Belinda Kara, 44, on kokemusasiantuntija ja työkokeilussa kahvilassa, Lahdesta:

"Kun olin 6-vuotias, neuvolakorttiini kirjattiin, että painoa pitäisi tarkkailla. Olin jo silloin ylipainoinen. Olen aina syönyt peruskotiruokaa, mutta isoja annoksia. Olen myös napostellut jatkuvasti ja syönyt suruuni.

Tein kymmeniä kertoja päätöksen, että lopetan herkuttelun. Se ei koskaan pitänyt. Painoni nousi. Sain esikoistyttäreni 20-vuotiaana. Raskauden jälkeen painoin 200 kiloa.

Kokkasin ruoat istuen, sillä en juuri jaksanut seistä. Olin yksinhuoltaja, ja jouduin hoitamaan kauppareissut yksin. Valitsin aina pienen kaupan, jossa en joutuisi kävelemään liikaa. Jos kassalla oli jonoa, lähes itkin selkäkipujen vuoksi.

Ihmiset huutelivat minulle kassajonossa: jätä ruoat hihnalle ja lopeta syöminen. Annoin ilkeiden sanojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta jälkikäteen olen miettinyt, kuinka hirveää tekstiä ihmisten suusta tulikaan.

Onneksi minulla on aina ollut tosi hyviä ystäviä. Osaan tutustuin jo ensimmäisellä luokalla koulussa. Tämä porukka on pitänyt minut normaalin elämän syrjässä kiinni.

Lue myös 30 kiloa laihduttaneen Henriikan tarina: Tämä on maraton, ei pikamatka

Työkykyäni arvioitiin Kelan kuntoutustutkimuksessa. Sain puolentoista vuoden sairausloman lihavuuden ja huonon kunnon vuoksi. Samalla minulle ehdotettiin lihavuusleik­kausta. Ajatus siitä kammotti, pelkäsin riskejä. Minua ei ollut ikinä edes nukutettu. Kieltäydyin.

Kolmekymppisenä sairastuin ­masennukseen. En lähtenyt asunnostani 10 kuukauteen. Tuolloin 10-vuotias tyttäreni ja paras ystäväni kävivät kaupassa puolestani. Painoni pomppasi reippaasti ylöspäin. Isoimmillani painoin 250 kiloa.

Minulla ei ollut lihavuuteen liittyviä sairauksia, kuten diabetesta tai korkeaa verenpainetta. Olin kuitenkin valtavan väsynyt. Sairastin useita keuhkoputkentulehduksia ja keuhkokuumeita.

Myöhemmin ystäväni kertoi, että näytin tuolloin hyvin sairaalta. Kun hän lähti illalla luotani, hän pelkäsi, etten näkisi seuraavaa päivää. Aloin itsekin pelätä kuolemaa. Tiesin, että minun pitäisi tehdä jotain painolleni. Halusin elää hyvää elämää. Aloin harkita lihavuusleik­kausta, vaikken oikein uskonut, että se auttaisi.

Keväällä 2007 hain apua masennukseen ja sain lääkityksen. Samaan aikaan muutin Kiiminkiin tyttäreni kanssa. Maisemanvaihdos ja lääkitys tekivät hyvää. Aloin liikkua, kävin esimerkiksi kaupoissa. Painoni putosi huomaamatta 30 kiloa. Pikkuhiljaa masennus hellitti.

Vuoden 2008 alussa tein päätöksen, että haluan leikkauksen. Tuntui, että se on ainoa vaihtoehto. Sain terveyskeskuksesta ­lähetteen mahalaukun kavennukseen.

Lue lihavuusleikkauksesta: Kuka hyötyy lihavuusleikkauksesta?

Leikkausjono oli pitkä. Sain ajan vuonna 2011, mutta olin raskaana, eikä leikkausta voitu tehdä. Raskaus meni kesken, mutta putosin jonosta.

Minut leikattiin lopulta vuonna 2013. Ennen sitä minun piti pudottaa painostani seitsemän prosenttia eli 15 kiloa. Laihdutin 30 kiloa sairaalan ryhmässä erittäin vähän energiaa sisältävillä ENE-valmisteilla. Tähän meni kuusi viikkoa.

Pelkäsin hirveästi. Olin varma, että kuolen leikkauspöydälle. Tein valmisteluja kuolemaani varten. Menin esimerkiksi naimisiin neljä päivää ennen leikkausta. Ylipainollani ei ollut miehelleni merkitystä, mutta hänkin aristeli leikkausta.

Kaikki meni kuitenkin oppikirjan mukaan, ja toivuin hyvin. Ensimmäiset neljä viikkoa söin vain nestemäistä ruokaa ja soseita.

Aluksi vatsa veti enintään desin ruokaa. Vastuullani oli pitää annoskoot pieninä, sillä mahapussukka venyy helposti. Aloin liikkua aktiivisesti: kävin uimassa, vesijumpassa ja salilla.

Laskin kaloreita lähes hysteerisesti, sillä pelkäsin, että mokaan tämän. Laihduin yli 100 kiloa vuoden aikana. Olin kuitenkin liian ankara itselleni. En pystynyt noudattamaan näin tiukkoja elämäntapoja. Paino alkoi taas kohota.

Äidin ja tyttären lihavuusleikkaus: Kun tytär Terhi päätti mennä lihavuusleikkaukseen, myös äiti Eija innostui

Tulin raskaaksi vajaa vuosi leikkauksesta. Olin äärettömän onnellinen, sillä olin toivonut toista lasta pitkään. Samaan aikaan olin paniikissa, että lihon entisiin mittoihin.

Leikkauksen vuoksi raskautta seurattiin tavallista tiiviimmin. Kävin ultrassa kerran kuussa, ja varmistin, että saan ruoasta tarpeeksi ravinto­aineita. Harrastin liikuntaa, eikä painoni noussut kuin kuutisen kiloa. Ne jäivät synnytyssaliin.

Kun vauva-arki alkoi, en enää ehtinyt liikkua. Se vaihtui istumiseen ja ruoan pupeltamiseen.

Lääkärit olivat jo aiemmin suositelleet minulle myös mahalaukun ohitusleikkausta. Siinä mahalaukusta jää käyttöön vain pieni pussi ja osa ohutsuolesta ohitetaan. Leikkaus muuttaa kylläisyyshormonien eritystä ja hillitsee ruokahalua.

Päätin, että menen leikkaukseen, sillä halusin katkaista lihomiskierteen. Operaatiopäivänä elokuussa 2017 vaaka näytti 152 kiloa.

Minua vaivasi taas järkyttävä pelko. Huolehdin, että 2-vuotias tyttäreni jäisi ilman äitiä.

Lääkäri vakuutti, että leikkaus sujuisi hyvin. Kuulemma ainoa riski olisi, että painon putoamiselle ei tulisi loppua. Ajatus oli niin utopistinen, että pelosta huolimatta lähes räjähdin nauruun.

Lue Ullan tarina: "Lihavuusleikkauksen jälkeen sain elämäni takaisin"

Olen laihtunut toisen leikkauksen jälkeen 61 kiloa. Painan 93 kiloa. Kannan valtavasti ylimääräistä nahkaa vatsalla, käsissä, jaloissa ja rinnoissa. Saisinpa pian ajan vatsaroikon poistoon.

Syön monipuolista kotiruokaa säännöllisin väliajoin kuudesti päivässä. Voin syödä enintään 2,5 desiä kerralla. Aamupalaksi nautin puuroa tai leipää. Lounaalla ja päivällisellä syön ensin proteiinit, kuten lihan. Sitten otan kasviksia ja lopuksi hiilihydraatteja, kuten perunaa, jos vielä mahtuu. Välipalaksi syön raejuustoa tai jogurttia, toisinaan myös pullaa ja kahvia.

En voi jättää aterioita välistä, sillä riskinä on, että ruokahaluni katoaa kokonaan. Vaikka olisin menossa illalla kaverien kanssa ravintolaan, minun on syötävä muutkin päivän ateriat. Otan vitamiineja, kuten B:tä ja D:tä, kalsiumia ja rautaa loppuikäni. Ne imeytyvät huonosti.

Vanhat ajatukset istuvat yhä tiukassa. Välillä mietin, mahtuisinko lentokoneen ovesta sisään tai kestäisikö jokin tuoli painoani. Aloitan psykofyysisen fysioterapian, jonka avulla yritän päästä eroon näistä ajatuksista. Tapaan myös syömishäiriöihin erikoistunutta psykiatrista sairaanhoitajaa. Minulla on yhä taipumus tunnesyömiseen.

Nyt kauppa­kassit on helppo kantaa ja askelia tulee jopa 20 000 päivässä.

En tiedä, olisinko hengissä ilman ­leikkauksia. Olen yrittänyt ottaa takaisin elämättä jäänyttä elämää. Teen asioita, joihin en olisi koskaan uskonut pystyväni.

Olen seisomatyössä kahvilassa ja vedän kokemusasiantuntijana mielenterveysryhmää. Kävelen päivittäin vähintään 10 000 askelta ja ulkoilen esikoiseni koirien kanssa. Käyn uimassa, keikoilla ja nuorimmaisen kanssa lastentapahtumissa.

Lihavana olin huomaamaton. Itsetuntoni oli huono, enkä pitänyt itseäni saman arvoisena kuin muita. Nyt olen saanut itsevarmuutta. Minäkin olen tärkeä."

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys-lehdessä 4/2020.