Tahmeaa lunta satoi kinokseksi pipon päälle. Minä yritin irrottaa lumipaakkua Sumun tassusta ja seurasin toisella silmällä Pomoa, joka metsästi lumihiutaleita. Katulampun valokeilan ulkopuolella ilta oli sysimusta.

Olimme ensimmäisellä kävelyllä uudessa naapurustossa. Vastaan tuli vieraita ihmisiä, metsä kadun toisella puolella oli pimeä korpi eikä yksikään talo näyttänyt tutulta. Koirista arempi haukkui varmuuden vuoksi kaikkea.

Tallustimme lyhyen lenkin ja palasimme kotiin muuttolaatikoiden ja takkatulen ääreen. Perillä koirat vaikuttivat yhtä helpottuneilta kuin minäkin.

Meillä on elämässämme tutkimuksen mukaan noin 25 vakiopaikkaa: koti, työpaikka, kahvila, pari kauppaa, kuntosali... Kun arkeen tulee uusi paikka, yksi tuttu häviää listalta. Ilmeisesti ihminen ei pysty hallitsemaan suurempaa määrää.

Ehkä siksi vastustin muuttoa niin kauan. Tarvitsimme lisää tilaa ja puoliso bongaili tasaiseen tahtiin meille sopivia asuntoja, mutta minä löysin vian jokaisesta. En halunnut luopua tutuista paikoistani enkä olisi millään jaksanut opetella uusia. Olen ilmeisesti paikkauskollista sorttia.

Puoliso oli sitkeä, ja vähän ennen joulua harhailimme siis koirien kanssa vieraalla maalla kaukana. No, ainakin uudessa kaupungissa.

Uudessa ympäristössä on aluksi aina hukassa. Samalla kun etsii navigaattorista reittiä lähikauppaan, joutuu etsimään uutta arkeaan. Rutiinit hakevat paikkojaan samalla tavalla kuin vaatteet uudessa vaatehuoneessa. Se on aika rasittavaa, mutta lopulta virkistävää. Kun kaikki on hetken vaikeaa, osaa taas arvostaa tavallista tiistaiaamua.

Nyt kun muutosta on kulunut muutama viikko, vakiopaikkojeni lista on alkanut päivittyä: lähikauppa, koirapuisto, kierrätyspiste. Odotan jo pääsyä uimahalliin ja siihen ravintolaan, jota kaikki kehuvat.

Tällä viikolla puistossa vastaan tuli ensimmäinen tuttu koira. Tervehdimme Nebua niin kuin vanhaa ystävää.

Pääkirjoitus on julkaistu Eevassa 2/2022.