Laulaja Eini Pajumäki, 60, touhuaa omakotitalonsa lasitetulla verannalla lyhyessä kukkamekossa ja kantaa tarjolle terveellistä lounasta: sushia, savu-lohisalaattia ja kylmää kivennäisvettä.

Einin ja hänen miehensä Lars Pajumäen Espoossa sijaitseva koti kylpee valossa. Yksitasoisessa talossa on ison terassin lisäksi paljon valkoista pintaa.

Koti on sisustettu modernisti aikuiseen makuun, sillä Eini ja Lars muuttivat sinne pari vuotta sitten myytyään perheen kaksikerroksisen erillistalon.

Kuopus Lauri, 21, oli muuttanut sitä ennen omilleen. Esikoinen Ida, 31, oli silloin asunut omillaan jo kauan.

”Kahdenkeskinen arki on tuntunut ihanalta. Saamme olla Larsin kanssa aivan rauhassa ja valvoa iltaisin pitkään. En tunne haikeutta siitä, että lapset eivät asu enää kanssamme. Se on normaalia elämänkulkua. Nuorten kuuluu lähteä, kun itsenäistymisen halu herää”, Eini sanoo.

Ihan kahdestaan Eini ja Lars eivät asu vieläkään. Sisältä kuuluu Max-koiran haukahtelu. Nelivuotias pomeranian ei pidä siitä, että Eini on poissa näkyvistä.

Viime kuukausina tämä onkin ollut tiiviisti kotona. Vaikka koronapandemia vei keikat moneksi kuukaudeksi, toimettomana laulaja ei ole ollut.

Ulkonäköpaineet sairastuttivat laulaja Eini Pajumäen nuorena anoreksiaan.

Toimittaja Anna-Liisa Hämäläisen kirjoittama, Docendon julkaisema elämäkerta Diskokuningatar Eini on juuri ilmestynyt, elokuussa 2021. Kirjaprosessi vaati Einiltä menneisyyden ja vaikeiden muistojen käsittelemistä.

Eini varttui kahdeksanlapsisen perheen toiseksi nuorimpana Orajärven kylässä, joka sijaitsee Pellon kupeessa Tornionjokilaaksossa.

”Äitini oli tarkka siitä, että me tyttäret emme saaneet lihoa. Purkan jauhaminen oli kiellettyä, sillä se lisäsi näläntunnetta. Se oli äidin mielestä yksi syy lihomiseen. Meillä syötiin vain ruokapöydässä ruoka-aikoina. Painontarkkailu jäi jo silloin takaraivooni.”

Parikymppinen Eini oli hoikka, mutta omasta mielestään hänen vartalonsa oli liian muodokas ja kasvonsa liian pyöreät. Niinpä hän päätti aloittaa laihdutuskuurin ja vähentää reilusti syömistään.

Laihtuminen tuntui Einistä ihanalta – varsinkin, kun joku huomasi sen ja kehui. Annokset pienenivät entisestään.

Lopulta ruoka ei maistunut Einille juuri lainkaan. Hän vain pyöritteli pikkupaloja suussaan nielemättä.

Ensin Eini oli tyytyväinen uuteen peilikuvaansa ja ”ihanaan kroppaansa”. Mutta kun vaatteet alkoivat roikkua hänen päällään ja niitä oli alettava ostaa lastenosastolta, läheiset huolestuivat ja yleisökin alkoi pyytää, että Eini lopettaisi laihdutuksen. Sen jälkeen hän alkoi peitellä vartaloaan isoilla vaatteilla.

Eini oli juuri muuttanut uuteen kotiin Helsingissä. Hän muistaa yhä tuulisen päivän Lauttasaaressa, jolloin oli kävelemässä bussipysäkille. Tuulenpuuska vei häntä kuin höyhentä.

Vanhemmat ja sisarukset yrittivät houkutella Einiä syömään. Jos hän saikin jotain närpittyä, hän oksensi ruuan pian pois.

Vielä 1980-luvun alkuvuosina syömishäiriöistä ei juuri puhuttu, eikä syömishäiriöistä kärsiviä nuoria ohjattu lääkäriin ja terapiaan kuten nykyisin.

