Muistan yhä sen syksyn: se oli kamala. Olin parikymppinen, ja minun olisi pitänyt olla intoa puhkuva opiskelija.

Sen sijaan makasin lapsuudenkodissani parinsadan kilometrin päässä luentosaleista, koska en ollut saanut asuntopulan takia kämppää. Tunsin syvää lamaannusta, ulkopuolisuutta ja pelkoa siitä, että jämähtäisin ikuisesti tuijottelemaan huoneeni Bon Jovi -julisteita ja Madonnan kuvia.

Niinä hetkinä Laku tuli usein kainalooni, työnsi lämpimän kostean, tuhisevan tuuttinsa kaulaani vasten ja lipaisi poskeani. Villakoirapoika halusi ulkoilla silloinkin, kun minulla olisi ollut muuta tekemistä, kuten itsesääli. Niin se sai minut ulos murhekuplasta. Kämppäkin järjestyi lopulta.

Laku oli ensimmäinen koiraperheenjäsenemme, vaikka oikea nimitys sille olisi ollut terapeutti. Se hoivasi meitä kaikkia pienissä ja isoissa murheissa ja tiesi aina, milloin parasta lääkettä oli polvimutkaan tai kainaloon käpertyminen, milloin lempeä tuuppaus ulkoilemaan.

Perheeseen tuli toinenkin villainen perheenjäsen, Wiki. Se oli ihan eri oopperasta: itsetietoinen elämäntaiteilija ja draamakuningas. Kun Wiki oli kuollut, näin unta, että se oli lähtenyt ikoninmaalauskurssille.

Mutta yhtä lailla sielunparantaja sekin oli. Kukaan muu ei ole minut nähdessään heittänyt ilosta kuperkeikkaa – ihan kirjaimellisesti.

Molemmat perheenjäsenet ovat olleet jo kauan koirien taivaassa. Luopumisen tuskan muistan ikuisesti ja sen, miten musertava hiljaisuus kotiin ­laskeutui.

Painavin muistijälki jäi silti yhteisistä hetkistä, ja niihin palaan ajatuksissani vieläkin. Lakulta opin, että ulkoilu kirkastaa mieltä aina. Ulkoilua vihaava Wiki taas osoitti, että oma sohva on silti paras paikka maailmassa.

Eivätköhän nämä opit kanna taas yhden syksyn yli.

Pääkirjoitus on julkaistu Kauneudessa Terveydessä 10/2023.