SAIN PILVIPALVELULTA kolmannen kehotuksen korottaa maksamaani kuukausimaksua. Enhän varmastikaan haluaisi menettää tärkeitä tiedostojani. Tärkeitä? Maksan siitä, että joku varastoi ruutukaappauksiani bussiaikatauluista tai kuvia voileivästä, jonka söin vuonna 2018.

Päätin kunnianhimoisena projektina käydä läpi puhelimeni koko kuvarullan. Jos yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mitä kertoo 40 000 kuvaa?

40 000 kuvaa kertoo: olen muuttanut ja muuttunut, kohdannut tuhansia ruusupensaita, syönyt yllättävän paljon perunaa, kokenut ikimuistoisia hetkiä ja vielä enemmän sellaisia, jotka olin täysin unohtanut.

OLEN VIIME VUOSINA tullut entistä kriittisemmäksi kuvaamista kohtaan. Jos aikaisemmin otimme kuvia makeista jutuista, joita teimme, nykyään teemme makeita juttuja, jotta niistä saisi kuvia. Joskus tuntuu, että tuotamme sisältöä elämästämme sen sijaan että eläisimme sitä.

Kun kahlasin läpi kuviani, huomasin mieleni muuttuvan. Miten kiitollinen olinkaan kuvista! No, en ehkä jokaisesta voileivästä tai bussiaikataulusta. Kuvia selatessani tulin tietoiseksi omasta vauhtisokeudestani. Olen aina jo matkalla seuraavaan asiaan, kärsimätön, kun mitään ei tapahdu. Kuvavirrassa lipuessani muistin, että paljon on jo tapahtunut, ja suurin osa siitä on ollut hyvää.

Kuviin tallentuvat usein elämän huippuhetket, mutta yllätyksekseni kuvat toimivat ankkureina siihenkin, mikä ei ollut tallentunut kameralle.

Kun näin villasukat ja punaviinilasin takkatulen äärellä (täydellinen Instagram story -otos), muistin: tämä oli se syksy, kun asuin äitini silloisen talon vierashuoneessa, koska en ollut löytänyt asuntoa. Olin sinä syksynä surullinen, töissä oli vaikeaa ja menetin parhaan ystäväni. Sain yhä kiinni tunteesta, koska tiesin tarinan kuvan takana.

ONNEKSI OLIN säästänyt nekin kuvat, joissa muistan ajatelleeni näyttäväni ihan ”hirveeltä”. En näyttänyt ”ihan hirveeltä” yhdessäkään kuvassa, näytin kaikissa ihan tavalliselta naiselta.

En juuri koskaan pidä itsestäni otetuista kuvista, mutta näemmä siihenkin on yksi varma kikka: antaa vuosien vieriä. Viisi vuotta vanhoja kuvia katsellessani mietin, että näytinpä silloin nuorelta ja freesiltä.

Viiden vuoden päästä ajattelen samoin tänään otetuista kuvista. Mitä jos alkaisin ajatella itsestäni niin jo nyt? Keskitymme ihan liikaa kaksoisleukoihin ja käsivarsiin, vaikka valokuvan arvokkain tehtävä on palauttaa mieleen muisto tai tunne.

Kuvien ottohetkellä en tiennyt sitä, mutta jokaisessa kuvassa kasvoni kertovat, mitä elämässäni oli isommassa mittakaavassa menossa. Olinko onnellinen vai onneton, terve vai sairas, innoissani uudesta vai vanhaan kyllästynyt?

Aloin ymmärtää, miksi on olemassa kokonainen valokuviin perustuva terapiamuoto, sillä löysin uudenlaista myötätuntoa menneisyyden minääni – ja sitä kautta nykyistäkin – kohtaan. Ja mikä lohdullisinta: kuvat olivat todiste siitä, että jokaista huonompaa kautta on aina seurannut parempi.

Tuhannet kuvat kukista, puista ja rakennusten yksityiskohdista (niin paljon kuvia ovista!) saivat minut liikuttumaan, vaikka juuri niitä olin ehkä alun perin ajatellut turhana digiroinana. Ne olivat merkkejä hetkistä, joina olin pysähtynyt. Nähnyt arjen keskellä jotain, joka herätti uteliaisuuteni tai kosketti minua kauneudellaan. Ne kuvat olin ottanut vain itseäni, en ketään muuta varten.

KÄYTYÄNI LÄPI 40 000 valokuvaa opin ainakin seuraavaa: kuvien katselu voi olla melkoinen terapiaharjoitus.

Mutta sitä ei koskaan tule tehtyä, jos kuvia on liikaa. Sata identtistä kuvaa samasta auringonlaskusta harvoin herättää henkeviä oivalluksia, ennemminkin ärsytystä.

Jatkossa aion käydä kerran viikossa läpi viikon aikana otetut kuvat ja karsia turhat. Ja tärkeimpänä: aion ottaa paljon enemmän kuvia heistä, joiden seurassa olen ollut, ja paljon vähemmän siitä, mitä olen syönyt.