Seinät kaatuvat päälle
Kaikki on harmaata, mustaa massaa. Nuori nainen itkee kotonaan ääneen tuntikaupalla.
– Pahinta oli, ettei mikään tuntunut enää miltään. Lopulta en nähnyt enää toivoa. En edes yhtä valokaistaletta, merkkiä paremmasta.
Näin bloggaaja Jenni Rotonen kuvailee hetkiä, jolloin masennus oli pahimmillaan. Oli vuosi 2004, ja 20-vuotias Jenni opiskeli puheviestintää Jyväskylän yliopistossa. Iloisesta ja huolettomasta opiskelijaelämästä oli tullut sumuista.
Jenni kituutteli eteenpäin. Hän laati listoja, jotta selviytyisi arjesta. Niissä hän muistutti itseään minuuttiaikataululla, mitä päivän aikana pitää tehdä: Syö. Käy suihkussa. Mene kouluun.
Sosiaaliset tilanteet, koulu ja arkiaskareet tuntuivat mahdottomilta. Loputon väsymys vei energian. Jenni eristäytyi. Sängystä nouseminen oli työlästä.
Tilanne kärjistyi, kun isoäiti kuoli. Kun Jennin äiti soitti ja kertoi asiasta, tämä lysähti lattialle.
Ahdistus vyöryi päälle hallitsemattomana. Jenni ei ymmärtänyt, miksi hän reagoi asiaan niin voimakkaasti.
– Isoäidin poismeno oli yllätys, mutta emme olleet erityisen läheisiä. Olin surullinen hänen kuolemastaan, mutta tiesin, että ahdistus johtui jostain muusta. Tilanne vain laukaisi sen.
Lopullinen romahdus tapahtui pikkujoulupäivänä
Syksyn lopussa Jenni oli pakottanut itsensä luennolle, vaikka aamulla se oli ollut lähes ylivoimainen ajatus.
– Kun luennoitsija kysyi minulta jotain, purskahdin itkuun. Muut ihmettelivät reaktiotani, mutta en osannut selittää sitä itsekään.
Luento jäi kesken, mutta itku jatkui. Illalla Jenni keräsi itsensä ja pakotti itsensä opiskelijoiden pikkujouluihin.
Siellä kaverit pyytelivät halutonta Jenniä yhteiskuvaan. Siinä mielentilassa valokuva tuntui viimeiseltä asialta, jota hän halusi. Hän ei jaksanut pinnistellä ja hymyillä.
Painostus jatkui, ja Jenni puhkesi itkuun.
– Siitä nousi hirveä haloo, mikä pahensi tilannetta. Halusin vain paeta paikalta.
Mummon kuoleman jälkeen Jenni soitti pahan olonsa vuoksi ylioppilaiden terveydenhoitoon. Tuolloin ahdistus tulkittiin puhelimessa normaaliksi suruprosessiksi.
Hän sai ajan psykologille puolen vuoden päähän.
Lopuksi hoitaja muistutti perumaan ajan, jos Jenni ei tarvitsisikaan sitä.
– Tuon lauseen jälkeen mietin joka päivä, pitäisiköminun perua aikani ja antaa se jollekin, joka tarvitsee sitä enemmän.
Kun äiti kuuli tyttärensä tilasta, hän pakotti Jennin soittamaan uudelleen.
Jenni ohjattiin kriisipäivystykseen
Jenni sai ajan psykologille vielä samalle päivälle.
Tuntui merkitykselliseltä, että joku toinen totesi sen: hän tarvitsi ja ansaitsi apua.
– Se oli käännekohta. Tulin ongelmani kanssa nähdyksi. Tunnelin päässä näkyi valoa ensi kertaa.
Jenni sai lähetteen terapiaan masennuksen vuoksi.
– Alkuun minun oli vaikea hyväksyä diagnoosia. Enhän ollut hyppäämässä katolta ja olin aina ollut pärjääjä. Samalla tuntui hyvältä saada selitys tilanteelle.
Terapiassa Jenni alkoi tarkastella elämäänsä uudella tavalla. Hän oppi käsittelemään kielteisiä kokemuksia ja masennustaan.
– Ymmärsin, että mummon kuolema oli vain laukaiseva tekijä masennukselle. Piste kaiken päälle. Olen tunteellinen tyyppi, mutta olin jättänyt kielteiset asiat käsittelemättä.
Lue myös: Mistä tunnistat masennuksen?
Jenni oli siirtänyt ikäviä asioita syrjään liian pitkään.
– Olin sulkenut ongelmani kaappiin. Kun yksi palikka putosi, kaikki kaatui ryminällä alas.
Terapiajakso kesti puoli vuotta. Sen jälkeen psykologi arvioi, että Jenni pärjää eteenpäin omin avuin.
– Myöhemmin olen ymmärtänyt, että se oli vasta pintaraapaisu. Masennus jätti minuun pelon. Se oli kuin mörkö, joka vaani jokaisen kulman takana valmiina hyppäämään kimppuuni uudestaan.
Masennus uusiutui seuraavana syksynä
Jenni huomasi, että oli alakuloisempi ja väsyneempi. Arki muuttui taas työläämmäksi, ja hän halusi eristäytyä.
– Onneksi tiesin heti, mistä on kyse. Aloitin terapian uudestaan. Se esti masennuksen kehittymisen pahemmaksi.
Uusi terapiajakso lisäsi itsetuntemusta ja antoi itseluottamusta.
– Osaan nyt hallita elämääni paremmin. En sulje vaikeita asioita mielestäni vaan pyrin kohtaamaan ne. Terapia vahvisti myös uskoani siihen, että pärjään omillani.
Jenni arvelee, että oli jollain tasolla masentunut jo teininä. Perhe muutti paljon, eikä tyttö pystynyt juurtumaan mihinkään.
Silloin ei ollut kännyköitä eikä internetiä. Yhteydenpito kavereihin jäi muuttojen myötä.
– Minulla oli kavereita, mutta en löytänyt itselleni sydänystävää enkä porukkaa, johon kuulua. Teini-ikäisenä arki täyttyi koulusta, mutta elämässäni ei oikein ollut muuta mielekästä sisältöä.
Lapsuuden yksinäisyys palasi opiskeluaikana
Yksinäisyys nosti uudelleen päätään yliopistovuosina, kun Jenni masentui. Hän ei jaksanut käydä juhlimassa – ja jäi ulos porukasta.
– Tiedän, miltä yksinäisyys tuntuu. Se, kun ei ole ketään, kelle soittaa. Ei ketään, kenen kanssa puolittaa murheita ja tuplata iloja.
Siksi Jenni lähti mukaan SPR:n ystävätoimintaan. Nyt hän on tavannut 83-vuotiasta helsinkiläisnaista vuoden verran. Jenni viettää naisen kanssa pari tuntia viikossa. Tapaamiset ovat arkisia. Niissä jutellaan ajankohtaisista ja henkilökohtaisistakin asioista. Välillä tilataan aasialaista ruokaa ja herkutellaan pullalla.
Parasta uudessa ystävyydessä on toisen ilo ja luottamuksen rakentuminen.
– Huomasin myös kaipaavani elämääni mummoa, koska omia isovanhempia ei enää ole.
Alussa Jennin mummoystävä oli varautunut, mutta parin kuukauden päästä juttu alkoi luistaa.
– En koskaan unohda hetkeä, jolloin hän letkautti minulle ensimmäisen vitsin ja hänen kasvoilleen levisi lapsenomainen hymy. Tajusin, että jokin oli muuttunut. Ystävyytemme siirtyi uudelle tasolle.
Suosittu blogi syntyi rakkaudesta muotiin
Jennin Pupulandia on yksi Suomen suosituimmista muotiblogeista. Sillä on 60 000 kävijää kuukaudessa. Vuonna 2016 se valittiin lajinsa parhaaksi. Instagramissa Jennillä on 23 500 seuraajaa.
Oman kuvauksensa mukaan Jenni on kolmekymppinen esteetikko, joka nauttii elämästä. Hänen intohimojaan ovat muoti, tyyli, kauneus, sisustus, musiikki, taide ja kulttuuri. Siinä sivussa hän etsii liikunnan iloa ja hyvää oloa.
Jenni julkaisee lähes päivittäin kauniita asukuvia. On vaikea uskoa, että hänen elämässään on ollut aika, jolloin häntä ei saanut suostumaan edes perhevalokuviin.
– Teinivuodet olivat ahdistavia. Olin sellainen ruma ankanpoikanen. Hintelä tyttö, jolla oli huono iho ja hammasraudat. En suostunut valokuviin. Isäni kommentoikin, että niiden perusteella perheessä ei ollut yhdessä vaiheessa lainkaan tytärtä!
Vaatteet alkoivat kuitenkin kiinnostaa Jenniä jo pikkutyttönä.
– Leikimme ja näyttelimme serkkujen kanssa kaikki kesät pihajuhlissa, joita järjestettiin mummini huvilalla. Pukeuduin sieltä löytyneisiin vaatteisiin ja korkokenkiin. Vaihdoin kuulemma arkiasuanikin viisi kertaa päivässä, Jenni sanoo ja nauraa.
Rakkaus muotiin heräsi uudelleen opiskeluvuosina, ja lopulta Jenni päätyi perustamaan blogin. Hän ei osannut aavistaa, että jonakin päivänä siitä tulisi vielä työ.
Lue myös: Voiko masennusta ehkäistä ruokavaliolla?
Blogikulttuuri oli vasta alussa, kun Jenni aloitti Pupulandian kymmenen vuotta sitten. Hän muistaa, miten oli Brysselissä opiskelijavaihdossa ja kävi läpi kaikki suomalaiset muotiblogit viikossa.
– Nykyisin kukaan ei pysty edes nimeämään kaikkia muotiblogeja. Niiden rinnalle on tullut somekanavia, kuten Instagram ja Snapchat. Eri ihmiset seuraavat vähän eri kanavia.
Heikkouksien paljastaminen pelottaa
Blogeja on arvosteltu pinnallisiksi ja epärealistisiksi. Jennille blogi on arjen levähdyspaikka, johon kuuluvat esteettiset elämykset.
– Haluan silti nostaa esiin myös syvällisiä aiheita. Siksi olen kirjoittanut masennuksestani ja yksinäisyydestäni.
Jenni jakaa ajatuksia, joiden arvelee auttavan myös muita. Omien heikkouksien paljastaminen on luottamuksen osoitus lukijoille.
– Tällaisten tekstien julkaisu on pelottanut. Olen kiitollinen, ettei kukaan ole iskenyt vyön alle. Tuntuu hyvältä, että antamaani luottamusta on kunnioitettu.
Moni on silti ihmetellyt, miten Jennin asemassa oleva henkilö on voinut masentua.
– Ulkokuori ei suojaa sisintä. Jokaisella on tarinansa ja sisäiset mörkönsä, jotka pitää voittaa.
Vuonna 2015 Jenni siirtyi bloggaamaan omalle sivustolleen ja palkkasi agentin hoitamaan mainosmyyntiä.
– Hyppy täysin omilleen oli taloudellinen riski, mutta se osoittautui urani parhaaksi valinnaksi. Tuntui ihanalta päättää ihan kaikesta itse. Elämässä myllersi muutenkin.
Jenni eroaa poikaystävästään
Ero oli muhinut Jennin ajatuksissa pitkään. Luopuminen näennäisesti hyvästä suhteesta pelotti silti.
– Suhteesta puuttui sellainen varmuus ja tunne, joka olisi auttanut ottamaan ratkaisevia askeleita eteenpäin. Lopulta eropäätös syntyi yhteistuumin ja osoittautui oikeaksi.
Samalla ympyrä ikään kuin sulkeutui. Jenni hakeutui vuonna 2015 kolmannen kerran terapiaan parisuhdeongelmien vuoksi ja ex-poikaystävän ehdotuksesta. Käsittelyyn nousivat kuitenkin toisenlaiset asiat, ja Jenni oppi eniten itsestään.
– Olen kiitollinen, että exäni rohkaisi minua siihen suuntaan. Ymmärsin, että kilttinä ihmisenä unohdan usein itseni. Liika mukautuminen muiden toiveisiin hämärtää helposti sen, mikä on oikeasti tärkeää itselle.
Terapia oli elämäni parhaita päätöksiä
Elämä on muuttunut viime vuosina valtavasti. Jenni uskoo, että se on pitkälti terapian ansiota.
– Sen läpikäyminen on ollut elämäni parhaita päätöksiä. Vaikka välillä se on ollut myös todella rankkaa.
Terapeutti varoitti jo alussa Jenniä prosessin vaativuudesta. Siksi prosessia ei kannata aloittaa, jos rypee aivan pohjamudissa.
– Siellä kaivellaan vaikeita asioita. On pakko kohdata itsensä, menneisyytensä, nykyisyytensä ja toimintatapansa.
Vaikeiden tunteiden nouseminen pintaan vie voimavaroja ja voi uuvuttaa jopa fyysisesti. Perfektionismiin taipuvaisena ihmisenä Jenni vaatii yhä itseltään paljon, mutta hän on opetellut myös hellittämään.
– On ollut iso asia tajuta, että olen itseni pahin piiskuri. Kukaan muu ei vaadi minulta yhtä paljon. Välillä hommat jäävät viime tippaan, koska asetan itselleni niin suuria paineita, että jo työhön tarttuminen hirvittää.
Nyt Jenni osaa kunnioittaa uupumuksen merkkejä. Uniongelmat ovat konkreettisin muistutus.
– Kun ajatushyrrä pyörii vielä pää tyynyssä ja herään aamulla tunteja ennen kellonsoittoa, on menty liian pitkälle. Silloin on aika hellittää. Nykyään ymmärrän itseäni ja osaan olla itselleni lempeä. Se on jokaisen matkan varrella vuodatetun kyyneleen arvoista.
Oma asunto tekee onnelliseksi
Suurta onnea Jennin elämään tuo ensimmäinen omistusasunto. Päätös oman asunnon hankinnasta syntyi lopulta nopeasti, sillä yrittäjä halusi sijoittaa säästönsä järkevästi.
– Asunto löytyi vajaassa kuukaudessa. Nyt tuntuu kuin olisin rakastunut. Olen niin innoissani kodistani!
Yksi asia on varma.
– Uuden asuntoni kaapeista ei löydy mörköjä. Ne istuvat olohuoneen avohyllyllä!
Lue myös:
