Diosa Sara, 37, on valmis puhumaan lapsena kokemastaan törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja haluaisi saattaa tekijän vastuuseen. Se ei kuitenkaan onnistu, sillä rikos on vanhentunut.
Hän ajattelee, ettei tällaisten rikosten pitäisi vanhentua koskaan. Moni muukin on valmis käsittelemään lapsuuden kokemuksiaan vasta aikuisena.
6-vuotias Sara piiloutui kotinsa vaatehuoneeseen ja toivoi, että äiti tulisi pian kotiin. Hän oli peloissaan. Hänestä tuntui, että jotain pahaa oli tapahtumassa.
Mies avasi vaatehuoneen oven, ojensi kätensä ja johdatti Saran olohuoneeseen.
Sara oli vasta äskettäin muuttanut äitinsä kanssa Espanjasta Suomeen, Espoossa sijaitsevaan kerrostaloon. Hän ei puhunut juurikaan suomea. Kaikki oli uutta ja vierasta.
Kun äidin tuttavaperhe tuli heille kylään, pienen Saran elämä mureni. Hänen äitinsä lähti ystävänsä kanssa kauppaan. Ystävän mies jäi vahtimaan Saraa sekä omaa, vaippaikäistä tytärtään.
”Mies käänsi minut ympäri, jotta katsoin toiseen suuntaan. Minulla oli jalassani keltaiset, mummin tekemät trumpettihousut, joissa oli kitaran kuvia. Kun mies laski ne alas, olin jo jossain muualla.”
Sara muistaa, että mies kosketteli häntä sukupuolielimellään.
”Kun lopulta havahduin, nostin kiireesti housut ylös ja lähdin pois asunnosta. Kerrostalon pihalla oli iso kivi. Kiipesin sen päälle ja itkin.”
”Lapsi tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, vaikka ei ymmärtäisi seksistä mitään.”Diosa Sara
Nyt Sara on 37-vuotias. Hänet tunnetaan julkisuudessa taiteilijanimellä Diosa Sara. Sara ei käytä julkisuudessa omaa nimeään, koska haluaa suojella henkilöllisyyttään työnsä luonteen takia. Saran nimi on toimituksella tiedossa.
Sara on vältellyt vanhaa asuinaluettaan koko aikuisikänsä, mutta on kerran käynyt entisen kotitalonsa pihalla. Suuri kivi on siellä vieläkin.
Sen kiven päällä istuessaan Sara päätti, ettei itke enää koskaan. Hän kovetti itsensä.
”Ymmärsin jo lapsena, että jotain pahaa oli tapahtunut. Lapsi tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, vaikka ei ymmärtäisi seksistä mitään. Jos aikuinen sanoo, että tästä ei saa kertoa kenellekään, lapsi ei kerro.”
Niinpä Sara sulkeutui eikä puhunut tapahtumasta kenenkään kanssa.
”Suljin asian mielessäni kaappiin ja laitoin oven kiinni. Ajattelin, että sain tapahtumat sillä tavalla katoamaan.”
Haluan vain unohtaa koko asian. Näin Sara ajatteli pitkään tapahtuneen jälkeen.
Vasta kun Sara oli 16-vuotias, hän puhui asiasta ensimmäisen kerran ääneen. Lapsuuden kokemus purskahti ulos suusta kesken Saran ja hänen äitinsä sanaharkan. Sara muistaa, että hän oli tuolloin äitinsä kanssa parvekkeella.
”Äiti ei sanonut mitään ja lähti pois. Hän meni keittiöön ja veti oven perässään kiinni.”
Äiti meni tekemään rikosilmoitusta. Sara olisi kaivannut ensisijaisesti lohdutusta ja tukea.
”Näytin ensimmäistä kertaa elämässäni herkän puoleni, ja minusta tuntui, että jäin ihan yksin. Minun on aina pitänyt olla vahva. En ole voinut päästää itseäni tipahtamaan.”
Rikosilmoituksen jälkeen tapahtumia alettiin selvittää. Sara puhui poliisien, terveydenhuollon ammattilaisten ja psykologien kanssa. Kysymyksiä tuli joka suunnasta, vaikka Sarasta tuntui edelleen siltä, ettei hän ollut valmis puhumaan kokemastaan.
Viranomaisista ensimmäisenä Saraa kuuli poliisi. Laitoksen huone oli kolkko, siellä oli pelkkä tuoli ja pöytä.