”Olin rajusti alipainoinen, kun havahduin siihen, että minun on tehtävä asialle jotain. Häpesin syömättömyyttäni ja yritin peitellä sitä.”

Eini sairasti syömishäiriötä pari vuotta, ennen kuin hän pystyi tekemään muutoksen ja paraneminen alkoi.

”Pakotin itseni syömään pitsasta taikinareunuksen. Hiljalleen opettelin syömään kokonaisen siivun. Mutta mahani ei ensin sietänyt edes kohtuullista ruokamäärää vaan oksensin.”

Eini etsi syömishäiriöitä käsittelevää kirjallisuutta. Hän tiesi, että hänen oli pakko syödä selviytyäkseen. Kun paino alkoi hiljalleen nousta, Eini tajusi onnistuneensa.

”Paransin itseni tahdonvoimallani.”

Anoreksia ei ole pyyhkiytynyt Einin mielestä, vaikka sairastumisesta on jo kauan.

”Anoreksia jätti minuun pysyvät jäljet ja haavat. Se on asia, jota kannan ikuisesti mukanani.”

Eini tiedostaa oman herkkyytensä sairastua eikä enää laihduta. Silti hän tarkkailee yhä syömisiään. Hän noudattaa kasvis-, kana- ja kalapainotteista terveellistä ruokavaliota ja on jättänyt pois punaisen lihan.

”Ruoka hallitsee elämääni edelleen jollain tavalla. En pelkää syömishäiriön paluuta mutta tiedostan, että se voisi olla mahdollista esimerkiksi kriisitilanteissa. Haluan huolehtia siitä, että syön oikein.”

Säännöllinen ruokarytmi tuo Einille turvaa. Samoin se, että jääkaapissa on aina ruokaa.

”En uskalla tehdä itselleni rajuja kieltoja tai ruokavalioremontteja, jotka voisivat sotkea hallussa olevan tilanteeni.”

Nykyisin Eini suhtautuu kehoonsa ylpeydellä. Hän tietää olevansa ikäisekseen erinomaisessa kunnossa. Säännölliset kuntosalikäynnit ja lenkkeily tukevat kehon hyvinvointia.

Kuusikymppisen artistin ulkonäköpaineet ovat erilaiset kuin nuorempana.

”Liikun myös ulkonäköni vuoksi, sillä haluan näyttää hyvältä niin kauan kuin mahdollista. Artisti ei saisi yhtään vanhentua, mutta samalla pitäisi pysyä luomuna. Se on hankala yhtälö, sillä maan vetovoimalle ei mahda mitään.”

Kiltteys ja miellyttämisen tärkeys iskostuivat Einin mieleen jo lapsena.

”Nykypäivänä lapsia kannustetaan toteuttamaan unelmiaan ja heille sanotaan, että he voivat tehdä, mitä haluavat. Mutta minulle sanottiin pienestä pitäen, että ole onnellinen, jos sinut hyväksytään.”

Eini oli ujo ja syrjäänvetäytyvä lapsi, joka ei halunnut pahoittaa kenenkään mieltä. Hän osallistui perheen maatilan töihin: hoiti vasikoita, pesi pyykkiä kiehuvassa padassa ja kantoi maitotonkkia.

Vanhemmat Hilma ja Eino pitivät lapsista huolta, mutta sylissä he eivät ehtineet heitä pitää työtaakkansa takia.

”Sylinkaipuu jäi minuun koko elämäksi. Tarvitsen edelleen paljon hellyyttä ja paijausta.”

Lapsena Eini nautti siitä, kun äiti kampasi ja letitti hänen tukkaansa. Äidin kosketus tuntui niin hyvältä, että tytär toivoi hetkien kestävän ikuisuuden.

Hilma oli lestadiolaisesta kodista, mutta hän ei tuonut uskontoa voimakkaasti omaan perheeseensä. Rukoukset hän toki opetti ja herran pelossa elämisen, mutta kotona sai katsoa televisiota, tanssia ja laulaa.

Tärkeimpinä arvoina vanhemmat opettivat lapsilleen työntekoa ja nöyryyttä. Asiat piti hoitaa ja olla rehellinen.

