Ensin näin hiukset. Ne olivat tummat, kiharat, pitkät. Sitten tyyppi kääntyi minuun päin high schoolin käytävällä, hymyili ja sanoi hello niin matalalla äänellä, että oma helloni nousi varmaan oktaavilla normaalista. En muista, sanoimmeko muuta. Olimme 17-vuotiaita ja kaivoimme oppikirjoja lokeroistamme.

Niin pinnallinen en ollut, että ihastuin vaihto-oppilasvuonna vain pojan upeisiin hiuksiin, mutta eivät ne varsinaisesti vähentäneet tunnetta. Olen nimittäin aina ihaillut toisissa sitä, mitä minulla ei ole.

Taaperotukka, liruhiukset, hiirenhäntä. Olen ainaisten tukkavalitusteni kanssa kampaajan rasittava asiakas ja suorastaan häpeän sitä, että marisen näin mitättömästä asiasta. Mutta kun ilmat kylmenevät, tilanne päässäni sähköistyy siinä määrin, että hiustenlaitosta tulee miltei mahdotonta. Ja se näkyy.

No, haittaako se? Ei sen pitäisi, mutta jotain perää on vitsissä tukka hyvin, kaikki hyvin. Suhde omaan kehoon heijastuu laajasti muuhunkin elämään, ja hallinnan tunne on usein pienistä asioista kiinni.

Lohdullista on se, että en ole tukka­ongelmieni kanssa yksin. Olen myös ymmärtänyt, että kyse ei ole välttämättä vain ulkonäkö­asiasta. Tukassa voivat näkyä geenien ohella kaikki kipupisteet: alhainen ferritiini, stressi, suru, hormonit tai sairaus.

Suhde omaan kehoon kehittyy koko elämän ajan, joten onneksi siinäkään ei tarvitse olla tietyssä iässä – tai koskaan – valmis. Minua on auttanut hiustuskissani vitsailu ja se, että lopulta hain apua. Lisärauta kohensi hiljalleen elämänlaatua ja vähensi hiustenlähtöä.

Tukka huonosti, muuten kaikki suht ok, menee mantrani nykyään. Lisää viitseliäisyyttä hiustenlaittoon en ole saanut ja haikailen yhä tuuheaa tukkaa. Mutta ajattelen, että jos päivittäiset tuskailut ovat pieniä, saa olla kiitollinen. Voin myös edelleen ihailla muiden upeita hiuksia.

Pääkirjoitus on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 13/22.