”Olisin kaivannut pehmeämpää lähestymistä asiaan esimerkiksi terapeutin kanssa. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että vaikka olin 16-vuotias, kokemuksista puhui 6-vuotias pikku-Sara. Tunsin koko tilanteesta pelkkää vihaa.”
Asiaa tutkittiin vuonna 2004 nimikkeellä törkeä lapseen kohdistuva haureus. Nykypäivänä vastaava teko luokiteltaisiin törkeäksi seksuaaliseksi kajoamiseksi lapseen tai lapsenraiskaukseksi.
Esitutkinnan aikana kaikkia osapuolia kuultiin. Lopulta syyte jätettiin kuitenkin nostamatta. Epäillyn rikoksen syyteoikeus oli vanhentunut. Kaksikymmentä vuotta sitten tämänkaltaiset rikokset vanhenivat kymmenessä vuodessa.
”Nyt se tuntuu todella epäreilulta. Haluaisin tekijän vastuuseen. Olen huolissani, kuinka monta uhria hänellä on minun lisäkseni ollut. Hänellä on myös omia tyttäriä”, Sara kertoo.
”Vasta nyt 37-vuotiaana olen valmis käsittelemään asiaa kunnolla.”
”Monille lapsuuden kokemukset nousevat pintaan vasta aikuisiällä, esimerkiksi oman lapsen syntymän jälkeen.”
juristi Rebecka Holm
Seksuaalirikoslainsäädäntöä on muutettu Saran kokemusten jälkeen useampaan kertaan. Törkeiden lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten vanhenemisaikaa on pidennetty kymmenestä vuodesta kahteenkymmeneen vuoteen.
Sara kokee, että vanhenemisaikaa pitäisi pidentää edelleen tai se pitäisi poistaa kokonaan. Myös esimerkiksi Raiskauskriisikeskus Tukinainen on vaatinut, että lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa vanhenemisaika poistettaisiin kokonaan. Aiheesta on tehty kansalaisaloite vuonna 2021.
Tukinaisen juristin Rebecka Holmin mukaan on yleistä, että lapsuuden kokemuksia on valmis käsittelemään vasta aikuisena.
”Monille nämä asiat nousevat pintaan vasta aikuisiällä, esimerkiksi oman lapsen syntymän jälkeen. Usein meihin yhteyttä ottavat ihmiset ovat yli kolmekymppisiä. Silloin rikos on jo ehtinyt vanhentua.”
Laissa määritellään, että vakavimpien lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten syyteoikeus vanhentuu aikaisintaan silloin, kun uhri täyttää 28 vuotta.
”Tässä on otettu huomioon se, että jos teko on tapahtunut esimerkiksi perhepiirissä, lapsen voi olla vaikea viedä asiaa eteenpäin ennen kuin hän on täysi-ikäinen. Tämän jälkeen on vielä 10 vuotta aikaa ilmoittaa rikoksesta”, kertoo Lapin yliopiston rikosoikeuden professorin Minna Kimpimäki.
Vanhenemisajan poistamista on pohdittu myös Euroopan parlamentin tasolla. Maiden välillä on suuria eroja lainsäädännössä. Esimerkiksi Ruotsissa lapsiin kohdistuvat raiskaukset on säädetty vanhentumattomiksi, jos tekijä on yli 21-vuotias.
Vanhentumisaikojen poistaminen ei ole kuitenkaan yksinkertaista.
”Mitä kauemmin aikaa kuluu, sen vaikeampaa on tutkia tällaisia rikoksia. On järkevämpää käyttää resursseja tuoreempiin rikoksiin, jotka voidaan todennäköisemmin selvittää”, Minna Kimpimäki sanoo.
Rikos voi olla vaikea näyttää toteen, vaikka se olisi tapahtunut vastikään, sillä usein kyse on sana sanaa vastaan -tilanteesta. Todistajia on harvoin paikalla.
”Jos rikosta lähdetään selvittämään vasta vuosikymmeniä myöhemmin, ei myöskään ole enää mitään fyysistä todistusaineistoa saatavilla. Lisäksi muuta uhrin kertomusta tukevaa näyttöä on vaikeampi saada”, Kimpimäki sanoo.
Tunnekylmä ja empatiakykyvytön ihminen. Sellaiseksi Sara tunsi itsensä pitkään. Hän uskoo, että syynä ovat lapsuuden kokemukset. Vaikka hän on työstänyt asiaa, hänen on yhä vaikea ymmärtää tai vastaanottaa toisten ihmisten tunteita.