Einin uravalinta oli vanhemmille kova paikka. Laulajan ammatti ei ollut heidän silmissään oikeaa työtä.

”Tähteyteni oli kaikille pelottavaa – myös minulle itselleni.”

Einistä tuli laulaja sattumalta. Hänen pikkuveljensä lauloi bändissä. Kun veljelle tuli äänenmurros, laulamista oli vähennettävä ja bändi tarvitsi uuden solistin. Neljätoistavuotiasta Einiä pyydettiin avuksi.

Estradilla esiintyvä nuori oli yhtä aikaa lapsi ja aikuinen. Hän oli vasta hiljattain lopettanut nukkeleikit.

Ensiesiintymisen jälkeen uusia keikkoja tuli joka viikonlopuksi. Kun Eini oli 16-vuotias, säveltäjä, muusikko Toivo Kärki sai käsiinsä hänen demonauhansa ja päätti tehdä tytöstä tähden. Eini muutti Helsinkiin isosiskonsa luokse ja alkoi työskennellä hammashoitajana.

Einin ensimmäinen hitti Yes sir, alkaa polttaa julkaistiin vuonna 1977, kun hän oli vasta 17-vuotias.

Suosio oli suurta, mutta nuori laulaja ajatteli kaiken olevan vain väliaikaista. Hän sai opiskelupaikat kauppaopistosta ja hammashoitajakoulusta mutta ei koskaan mennyt kumpaankaan.

”Parikymppisenä etsin ja hapuilin aivan tuskassa, kuka olen. Elin pitkään ajatellen, että minun täytyy keksiä elämälleni jotakin muuta kuin laulaminen, jokin oikea ammatti.”

Mutta aina tuli uusi hitti ja levy, eikä Eini ikinä irrottautunut laulajan työstään. Välillä hän soitti vanhemmilleen ja kysyi neuvoja. Ajan kuluessa he oppivat kannustamaan tytärtään laulajan uralla.

Täytänkö muiden odotukset? Olenko sellainen kuin yleisö ja musiikkipomot haluavat? Puhunko oikein? Pukeudunko niin kuin pitää?

Eini oli oppinut kotonaan, että tärkeintä on olla hyväksytty. Nuoruusvuosinaan hän mietti herkeämättä sitä, millainen hänen pitäisi olla laulajana.

”En saanut elää normaalia nuoruutta, koska minut tempaistiin keikkalaulajaksi niin nuorena. Uskon että se vaikutti vahvasti persoonaani ja siihen, millainen minusta tuli.”

Eini oli hapuileva ja mielipiteissään epävarma. Hän mietti liikaa sitä, miltä hän näyttäisi toisten silmissä. Se vaikutti hänen koko olemukseensa.

”Olen pienentänyt itseäni, ja se on ollut suurin esteeni elämässä. Tällä alalla pitäisi osata käyttää kyynärpäitä, mutta minä olin artistijoukossa aina taka-alalla; se, joka oli hiljaa.”

Vielä kokeneenakin artistina Eini oli ennen esiintymisiään varma siitä, että hän epäonnistuisi.

”Pilasin keikkojani jännittämisellä. Uskottelin itselleni, etten ole mitään tai mikään.”

Einin sisarukset ovat jälkikäteen tunnustaneet, ettei häneen ennen oikein saanut otetta. Hänelle kävi kaikki, ja hän vastasi kysymyksiin yleensä ”emmätiiä”.

Lopulta Eini löysi itsensä yli nelikymppisenä.

Elämän korkeakoulu. Sellaiseksi Eini kuvailee 1990-luvun lama-aikaa.

Hän ja Lars olivat pyörittäneet omaa kahvilaa, mutta markan devalvoinnin vuoksi yrityslainat kaatuivat pariskunnan niskaan. Tuli konkurssi, jonka seurauksena Eini maksoi takausvelkoja 2005 asti.

”Silloin opin arvostamaan työtäni ja sitä, että olen pystynyt elättämään itseni laulajana. Aloin kunnioittaa sitä, ettei minun ole koskaan tarvinnut esiintyä tyhjille saleille.”

Kun viimeisetkin velat oli maksettu, Eini vapautui henkisesti. Itsetunto koheni, kun hän ymmärsi selviytyneensä suuresta taakasta. Muutos järisytti hänen elämäänsä.

”Lopetin ajattelemasta, etten olisi minkään arvoinen.”

Kun stailaajat toivat lehtikuvauksissa Einille tarjolle neulepuseroita ja konservatiivisia kolttuja, hän kaivoi esiin minihameet ja tiukat kimaltavat topit. Ensimmäistä kertaa hän uskalsi sanoa ääneen oman tahtonsa.

”Ajattelin, että nyt päästän tämän seksikkään naisen sisältäni ulos. Yhtäkkiä ymmärsin, ettei minun tarvitse pyydellä keneltäkään lupaa siihen, millainen olen.”

Einin lapsuudenkodissa ei puhuttu seksistä tai seksuaalisuudesta. Kaiken tiedon hän sai koulun oppitunneilta.

”Silti olen ollut aina hyvin sinut seksuaalisuuteni kanssa. Olen aina pitänyt sitä luonnollisena osana elämää.”

Einin pitkään uraan on mahtunut niin nousuja kuin laskujakin. Diskomusiikki vaihtui välillä tanssimusiikkiin, mutta löydettyään oman selkärankansa, niin kuin Eini sanoo, hän palasi takaisin popahtavaan linjaan 2000-luvulla. Sen jälkeen ura lähti uuteen lentoon.

”Jostain nousee aina kipinä, joka saa minut jatkamaan eteenpäin ja selviytymään vaikeista tilanteista. Vaikka välillä kaadun, nousen taas.”

Oma perhe on Einin suurin onni. Hän koki kaksi keskenmenoa ennen kuin kuopus Lauri syntyi kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen. Erityisen kiitollinen Eini on siitä, että hänen ja Larsin liitto on kestänyt vastoinkäymisistä huolimatta yli 30 vuotta.

”Rakastuimme toisiimme aikoinaan silmittömästi, ja se tunne kantaa meitä yhä. Meillä on hyvä ja tasapainoinen suhde.”

Eini on oppinut Larsilta suoruutta, jämptiyttä ja uskoa siihen, että hän on vahvasti omilla jaloillaan seisova nainen.

”En rajoita hänen olemassaoloaan eikä hän minun. Meidän on kiva olla yhdessä kellon ympäri. Olemme pitäneet kipinää yllä kovalla työllä. Joskus suhteeseen tulee viileämpiä kausia, jolloin ollaan tavallista etäämmällä, mutta siitä ei kannata tehdä mörköä. Sen jälkeen on kiva olla taas tiiviimmin lähekkäin.”

Parilla on ollut tapana lähteä kerran vuodessa kahdenkeskisille kuherruslomille. Korona-aikana reissut ovat jääneet, mutta sen sijaan he lenkkeilevät ja käyvät kuntosalilla yhdessä.

Einin haaveissa he kulkevat harmaahapsina käsikynkkää ja syöttävät puluja.

Juuri nyt 60-vuotiaana naisena Eini tuntee olonsa itsevarmaksi, hyvinvoivaksi ja vahvaksi.

”Elän henkisesti rikasta elämää. Nykyisin uskallan olla täysin oma itseni. Minulla on tasapainoinen olo. Minun on hyvä olla paitsi itseni ja läheisteni myös kaikkien tapaamieni ihmisten kanssa.”

Eini olisi vielä halukas tarttumaan johonkin uuteen urallaan. Pieni kutkutus vatsanpohjassa kertoo, että hän olisi valmis jonkinlaiseen muutokseen, kehittymään. Mihin ja milloin, sitä Eini ei vielä tiedä.

”Saan valtavasti virtaa siitä, kun ihmiset tulevat luokseni ja iloitsevat siitä, että minun ikäiseni nainen uskaltaa olla räväkkä ja seksikäs. Tuntuu voimaannuttavalta, että voin tänä päivänä antaa ihmisille iloa ja valoa olemalla oma itseni.”

Einin henkilöhaastattelu on julkaistu Eevassa 9/2021. Artikkeli on päivitetty 18.11.2021.