Jos rappukäytävästä kuuluu kolinaa, näyttelijä Antti Holma, 33, kurkistaa ovisilmästä ja odottaa, että naapuri ehtii lähteä. Silloin hänen ei tarvitse rykäistä kiusallista tervehdystä tai keksiä väkisin puhuttavaa.
”Vaikka eihän tuo vielä mitään ole”, Antti huomauttaa.
Pahimpia ovat välitilat. Kuten pitkät autokyydit puheliaan taksinkuljettajan kanssa, lähikaupan kassajono tai juhlat, joihin on mentävä ilman työminän tuomaa turvaa.
”Tällaisissa tilanteissa heittäydyn lähes neuroottiseksi. Muutun kirkkaanpunaiseksi ja olen varma, että kättelen tai halaan väärin. Jos yritän olla kapakkasosiaalinen, epäonnistun aina”, Antti tunnustaa.
On vaikea uskoa, että sama kaveri on poseerannut Image-lehden kannessa lihakset piukeina, pelkkiin alushousuihin pukeutuneena. Suomalaiset ovat oppineet tuntemaan Antti Holman rohkeana heittäytyjä. Kingi-ohjelman komeana juontajana, Putouksen sketsihahmo Kissi Vähä-Hiilarina ja kaksi kirjaa julkaisseena sanavirtuoosina.
”Julkisuudessa olen hymypoika, oikeassa elämässä synkkämielinen ja tasaisen ahdistunut. Kiva ristiriita”, Antti naurahtaa.
Haastateltavana Holma on unelma: häpeilemättömän suora ja runsassanainen. Miehen puhe polveilee viidessä minuutissa Tuntemattomasta sotilaasta 2000-luvun homobaareihin, ilman välimerkkejä ja taukoja.
”Olen kova länkyttämään. Saatan kotona ollessa soittaa kaverille, jaaritella puolitoista tuntia ja siivota huushollin siinä samalla.”
Ujo ja takakireä
Ujouttaan Antti piiloutui roolien taakse jo lapsuudessaan Sonkajärvellä. Hontelo poika oli luokan pelle, joka pukeutui hassuihin vaatteisiin ja teki kaikkensa, jotta sai kaverit nauramaan. Kotona vastusta antoivat neljä pikkusiskoa. Antin vanhemmat, uskonnonopettajana työskennellyt äiti ja pappina toiminut isä, antoivat asioihin omat näkemyksensä.
”Tämä ei tarkoita sitä, että olisin kasvanut jossain 1800-luvun savupirtissä. Vanhempani ovat maailman huumorintajuisimpia ihmisiä”, Antti oikaisee ja kertoo saaneensa kotoaan vain yhden neuvon.
”Äiti sanoi aina, että tee mitä lystäät, kunhan et vain teologiksi opiskele. Isä on halunnut ottaa vielä vähemmän kantaa valintoihini. Hänen mielestään on tärkeintä, että me lapset olemme onnellisia.”
Antti lähti tavoittelemaan unelmaansa viisitoistavuotiaana Helsinkiin. Kun laulaja Jimi Pääkallo käveli Kallion ilmaisutaidon lukiossa ensimmäisenä päivänä vastaan, Antti tiesi olevansa oikeassa paikassa.
”Sonkajärvellä ei ollut meikkaavia poikia, joten Jimin kohtaaminen oli jännittävintä, mitä elämässäni oli siihen asti tapahtunut. Ja ylipäätään koko taidelukio. Se oli täynnä hengenheimolaisia, joilla oli sama palo esiintymiseen.”
Holma ei pitänyt itseään opiskeluaikoinakaan luontevana verkostoitujana. Teatterikorkeakoulussa hän tunsi itsensä usein ulkopuoliseksi varsinkin miesporukoissa.
”Hauskat pojat kävivät professorien kanssa jallulla ja kertoivat juttuja, joihin en päässyt mukaan. Olin ujo ja takakireä.”
Se ei estänyt Anttia sukeltamasta heti näyttelijäntyön ytimeen: ensin teatteri Takomoon, ja sieltä neljäksi vuodeksi Suomen Kansallisteatteriin. Jälkimmäisessä Holma urakoi kolmeakin näytelmää yhtä aikaa.
Työ oli hauskaa mutta uuvuttavaa.
”Sisimmässäni toivoin, että joku löytäisi minut ja pestaisi johonkin läpimurtorooliin. Kulutin itseni teatterissa niin loppuun, etten lopulta jaksanut innostua oikein mistään.”
Lääke pelkotiloihin
Täydelliseltä vaikuttanut lääke löytyi pian. Kireys hävisi, kun Antti pääsi kotiin ja sihautti auki oluen. Kylmä mallas rentoutti lihakset ja nollasi pään niin tehokkaasti, että hänen teki mieli avata heti toinen pullo.
”En koskaan mennyt krapulassa töihin, mutta vapaailtoina saatoin kiskaista useamman pullon kaljaa. Välillä istuin umpihumalassa kaverin luona. Juorusimme päät savuten ja haukuimme kaikki”, Antti muistaa.
Alkoholista löytyi apu myös pelkotiloihin. Juhlat ja teatterin karonkat tuntuivat inhimillisemmiltä paikoilta muutaman lasillisen jälkeen. Pari askia tupakkaa täydensi illan.
”Tupakkaankin addiktoiduin heti. Edellinen rööki saattoi sauhuta vielä sormissani, kun mietin jo, milloin poltan seuraavan.”
Alkoholi- ja tupakkaterapian teho tyssäsi aamuun. Tavallisetkin arkiaskareet tuntuivat työläiltä ja olo alavireiseltä. Epäsäännöllinen elämäntapa alkoi vaivata nuorta näyttelijää.
”Moni on suuttunut, kun olen kutsunut itseäni alkoholistiksi. Suomessa arkipäiväistä tissuttelua ei vieläkään mielletä ongelmaksi. Olet alkoholisti vasta, kun makaat katuojassa”, Antti Holma huomauttaa.
Kuntoileva absolutisti
Nykyään Holmaa voi nähdä ravintoloiden sijasta kuntosalilla, jonne hän menee iltaisin viimeisten treenaajien joukossa. Absolutisti Antti on ollut neljä vuotta.
”Kun kuljen kaupungin läpi ja näen ihmiset baarijonoissa, tulee huojentunut olo. En halua arvostella muita, mutta tiedän, että kapakat eivät anna minulle mitään. Pariutumisen mahdollisuuskin on siellä surkea.”
Kultaisen keskitien löytäminen on ollut Holmalle suurin haaste.
”Ajan itseni kaikessa äärirajoille. Se on hullua, sillä pohjimmiltani olen patalaiska. Ilman aikatauluja makaisin kaiket päivät kotona, todennäköisesti humalassa.”
Antti tietää olevansa tietyissä asioissa ehdoton. Hänen on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät hyväksy hänen homoseksuaalisuuttaan. Yhtä niukasti Antilta heruu ymmärrystä rasisteille.
”Sanotaan, että on rikkaus ystävystyä täysin eri tavalla ajattelevan ihmisen kanssa. Ei ole! Minua ei kiinnosta edes keskustella ihmisen kanssa, joka ei voi antaa periksi vähemmistöasiassa.”
Lähipiirille Antti kertoi seksuaalisesta suuntautumisestaan parikymppisenä.
”Äiti totesi, että mitä sitten, tiesin jo, kun olit kolmevuotias. Yhtä pieni uutinen juttu oli kavereilleni.”
Siitä huolimatta Antti muistaa nuoruuden epävarmana ja ahdistavana aikana. Hän olisi halunnut vimmatusti osansa tavallisesta, keskiluokkaisesta unelmasta ja sen tunnusmerkeistä.
”Haaveilin pitkään perinteisestä perhemallista. Siitä, että minulla olisi tyttöystävä, jonka kanssa hankkisin omakotitalon ja lapsia. Tavallisuus oli suurin unelmani.”
Seksuaalivähemmistöihin Holma tutustui 2000-luvun alussa, kun hän aloitti työt helsinkiläisessä homobaarissa.
”Baarimikkona pääsin osaksi kiehtovaa alakulttuuria ja nokkimisjärjestyksen huipulle. Se oli todellinen näköalapaikka.”
Seksiin liittyvät tabut ja häpeät ovat kiehtoneet häntä myös taiteentekijänä. Teema oli olennainen osa Holman kiiteltyä esikoisromaania, Järjestäjää. Jatkoa seurasi viime vuonna, kun nauruhermoja koetellut Kauheimmat runot -teos julkaistiin.
”Olen minä joskus jännittänyt, että mitähän äiti ja isä räävittömistä teksteistäni ajattelevat. Toivon, ettei heidän ole tarvinnut ainakaan hävetä työni takia.”
“Kirkko sopii heteroille”
Hengellisiä kysymyksiä Antti sanoo pohtineensa aina, vaikkei niitä ole hänelle kotona tuputettukaan. Kirjoittaessaan esikoisromaaniaan Antti kävi joka sunnuntai jumalanpalveluksessa.
”Istuin kahden vuoden ajan kuuntelemassa saarnoja, ja yritin saada selvyyttä uskontosuhteeseeni. Kirkkoon liittyy paljon hienoja arvoja, mutta välillä tuntuu, ettei se ole heikkojen puolella, vaan pitää yllä vanhentuneita asenteita”, Antti sanoo.
Hän kertoo yhä liikuttuvansa kyyneliin ystävien ja sukulaisten häissä, mutta kokee itsensä kirkossa usein ulkopuoliseksi.
”Mietin aina, että mitähän nämä ihmiset sanoisivat, jos ilmoittaisin, että olen homoseksuaali. Tiedän, että osa hyväksyisi, mutta kaikki eivät. Se oli minulle lopulta tarpeeksi painava syy kirkosta eroamiseen.”
Antin mielestä kirkko palvelee parhaiten keskiluokkaisia heteroperheitä.
”Se on täydellinen instituutio ihmiselle, joka elää tavallista, yllätyksetöntä arkea ja rukoilee, kun ei vain sattuisi mitään.”
Antin puolesta voisi sattua useamminkin jotain, joka suistaisi rutiinit raiteiltaan.
”Välillä kun suljen kotioven, melkein toivon, että olisin unohtanut avaimet sisään. Joka kerta, kun päivään tulee joku yllättävä käänne, se ravistelee vanhoja kaavoja hyvällä tavalla ja synnyttää jotain uutta.”
Sketsejä kotistudiossa
Näyttelijänä Holman suurin voimavara onkin reaktiokyky. Antti sorvaa kotistudiollaan nettiin herkullisia sketsejä. Hän tarttuu ajankohtaisiin ilmiöihin, joihon jäyhät televisiotuotannot ehtisivät reagoida vasta viikkojen päästä.
Holman käsittelyyn ovat päässeet niin teinitytöt, rasistit kuin Kelan asiakas- virkailijatkin.
”Arvostan aktivisteja, jotka jaksavat sinnikkäästi viedä tärkeitä asioita eteenpäin. Itsekin haluan ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, mutta teen sen mieluummin huumorin kautta.”
Viimeiset kaksi vuotta Holman kalenteri on ollut niin täynnä rooleja ja kirjoitustöitä, että hän on joutunut kieltäytymään monista tarjouksista. Se hivelee nuoren näyttelijän mieltä, mutta luo myös paineita.
”Välillä tuntuu, että olen ammentanut itseni kuiviin. Viihde on kuin musta aukko: yhden romaanin materiaalin saa helposti tyhjennettyä parin minuutin sketsiin.”
Parhaillaan näyttelijää nähdään Tiina Lymin ohjaamassa Äkkilähtö-elokuvassa ja televisiosarjassa Kynsin hampain. Loppu- vuodeksi valmistuu odotettu Tatu ja Patu -elokuva, jossa sarjakuvaveljeksiä näyttelevät Antti Holma ja Riku Nieminen.
”Rikun kanssa on mahtava tehdä töitä. Hän on minua kaikessa vähän lahjakkaampi. Riku liikkuu ketterämmin, laulaa korkeammalta ja muistaa repliikit paremmin.”
Vanhemmat tipauttavat maan pinnalle
Itseltään Antti vaatii täydellistä suoritusta, eikä sekään aina riitä. Hän arvostaa suoraa palautetta ja antaa sitä itsekin, mutta myöntää välillä pahoittavansa mielensä kritiikistä. Sellainen oli suuren päivälehden arvio, jossa Holman ääntä kuvattiin rumaksi ja näyttelijäntaitoja heikoiksi.
”Ensin olin loukkaantunut ja murhanhimoinen. Seuraavana päivänä väkersin sydänverellä Kriitikko-nimisen runon, joka päätyi lopulta kirjaanikin. Tajusin toki, että kriitikko oli ollut oikeassa. Juuri se satutti: oman epäonnistumisen myöntäminen.”
Rehellisimmän palautteen Antti tietää saavansa vanhemmiltaan, etenkin äidiltä, joka tukee ja ymmärtää tarvittaessa, mutta myös palauttaa liioitteluun taipuvaisen pojan maan pinnalle.
”On virhe kuvitella saavansa häneltä huonoina päivinä silityksiä. Yleensä äiti toteaa viileästi, että sellaista se elämä kuule on.”
Sydän Lontoossa
Huhtikuussa Antti pakkaa tavaransa ja lentää määrittelemättömäksi ajaksi Lontooseen. Kaupunkiin, jossa hän vuosia sitten kohtasi elämänsä suurimman rakkauden ja raastavan eron.
”Lontoolla on erityinen paikka sydämessäni myös siksi, että siellä saan ottaa etäisyyttä kaikkeen. Ei tarvitse olla se peruukissa hölmöilevä kaveri.”
Suosikkikaupunkiin siirtyminen noudattaa aina samaa kaavaa.
”Kuljeksin kadulla ja katson, miten muut pukeutuvat. Sitten haen Topshop-liikkeestä tismalleen samanlaiset vaatteet. Kahdessa viikossa olen sulautunut massaan ja näytän äkäiseltä lontoolaismieheltä.”
Uusiin romanssimahdollisuuksiin Antti suhtautuu viileän epäilevästi.
”Rakastan muiden ihmisten tarkkailua, mutta viihdyn itsekseni. En edes koe olevani yksin, sillä pääni sisällä on koko ajan käynnissä vilkas keskustelu.”
Tulevaisuudensuunnitelma Holmalla on toki valmiina.
”Seitsemänkymppisenä asun isossa, valkoisessa huvilassa, jossa juopottelen aamusta iltaan valkoiseen kimonoon pukeutuneena.”
Tässä yksi Antin kymmeniä tuhansia katsojia keränneestä Youtube-videosta:
Hyväksy evästeet
YouTuben videosoitin käyttää evästeitä. Hyväksy evästeet katsoaksesi videon.
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 3/2016.