Myös yllättävät kosketukset, kuten selkään taputtamiset, saavat Saran kavahtamaan.
”Olisi kohteliasta kysyä, saako minua esimerkiksi halata eikä rynnätä suin päin taputtelemaan. Se on minusta järkyttävää. Silti minä olen tilanteessa se epäkohtelias, kun vetäydyn pois tai sanon, ettei minuun saa koskea.”
Sara joutuu kohtaamaan yllättäviä kosketuksia ja ihmisten lähestymisyrityksiä usein, sillä hän on suosittu OnlyFans-tähti. Hän kertoo tekevänsä työtä rahan vuoksi, mutta myös siksi, että sen avulla hän on pystynyt ottamaan seksuaalisuudestaan ohjat omiin käsiinsä. Hän esiintyy videoillaan ainoastaan yksin.
”Haluan, että minua voi katsoa, mutta minuun ei saa koskea. Siten valta on minulla.”
Sara on seurustellut elämänsä aikana joitakin kertoja, mutta ihmisiin luottaminen on hänelle vaikeaa. Hän ei päästä helposti ketään lähelleen myöskään henkisesti, sillä pelkää tulevansa satutetuksi.
”Moni ajattelee, että olen kevytkenkäinen nainen, koska teen OnlyFansia. Todellisuudessa harrastan seksiä hyvin harvoin ja silloinkin täysin omilla ehdoillani.”
Isä, isäpuoli, serkku, sisarus tai perhetuttu. Raiskauskriisikeskukseen tulevien yhteydenottojen perusteella lapsuuden hyväksikäyttötapauksissa tekijänä on hyvin usein joku heistä. Varsinkin kun tekijä on läheinen, hyväksikäytöstä kertominen voi olla lapselle tai nuorelle hyvin vaikeaa.
”Monia kalvaa syyllisyydentunne, sillä he pelkäävät rikkovansa perheensä. Monet pohtivat myös sitä, voivatko he itse syyllistyä esimerkiksi kunnianloukkaukseen, jos rikosta ei voida näyttää toteen”, Rebecka Holm kertoo.
Hänen mukaansa lapsi ei välttämättä ymmärrä tapahtunutta ja saattaa pitää sitä normaalina. Lapsi voi myös ajatella tulkinneensa tilanteen väärin.
Moni pystyy vasta aikuisena ymmärtämään aikuisen ja lapsen välisen turvallisen suhteen.
”Tällöin ihminen saattaa ymmärtää, että häneen itseensä on kohdistunut menneisyydessä asioita, joita lapsen ei pitäisi kokea”, Holm sanoo.
Vaikka seksuaalirikoslakia muutettaisiin ja vanhentumisajat poistettaisiin kokonaan, muutos ei vaikuttaisi esimerkiksi Diosa Saran tapaukseen. Vanhentumisaikoja ei voida muuttaa takautuvasti.
Holm uskoo, että monelle uhrille voisi olla toipumisen kannalta tärkeää saada vietyä asiaa eteenpäin ja saattaa tekijä vastuuseen.
”Mutta on hyvä tiedostaa, että prosessit voivat olla todella raskaita eivätkä välttämättä johda tuomioon näytön puutteen vuoksi. Erityisesti silloin jos rikoksesta on kulunut hyvin pitkä aika”, Holm sanoo.
”Sen vuoksi on tärkeää keskittyä myös muihin toipumisen tapoihin, kuten terapiaan ja kriisiapuun.”
”On tärkeää muistaa, että menneisyyteni ei määrittele minua ihmisenä.”Diosa Sara
Sara puhuu julkisesti lapsuuden kokemuksestaan, jotta voi omalla esimerkillään auttaa muita, etenkin lapsia ja nuoria, kertomaan avoimesti omista kokemuksistaan. Hän puhuu aiheesta myös somekanavillaan esimerkiksi TikTokissa ja Instagramissa, jotta tavoittaisi sitä kautta mahdollismman paljon nuoria.
”Ymmärrän, että asioista puhuminen on monelle raskasta, pelottavaa ja hävettävää. Mutta vain siten tekijät voidaan saattaa vastuuseen.”
Omasta kokemuksestaan hän tietää, että asian käsittely voi viedä pitkään ja trauma voi nousta voimakkaammin pintaan vasta aikuisiällä. Hän haki vastikään omaa tapaustaan koskevat paperit käräjäoikeudesta. Hän ei ole pystynyt lukemaan niitä kokonaan.
”En ole ollut valmis näkemään, mitä vastapuoli on valehdellut. Joutuisin myös kohtaamaan tilanteen sen ihmisen kanssa. Se on vähän niin kuin kohtaisin hänet.”
Sara on ajoittain pohtinut terapiaan menoa, mutta päätynyt toistaiseksi työstämään asioita itsenäisesti.
”Tiedän, mitä olen käynyt läpi ja miten asiat ovat minuun vaikuttaneet, joten en ole kokenut terapiaa tarpeelliseksi.”
Puhuminen muiden ihmisten kanssa on kuitenkin auttanut häntä trauman käsittelyssä. Helppoa se ei ole aina ollut. Mielen sopukoihin suljettujen asioiden penkominen on ollut henkisesti raskasta.
Yksi asia kuitenkin tuo hänelle lohtua:
”Taustoistani huolimatta olen menestynyt elämässäni ja pysynyt hyvänä ihmisenä. On tärkeää muistaa, että menneisyyteni ei määrittele minua ihmisenä.”
Psykoterapeutti: ”Kannattaa aina kysyä itseltä, voisiko terapiasta olla apua”
Psykoterapeutti Pertti Hakkarainen on nähnyt työssään paljon vastaavia tilanteita, joista Diosa Sara kertoo. Hän tunnistaa ilmiön, että lapsuuden trauma nousee pintaan vasta aikuisiällä.
”Lapsi käsittelee asiaa lapsen keinoin. Mitä läheisempi tekijä on, sen suurempi tarve lapsella on pyrkiä unohtamaan pahat asiat. Se johtuu siitä, että lapsi joutuu kuitenkin arjessaan usein nojaamaan kyseiseen aikuiseen.”
Hakkarainen ymmärtää, miksi monelle seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneelle voi olla vaikeaa hakeutua terapiaan.
”Kukapa haluaisi muistella kamalia kokemuksia ja jakaa yksityisimmät ajatuksensa toisen, tuntemattoman ihmisen kanssa. Se vaatii luottamusta ja luottamus on nimenomaan se asia, mikä on yleensä mennyt rikki traumakokemuksessa”, hän sanoo.
Hän kuitenkin kannustaa kaikkia hakemaan keskusteluapiia.
Moni uhri saattaa myös tuntea, ettei kukaan voi ymmärtää häntä ja hänen kokemustaan.
”Terapeutti kyllä ymmärtää, auttaa eikä tuomitse. On myös hyvä tiedostaa, että ammattilainen kestää kokemuksen, oli se kuinka synkkä tahansa”, hän kannustaa.
Terapian tarve traumakokemuksen jälkeen on kuitenkin yksilöllinen, Hakkarainen sanoo. Toiset selviävät ulkoisesti samankaltaisista traumoista lyhyemmässä ajassa ja itsenäisemmin kuin toiset.
”Siihen voi vaikuttaa myös muut elämänkokemukset. Kannattaa kuitenkin aina kysyä itseltä, voisiko terapiasta olla apua.”
Terapian avulla voi käsitellä pelkoa ja luottamusta
Käsittelemättömät traumat voivat aiheuttaa monenlaisia ongelmia, Hakkarainen kertoo. On psyykkisesti hyvin kuormittavaa yrittää painaa traumoja aina vain syvemmälle alitajuntaan.
”Elämä on aika raskasta, jos pitää koko ajan olla valmiina ja pelätä, että jotain pahaa tapahtuu. Sillä voi olla pitkäkestoiset seuraukset, vaikka asiaa ei välttämättä itse tiedostaisikaan.”
Usein tämä saattaa aiheuttaa psyykkisiä oireita.
”Tiedostamaton kokemus uhkaavasta vaarasta voi aiheuttaa esimerkiksi paniikkireaktion, jos ihminen kokee tietyn tuoksun, äänen tai kosketuksen.”
Terapiassa luottamusta ja pelkoa voi käsitellä ammattilaisen kanssa. Hakkarainen muistuttaa, ettei kukaan ole menneisyytensä vanki.
”Jos ihminen on joutunut seksuaaliväkivallan kohteeksi, terapiassa tyypillisesti pohditaan, miten traumakokemus ennustaa nykyhetkeä. Voidaan esimerkiksi pohtia, tarvitseeko kaikkia miehiä tai vaikkapa intiimiyttä pelätä”, hän sanoo.
”Tarkoituksena on ymmärtää, mistä menneestä kokemuksesta pelko tulee ja havainnoida tilannetta nykyhetkessä, esimerkiksi uuden kumppanin kanssa.”
