja hänen Sophiensa vaikuttavat tasapainoisilta ja onnellisilta. Edward on ottanut merkittävän osan isänsä tehtävistä hoidettavakseen.

Monarkin lastenlapsista useimmat ovat löytäneet kumppaninsa, ammatin ja tekemistä. Nuoret Windsorit ovat briteille kuin perheenjäseniä. Prinssi William ja herttuatar Catherine lukevat aikaa hyvin: he ovat ahkeria, avoimia ja helposti lähestyttäviä. Kolmas lapsi on yksi vuoden 2018 ilouutisia.

Ikuinen kauhun tasapaino, yksityisyys ja uteliaisuuden tyydyttäminen, näyttää olevan balanssissa. Jos uteliaisuus sammuu, sammuu monarkiakin – seuraa viraltapano. Media on suora linja instituution ja julkisen mielipiteen välillä. Mediaa ei voi hallita, mutta sitä voi ohjailla. Esimerkiksi sellaisella avomielisyydellä, jota prinssi William ja Harry ovat harjoittaneet.  He ovat kertoneet äitinsä menettämisen traumoista ja puhumattomuuden vaaroista. He tietävät, että menestys on näkyvyyttä ja toisinaan myös painavaa puhetta.

Toukokuun 19. päivänä 2018 prinssi Harry ja Meghan Markle vihitään Windsorin linnan kappelissa, samassa paikassa kuin Charles ja Camilla. Markle on amerikkalainen, eronnut 36-vuotias näyttelijä. Häissä eturivissä morsiamen puolella istuu hänen afroamerikkalainen äitinsä.

Yhdistelmä on brittihovissa ennenkuulumaton, ja kenties esimerkiksi prinssi Philipin mielipiteillä vaikeasti nieltävissä.

Mutta voi olla niin, että kuningatar Elisabetkin lukee aikaa nyt osuvammin kuin koskaan. Hän ymmärtää, että oma maa on täynnä kaikenlaisia ihmisiä, maailma sekoittuu ja muuttuu joka hetki. Rakkaus on tärkein valintakriteeri, sen mukana tulee hyväksyntä. Myös kuningatar on ehtinyt nähdä, miten hyvää Meghanin reipas avomielisyys ja tomeruus ovat Harrylle tehneet. Rakkaus on läpäissyt kaikki testit.

Kuningatar nousee edelleen joka aamu kello 6:30, lukee seitsemän eri lehteä – skandaalinkäryiset ja asialliset. Toimistoonsa hän saapuu tasan yhdeksältä. Pääministeri Theresa Mayn hän tapaa kerran viikossa. Kuningatar lukee kaikki hallituksen asiapaperit ja on selvillä maansa ja maailman tilasta paremmin kuin juuri kukaan muu.

Käsitys omasta tehtävästä ja sen tuomista velvoitteista kirpoaa tuskin koskaan.  Mutta voi olla, että hän tarkastelee maailmaa, sen tapahtumia, lähimmäisiään ja itseään lempeämmin kuin ennen. Hän tuntee ihmisten tuen ja rakkauden, ja on valmis jatkamaan työtään niin kauan kuin Luoja suo – kuningatar on vahvasti uskonnollinen.

Voi kuvitella, että hän kokee onnea sellaisella tavallisella tavalla kuin me muut – ei huolia, ei pelkoa, ei häpeää, vaan hetken rauha ja läsnäoloa ja vapauden tunnetta – hän useammin kuin ennen.

Lue lisää: