Barbara Sorsa, 54, sipaisee kädellään paksua tummaa tukkaansa. Sen joukossa on muutama harmaa hius, vaikkei ulkopuolinen niitä huomaakaan. Harmaat hiukset ilmaantuivat yhtäkkiä vuosi sitten, vähän ennen puolison, Riki Sorsan, poismenoa. Riki kuoli syöpään 63-vuotiaana.
Hänen kuolemastaan tulee 10. toukokuuta tasan vuosi. Barbara järjestää tuolloin Rikin muistoksi konsertin Savoy-teatterissa Helsingissä. Ilta Rikille -konsertissa esiintyy useita viihdetaiteilijoita.
”Konsertin taiteellisena johtajana toimii Rikin pitkäaikainen ystävä, tuottaja ja kitaristi Ari Sunell”, Barbara kertoo.
Hän sanoo toivovansa, että tämä ensimmäinen vuosi Rikin kuoleman jälkeen loppuisi pian.
”En halua toista tällaista talvea. Viime kesäkin meni aivan usvassa. Toimin ja tein ja olin läsnä, enkä kuitenkaan ollut. Kävin elettyä elämää läpi. Kelasin asioita koko ajan, jos en aina tietoisesti, niin alitajuisesti.”
Barbara oli kuullut monelta puolisonsa menettäneeltä, miten vaikeaa on tehdä yksin asioita, joita on vuosikymmeniä tehty yhdessä.
”Päätin tehdä kaiken, minkä olisimme kahdestaankin tehneet. Lähdin muun muassa lomalle rakkaaseen kesäpaikkaamme aivan yksin.”
Perheellä on Ruotsinpyhtäällä Barbaran isoisän sata vuotta sitten rakennuttama pyöröhirsimökki, jossa ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Kaasuhellalla keitetään ruoka, ja takka lämmittää talon.
”Se on ihana paikka, aivan meren rannalla. Sinne liittyvät parhaat muistot avioliittomme ajalta. Heti aamusta menimme pihalle puuhastelemaan. Kalastelimme paljon, saunoimme ja uimme.”
“Minun on pakko uskaltaa olla yksin”
Viime kesänä Barbara touhusi mökillä samalla tavoin kuin aiempinakin kesinä. Paikka on tavallaan kuin erämaamökki, aika eristyksissä, ja naapurit ovat kaukana.
”Ystäväni ihmettelivät, miten uskallan olla siellä yksin. Vastasin, että minä olen tästedes yksin, ei se asia miksikään siitä muutu. Minun on pakko uskaltaa olla yksin myös mökillä.”
Joulut ja juhannukset Barbara vietti samoin kuin olisi ne Rikinkin kanssa viettänyt, sukulaisten ja ystävien kanssa.
”En tosin allekirjoita sitä, että leskelle pahimpia olisivat juhlapyhät. Olin aikoinaan vuosikausia paljon yksin nimenomaan viikonloppuja ja juhlapyhiä, koska Riki oli silloin aina kiertueella.”
”Pyhät menevät nopeasti ohi kuten ennenkin. Pahinta on arki ja lehtien lukeminen yksin aamuisin. Ei ole ketään, jolle kommentoida uutisia. Riki oli paitsi puolisoni, myös paras ystäväni, jonka kanssa jaoin asiat”, Barbara sanoo.
Barbara ja Riki Sorsa viettivät yhdessä 34 vuotta. Hankenilla opiskeleva Barbara Weckman tapasi Rikin ensimmäistä kertaa Sipoossa purjehdusseuran juhlissa.
”Hän ihastui minuun ja alkoi soitella jatkuvasti. Hän ei antanut periksi, vaikka en aluksi ollut mitenkään innostunut. Hän oli vuotta aiemmin esittänyt Euroviisuissa ensimmäisen suomenkielisen hittinsä Reggae OK, mutta ei minua houkutellut hänen julkisuutensakaan.”
Riki sai sitkeydellään lopulta työvoiton. Kaksi ’saarelaista’, Kulosaaren tyttö ja Lauttasaaren poika, avioitui ja sai kaksi lasta. Rasmus on nyt 28- ja Rufus 27-vuotias. Lapsenlapsia Barbaralla ei ole.
”Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi aivan avioliiton alkuaikoina. Odotin kolmosia. Minulle tuli keskenmeno 24. raskausviikolla. Oli ihanaa, kun saimme myöhemmin kaksi tervettä poikaa.”
Huumorintaju yhdisti
Barbara on työskennellyt koko työuransa markkinoinnin parissa. Lasten synnyttyä hän oli kolme vuotta kotona.
1990-luku oli Rikin uran kiireisintä aikaa. Hän kiersi ympäri Suomea Leirinuotio-orkesterinsa kanssa. Kotona hän kävi vain kääntymässä.
”Vuosikymmeniä hän lähti kotoa tiistai- tai keskiviikkoaamuna ja palasi sunnuntai-iltana, joskus vasta maanantaina. Olin niin nuori, että vaikka olin paljon yksin lasten kanssa, niin minusta kaikki oli vain kivaa. Lasten kanssa oli hauskaa”, Barbara kertoo ja naurahtaa.
Hän sanoo, että heillä oli hyvä liitto.
”Olimme erityyppisiä ihmisiä, mutta meillä oli sama arvomaailma, mikä oli tärkeää. Liittoamme vahvisti myös se, että meitä kiinnostivat samat asiat, kuvataiteet, lukeminen ja matkustaminen. Olimme myös ulkoilmaihmisiä, luonnossa liikkuminen oli meille tärkeätä.”
Rikiä ja Barbaraa yhdisti lisäksi iloisuus ja hirtehishuumorin arvostus.
”Emme riidelleet usein. Olimme erilaisia, mutta meissä oli riittävästi samankaltaisuutta, yhteistä pohjaa, joka oli liiton sujuvuudelle tärkeää”, Barbara sanoo.
”Ystävien mielestä olimme aina yhdessä, mutta se ei aivan pitänyt paikkaansa. Harrastimme monia asioita erikseen.”
Kivulias ja pitkä tie
Vuonna 2006 Riki vei äitinsä, balettitanssija ja koreografi Margaretha von Bahrin, lääkäriin. Hänen omaan kaulaansa oli noussut hieman aiemmin iso patti. Riki päätti samalla näyttää sitä lääkärille.
”Lääkäri ohjasi hänet heti tutkimuksiin. Kurkun ja nielun alueelta löytyi syöpä, patti oli etäispesäke. Sen jälkeinen aika oli kauheaa. Rikiltä vedettiin hampaat suusta, veri valui, ja iho paloi koko alueelta sädehoitojen seurauksena. Kivut olivat hirvittävät.”
Barbara kertoo, että lääkärit sanoivat kurkun palaneen niin pahasti, ettei hauras kudos enää kestäisi minkäänlaista laulamista.
”Se oli Rikille kova paikka. Ensin meni terveys ja sitten ammatti. Hän oli nelisen vuotta laulamatta, mutta alkoi sitten pikkuhiljaa harjoitella.”
Ääni palasi, Riki pystyi laulamaan lyhyitä aikoja kerrallaan. Suurin ongelma kurkun palamisen lisäksi oli se, että sädehoito oli tuhonnut sylkirauhaset.
”Ilman sylkirauhasia suu kuivui koko ajan. Hänellä olikin sitten aina kosteuttava pilleri suussaan.”
Rasmus ja Rufus olivat isänsä sairastumisen aikoihin 15- ja 16-vuotiaita.
”Murrosikäiset pojat kärsivät luultavasti aika paljon. Siinä iässä ollaan sulkeutuneita, joten he eivät asiasta juuri puhuneet.”
Poikien ystäväpiirissä oli muitakin, joiden jompikumpi vanhempi oli sairastanut tai sairasti vakavasti. Heidän kanssaan puhumalla pojat löysivät apua omaan pahaan oloonsa.
Riki oli hyvin sairas noin puolitoista vuotta, ja pojat viettivät paljon aikaa kavereidensa kanssa.
”Tuossa iässähän kaverit ovat muutenkin tärkeämpiä kuin vanhemmat”, Barbara toteaa.
“Emme pelänneet tulevaisuutta”
Miten itse jaksoit tuon ajan?
Barbara pohtii hetken.
”Niin se aika vain meni. Ihminen on kai luotu niin, että kun heräät aamulla, otat vastaan sen, mitä päivä sinulle tarjoaa. Käyt sen läpi, menet illalla nukkumaan ja taas aamulla nouset. Ulkoilin paljon, kävin juoksemassa ja pitkillä kävelyillä.”
Barbara kuvailee sekä itseään että Rikiä asiallisiksi ihmisiksi. Kummallakaan ei ollut taipumusta stressata pahoin. ”Otimme asiat niin kuin ne tulivat, ja olimme aika rauhallisia suurten kysymysten äärellä.”
Työ on ollut Barbaran hyvinvoinnille lääkettä. Hän työskentelee suuressa mainostoimistossa, Hasan & Partnersilla asiakkuusjohtajana.
”Mainosala ei ole paikoilleen jähmettynyttä, vaan hyvin muuttuvaista. Kahdeksan viime vuotta se on ollut jatkuvassa murroksessa. Joskus tuntuu, kuin olisin ollut tuona aikana kolmessa eri työpaikassa.”
Töihin on ollut aina ilo mennä.
”Työtoverit ovat samanhenkisiä, fiksuja ja mukavia. Luovaa hulluutta löytyy sopivasti yhdistettynä järjestelmällisyyteen ja prosesseihin.”
Rikin toipuminen kesti kolme vuotta. Sairaus oli kaikkine hoitoineen hyvin raskasta.
”Emme pelänneet tulevaisuutta. Riki rakensi itselleen oman uuden elämän. Välivuodet ennen uutta sairastumista olivat hänen parasta aikaansa”, Barbara sanoo.
”Jotenkin hän löysi rauhan ja oppi, mistä elämässä on kyse. Ei kukaan oikein ymmärtänyt, mistä Riki sai vahvuutensa ja voimansa. Hän oli niin rauhallinen ja luottavainen elämän suhteen.”
Kun Riki pystyi jälleen laulamaan, hän levytti myös hengellisiä lauluja ja teki kirkkokonserttikiertueita.
”Hän oli ymmärtääkseni uskonasioiden suhteen rajatien kulkija. Hänen ohjelmistossaan oli runsaasti hengellisiä lauluja, mutta hän ei kuitenkaan arkielämässä puhunut uskostaan.”
Riki oli valmis lähtemään
Lokakuussa 2015 Rikillä todettiin keuhkosyöpä. Hän eli vielä puoli vuotta diagnoosin jälkeen.
”Riki oli valmis lähtemään. Hän oli tietyssä mielessä elänyt elämänsä. Hän oli kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä oli saanut osakseen: perheestä, lapsista ja urastaan. Hän sanoi, ettei ihminen voi enempää pyytää.”
Barbara uskoo, että Riki kävi ensimmäisen sairausjakson aikana niin rankasti kaikki läpi, että sen ansiosta hän oli valmis.
”Itse arvelen, että ihminen elää niin kauan, että hänestä tulee se, joka hänestä oli tarkoituskin tulla.”
Barbaran ja Rikin arki soljui viimeisen syksyn ja talven ajan rutiininomaisesti.
”Riki pystyi liikkumaan aika hyvin. Joku tuli häntä aina hakemaan esimerkiksi lounaalle, joten hän oli iltapäivisin parisen tuntia menossa.”
Kotiin tultuaan Riki lepäili tai nukkui, kunnes Barbara tuli töistä.
”Illalla tein ruokaa, katselimme televisiota ja vietimme aika normaalia elämää. Emme muutamaan viimeiseen vuoteen matkustelleet enää missään.”
Barbara Sorsa sanoo miettineensä sairauden välivuosinakin joskus, että mitä jos Riki sairastuu uudelleen ja kuolee.
”Aina ihminen kuitenkin yrittää uskoa parempaan. Minäkin ajattelin, että jospa hän jaksaisi kesään asti. Pakkohan asiaa silti oli mielessään käsitellä. Ihminen prosessoi koko ajan, vaikka ei tietoisesti. En kuitenkaan halunnut enkä osannut kuvitellakaan, minkälaista elämä olisi yksin.”
Kuoleman lopullisuus
Barbara on miettinyt, että kuolema ja syntymä ovat toistensa vastakohdat. Syntymässä on suurin sokki se, että lapsi ei tullutkaan vain tunniksi käymään. Hän ei lähdekään pois vaan jää siihen. Mikään ei ole sen jälkeen ennallaan. Se muuttaa kaiken niin, ettei sitä oikein tajuakaan.
”Kuolemassa järisyttävintä on lopullisuus.”
”Itse kuolemisessa ei ole mitään pelättävää. Kun ihminen kuolee, niin hän kuolee. En usko kuoleman jälkeiseen elämään. Pitää olla realisti. En myöskään usko, että minua lohduttaisi, jos minulla olisi toisenlainen vakaumus.”
Barbara toteaa, että Riki oli isänsä poika. Esko Sorsa menehtyi syöpään 67-vuotiaana.
”Isä ja poika olivat kumpikin vahvoja. En osaa selittää vahvuuden laatua, mutta ilmiselvästi se hehkui Rikistä, koska niin moni puhuu siitä. Viimeisenä keväänään hän oli aivan rauhallinen. Hän soitti kaikki ystävät järjestyksessä läpi ja kiitti asiallisesti heitä ystävyydestä.”
Riki Sorsan äiti Margaretha von Bahr kuoli hieman ennen poikaansa, helmikuussa 2016. Hän eli 94-vuotiaaksi.
”Sekä Riki että hänen äitinsä olivat hyvin erikoisia ihmisiä. Sellaisia ei ehkä tehdä enää. Heidän luonteissaan yhtyi tietyllä tavalla taiteellisuus ja hulluus. Koen, että heidän mukanaan meni viime vuonna kokonainen aikakausi pois.”
Barbara hoiti Rikiä kotona loppuun asti.
”Terhokoti on maailman paras tuki tällaisessa tilanteessa. Hoitajat kävivät kerran päivässä. Minulla oli palvelunumero, jonne saatoin soittaa, jos piti kysyä jotakin. Ympäri vuorokauden sain sellaisen ihmisen puhelimeen, joka tuki ja luotsasi läpi vaikean ajan.”
“Ystävät ovat olleet suuri apu”
Rikin luona kävi paljon vieraita vielä silloinkin, kun hän ei pystynyt enää puhumaan. Barbara kertoo soittaneensa lukuisille ystäville. Hän sanoi, että jos haluatte tulla jättämään jäähyväiset, niin nyt olivat viimeiset hetket. Viimeisenä viikonloppuna Rikin sängyn vieressä kulki väkeä aamusta iltaan.
Kuoleman hetkellä pariskunta oli kuitenkin kahden.
”Sanotaan, että kun ihminen kuolee, niin huomaa, miten hänen henkensä jättää ruumiin. Se oli uskomatonta. Huomasin selvästi, kuinka henki lähti. Viimeisen henkäyksen jälkeen ihmisestä on jäljellä pelkkä kuori. Se tapahtui yhdessä sekunnissa.”
Barbara sanoo, että kaikkein vaikein hetki koitti, kun hautaustoimiston miehet kantoivat Rikin kuolleena ulos.
”Se tuntui niin lopulliselta. Sitä kai ihmisen elämä on, edetään koettelemuksesta koettelemukseen. Uskon, ettei kukaan voi välttää niitä, jokainen saa osansa ennemmin tai myöhemmin. Kaikki käsittelevät omaa osaansa eri tavoin. Jotkut tekevät siitä suurta draamaa ja jotkut vain menevät läpi.”
Hän pyyhkii silmänsä, jotka ovat haastattelun aikana monesti täyttyneet kyynelistä.
”Ystävät ovat olleet suuri apu. Minulla on ihania ystäviä, ja siitä olen ollut kiitollinen.”
Barbara Sorsa toteaa, että surutyö alkoi vasta puolen vuoden kuluttua. Hän sanoo tekevänsä sitä edelleen.
”Yritän kovasti päästä eteenpäin. Tälle tilanteelle kun ei mahda mitään. Se oli se elämä, ja nyt pitäisi aloittaa uusi elämä. Olen kuitenkin vasta 54-vuotias.”
“Haluan elää vielä täysillä”
Barbara ei halua jäädä menneisyyteen vellomaan.
”Rikissä oli se ihana piirre, että hän nautti muiden ilosta. Jos minulla tai ystävillä oli tiedossa jokin kiva juttu, esimerkiksi matka, hän osasi iloita ja olla innoissaan toisten puolesta. Hän olisi viimeisenä ihmisenä halunnut, että jään suremaan ja itkemään. En haluakaan olla säälittävä, tuhkaa päälleen sirotteleva leski”, Barbara sanoo päättäväisen tuntuisena.
Hän sanoo ehtineensä puhua Rikin kanssa kaikki asiat läpi ennen tämän kuolemaa.
”Odotan innolla ja uteliaisuudella, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Voi olla, että petyn, mutta haluan elää vielä täysillä. Toivon elämänkumppania, en haluaisi yksin kokea tätä maailmaa. Sanotaan latteasti, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Se on aivan totta, on paljon hauskempaa jonkun kanssa yhdessä suunnitella ja tehdä asioita.”
Barbara kertoo, kuinka eräs hänen sukulaisensa oli Rikin sairastamisen aikana ihmetellyt Barbaran vahvuutta.
”Sanoin hänelle, että miten voisin olla muutakaan, kun Riki on niin äärettömän vahva. Jos hän kaiken sen kärsimyksen aikana pystyi olemaan niin voimakas, niin miksi en minäkin.”
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 4/2017.
Lue myös:
