Valtiovarainministeri Annika Saarikko kertoo elämänsä rooleista perheen ainoana tyttärenä ja lapsenlapsena, ministerinä, vaimona ja äitinä.

”Sain elää tasapainoisen ja hyvän lapsuuden, vaikka vanhempani erosivat, kun olin neljän vanha. Ehkä tasapainoisuus johtuu siitäkin, että olin niin nuori: minulla ei ole hirveästi muistoja ajasta, jolloin äiti ja isä olivat yhdessä. Olen aina tuntenut olevani rakastettu.

Isä jäi asumaan Oripäähän ja palasi siellä myöhemmin lapsuudenkotiinsa isoäidin kanssa. Me muutimme äidin ja hänen uuden puolisonsa kanssa naapuripitäjään Satakunnan Vampulaan. Sielläkin sain kasvaa maalaismaisemassa, Loimijoen rannalla.

Isäpuolesta tuli minulle nopeasti tärkeä. Yhtä läheinen hän on nyt vaarina pojilleni.

Koulussa sain hämmästelyä osakseni, koska olin ainoa lapsi, jonka vanhemmat olivat eronneet. Minulla oli eri sukunimi kuin äidilläni, ja aika usein joku oli kyselemässä, että kenenkäs tyttöjä sitä ollaan. Tuntui, että olin aina selityksen velkaa.

Kokemus vaikuttaa minuun yhä. Toivon, ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi tuntea itseään jotenkin poikkeavaksi tai syrjityksi perhetaustansa vuoksi.

Olin pitkään ainoa lapsi. Velipuoleni syntyi vasta kun olin jo kahdeksanvuotias. Tuntui hienolta saada veli.

Biologisen sisaruksen puuttumista paikkasin jo lapsena tiiviillä ystävyyssuhteilla, jotka ovat vieläkin olennainen osa elämääni ja persoonaani. Minulla on ystäviä, jotka olen tuntenut lapsesta saakka. En pärjäisi ilman heitä.

Vanhemmilla oli elämässäni erilaiset roolit. Äiti asetti rajat ja kasvatti. Hänen kanssaan jaoin arjen, ja sen vuoksi otimme useammin yhteenkin.

Isä oli viikonloppuisä, joka halusi tehdä kaikkensa, jotta minulla olisi hyvä olla. Isä oli sovinnollinen ja lempeä. Hän tykkäsi hemmotella minua.

Isän luona käytännön asiat jäivät isoäitini hoidettaviksi. Siksi isoäidin ja minun väleistä varmasti tulikin niin läheiset.

Kiitollinen olen myös äidilleni, joka on ollut aina tukena mutta antanut minun tehdä omat ratkaisuni.

Tiedän, että valtiovarainministeriksi lähtemiseni mietitytti koko perhettä, mutta silloinkin äiti luotti minuun. Hän tuumasi, että tietenkin sinä siitä selviät.

Olen pelännyt äidin menettämistä siitä asti, kun hän 1990-luvulla sairastui ensimmäisen kerran rintasyöpään. Raskain oli vuosi 2017, jolloin äiti joutui käymään uudelleen läpi syöpähoidot. Hän selviytyi, mutta sitten isä kuolikin yllättäen.

Muistan vieläkin, miten ajoin isän kuolinpäivänä tammikuussa Oripään kotitalon pihaan. Istuin pitkään yksin autossa. Oivalsin sillä hetkellä, etten ole siellä enää vain lapsen roolissa. Minun tehtäväni oli ratkaista, mitä sukumme talolle käy. Lopulta päätimme kunnostaa siitä mieheni kanssa toisen kodin.

Yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni on 87-vuotias Otti. Sillä nimellä aloin kutsua isänäitiä lapsena ja kutsun yhä. Olen sopinut isoäidin kanssa, että soitan hänelle joka päivä iltakymmeneen mennessä. Jollei minusta kuulu, Otti soittaa takaisin. Vuosien aikana olen puhunut isoäidin kanssa keskellä hallituskriisiä, kokouksien välissä ja lapsia nukuttaessani.

Tiedän olevani isoäidille tärkeä, sillä olen hänen ainoa lapsenlapsensa. Nykyisin olen myös lähiomainen.

Otti menetti verrattain lyhyen ajan sisällä puolisonsa ja molemmat lapsensa. Toinen heistä oli minun isäni.

Niin monesta rakkaasta ihmisestä luopuminen jättää väistämättä jälkensä. Surut ja luopumiset ovat lähentäneet suhdettamme, ja isän kuoleman jälkeen aloinkin pitää Ottiin vielä tiiviimmin yhteyttä.

Kontrasti arjessamme on usein melkoinen. Kun Otti kertoo harventaneensa punajuuria kasvimaalla tai tavanneensa muita mummoja Oripään eläkeläiskerhoissa, minä olen saattanut tulla juuri budjettiriihestä, jossa meillä on ollut viidenkymmenen miljardin edestä päätettävää.

Isoäidin verkkaista elämänrytmiä seuratessa mietin aina, että jonakin päivänä minäkin olen tuossa enkä säntäämässä paikasta toiseen. Roolit muuttuvat.

Otin kautta olen ymmärtänyt paljon naisena elämisestä.

Kun isoäiti oli nuori, hänen elämänsä oli kiinni maatilassa ja lasten hoitamisessa. Työelämässä oli siihen aikaan muutenkin tiukemmat sukupuoliroolit.

Minä olen kasvanut 1980-luvulla erilaiseen maailmaan: voin luoda uraa itsenäisesti ja jakaa kotityöt tasaisesti mieheni kanssa. En ole joutunut kokemaan sotaa enkä elämään niin niukoissa oloissa kuin Otti. Siitä huolimatta isoäiti on aina huolissaan minun ja poikieni puolesta. Kun soittelemme, silottelen yleensä hieman totuutta enkä viitsi kertoa, kuinka myöhään minulla on kokouksessa mennyt.

Vaikka Otti on varmasti salaa ylpeä minusta ja urastani, tiedän hänen toivovan, että polkuni olisi ollut vähän tasaisempi.

Jos minulla on töissä rankkaa, isoäidillä on tapana lohduttaa, että nyt on vähän piukat ajat, mutta joskus se helpottaa. Hän seuraa päivittäin uutisia ja kertoo mielipiteensä kaunistelematta.

Lapsenlapsen roolissa saan usein etäisyyttä työhöni ja näen, miten päätökset vaikuttavat tavallisen ihmisen elämään. Tuntui pahalta, kun isoäiti kertoi korona-aikaan peloistaan. Tuttavapiirissä he pohtivat, saako edes kävelylenkille lähteä. Vanhusten kokema yksinäisyys tuli silloin iholle.

Parasta, mitä olen voinut isoäidille antaa, ovat varmasti poikani. Uskon, että lasteni ansiosta Otti on saanut lisää elinvuosia. Hän on yhä hyvässä kunnossa, vaikka varmasti sanoisikin, ettei pidä mennä sellaista lehdessä retostelemaan.

En koskaan suunnitellut, että politiikasta tulisi ammattini.

Kun pääsin opiskelemaan Turun yliopistoon lukion jälkeen, kaipasin vain porukkaa, johon kuulua. Löysin mahtavia ystäviä Keskustaopiskelijoista mutta politiikkaa pidin aluksi vain harrastuksena.

Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, että olen ollut tavoitteellinen. Ei se kuitenkaan yksin olisi riittänyt. Merkityksensä on ollut silläkin, että olen sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Uskon johdatukseen ja siihen, että elämä kantaa.

Aloittaessani eduskunnassa kymmenen vuotta sitten olin kärsimätön. Nyt tiedän, etten voi paukauttaa kantojani pöytään. Asioiden läpivienti vaatii valtavasti pohjatyötä eri työryhmissä. Se voi kestää vuosia.

Toisinaan päätösten venyminen on kiukuttanut ja koetellut uskoani koko politiikkaan. Niin kävi esimerkiksi soteuudistuksen kanssa. Sellaisina hetkinä yritän muistaa, että olen itsekin yksi laudan pelinappuloista.

En haluaisi joutua vänkääjän rooliin, mutta sellainen kuva minusta varmasti syntyi viime kevään hallituskriisissä. Emme ymmärtäneet pääministeri Sanna Marinin kanssa ollenkaan toisiamme.

Sellaista politiikka usein on: asiat riitelevät, eivät ihmiset. Voin hyvin istua pääministerin kanssa saunan lauteilla juttelemassa lastemme kuulumisista, vaikka meillä olisi talouspoliittisesti eriäviä näkemyksiä.

Eniten politiikassa ärsyttää kielen ylikäyttö. Enää ei riitä, että sohaisee tikulla, pitää lyödä kirveellä. Tuntuu, että huomiota saadakseen on puhuttava vähintään kuolemasta tai petturuudesta. Somehuutelun keskellä unohtuu usein, mistä alun perin oli edes kyse. Haluaisin pysyä erossa sellaisesta.

Ulkonäköön kohdistuva arvostelu satuttaa, sillä sen suhteen minulla on aina ollut huono itsetunto. Kun minua kutsuttiin lehdessä puimuriksi, mieleen palasi muisto lapsuusvuosilta. Koulussa poika haukkui minua tankkeriksi, koska olin ylipainoinen. Ei puimurikaan kivalta tuntunut, mutta aikuisena osasin jo kääntää sen huumoriksi. Avustajillani on nykyään tapana töihin tullessaan kysyä, että joko puimuri on käynnissä.

Sen olen oppinut, ettei politiikan varaan kannata rakentaa elämää. Kaikki voi muuttua hetkessä.

Tärkeintä ministerinä ja puoluejohtajana on olla läsnä. Työssäni siirryn koko ajan maisemasta ja tunnelmasta toiseen ja ajaudun usein absurdeihin tilanteisiin, jotka jälkikäteen naurattavat.

Olen elänyt jo vuosia niin, etten enää perjantaina muista, mitä maanantaina on tapahtunut. Tiedän, että elämäni on nyt täyteläistä, mutta vaihe ei kestä ikuisesti.

Vanhempieni ero ei vienyt uskoani rakkauteen. Kun nuorena ihastuin, suunnittelin yleensä heti hääpukuani. Olen tiedostamatta etsinyt kumppania ja nähnyt itseni vaimona. Ihastuksiin olen suhtautunut aina tosissani, jälkikäteen ajateltuna liiankin fanaattisesti.

Kun oikea ihminen osui kohdalle, en enää miettinytkään vain hääpukua vaan kokonaista elämää yhdessä.

Tapasin nykyisen puolisoni Erkki Papusen kymmenen vuotta sitten yhteisen ystävämme kautta. Olemme monta kertaa todenneet, että löysimme toisistamme turvallisuuden tunteen.

Väkevään tunteeseen yhdistyy ajatus siitä, että toinen seisoo hötkyilemättä rinnallani.

Olemme Erkin kanssa monella tavalla erilaisia. Minä ihastuin hänessä huumoriin ja ystävällisyyteen, hän kuulemma minussa kokonaisvaltaiseen läsnäolooni. Tavatessamme Erkki työskenteli SDP:n eduskuntaryhmän sosiaalipoliittisena sihteerinä. Nykyään hän on valtiovarainministeriössä juristina.

Politiikkataustasta on ollut suhteessamme hyötyä. Erkki ymmärtää ammattini ja hyväksyy sen, että minulla on työssäni välillä todella tiukkaa. En voisi tehdä tätä työtä, ellei minulla olisi Erkin ja muiden läheisten täyttä tukea.

Olemme olleet Erkin kanssa yhdessä vuodet, joiden aikana arki on muuttunut totaalisesti. Nuorina rakastavaisina saatoimme nukkua sunnuntaiaamuna pitkään ja lukea tuntikausia lehtiä brunssilla. En muista enää vuosiin kokeneeni niitä aamuja. Viikonloput täyttyvät lapsiperheen hulinasta: pahimmillaan Kaarlo on aloittanut uuden päivän reippaana jo ennen aamukuutta.

Näinä vuosina väsymys on arjen raskas seuralainen. Työt ja lapset kuluttavat mutta samalla antavat valtavan paljon.

Olemme sopineet, ettemme vertaile, kummalla on ollut rankempaa. Jos minulla on ollut töissä vaikeat neuvottelut ja Erkki ei ole meinannut saada kotona Aarnia ja Kaarloa nukahtamaan, molemmilla on ollut hankala päivä.

Parasta pitkässä liitossa on se, että tunnemme toisemme hyvin. Tunnen tulevani hyväksytyksi sellaisena kuin olen enkä itsekään yritä muuttaa Erkkiä.

Yhteinen aika on tietysti kortilla niin kuin kaikilla pienten lasten vanhemmilla. Yritämme tarttua pieniin hetkiin ja nautimme molemmat kotonaolosta.

Kun televisiosta tuli jalkapallon EM-kisat, mietin kuumeisesti, kuinka pääsisin töistä kotiin niin aikaisin, että Erkki saisi rauhassa katsoa matsia ja minä olisin lasten kanssa. Se ei onnistunut, mutta olin tyytyväinen, että edes yritin.

Olen aina haaveillut äitiydestä mutta pelännyt monen naisen tavoin, etten saa kokea sitä. Siksi esikoisemme Aarnin syntymä lokakuussa vuonna 2014 oli ihmeellinen hetki. Ajattelin tosin ensin, etten osaa imettää tai pukea lasta oikein, mutta pian siihen tuli varmuutta.

Kun kuopus Kaarlo syntyi pari vuotta sitten, äitiyteeni sekoittui erilaista huolta.

Kaarlolla todettiin laryngomalasia eli synnynnäinen kurkunpään rakennevika. Vaiva ei ole vauvalle vaarallinen, mutta Kaarlolle jouduttiin antamaan alkukuukausina lisähappea ja hän oli myös alttiimpi infektioille.

Vaikka meille kerrottiin heti, että laryngomalasia häviää lapsilla yleensä ensimmäisten elinvuosien aikana, koin järisyttävää menettämisen pelkoa. Mietin isoäitiäni, joka oli joutunut luopumaan lapsistaan. Vaikka nämä olivat kuollessaan jo aikuisia, sellaista surua on vaikea käsittää.

Nyt Kaarlon vaiva on helpottanut huomattavasti ja uskallan olla rauhallisin mielin. Vaikka alku oli haastava, en tunne olevani kummankaan pojan suhteen ylisuojeleva. Molemmat ovat olleet aina kovia kiipeilemään ja touhuamaan, ja minusta heillä pitää olla siihen mahdollisuus.

Meillä on loistava turvaverkosto. Äitini jäi töistä pois jo hiukan ennen eläkeikää ja tukee usein perhettämme hoitamalla poikia.

Siitä huolimatta olen joutunut käsittelemään mielessäni paljon äidin ja poliitikon roolejani. On ollut huojentavaa huomata, etteivät pojat laske päiviä, jolloin olen poissa kotoa, vaan muistavat ne hetket, jotka olemme yhdessä.

Kun Kaarlolla ja Aarnilla on asiaa, he huutavat vuorotellen äitiä tai isää. Olen päätellyt, että se on hyvä merkki.

Välillä tuntuu, että aika juoksee liian lujaa. Yhdenlainen irtaantuminen meillä on edessä tänä syksynä, kun Aarni aloittaa koulun. Jännitän, kuten varmaan muutkin ekaluokkalaisten äidit, saako hän koulusta kavereita ja tunteeko hän olevansa hyväksytty ja tärkeä. Kouluarvosanat ovat sen rinnalla toisarvoisia.

Haluaisin kasvattaa lapseni niin, että heistä tulisi hyväsydämisiä ja terveellä itsetunnolla varustettuja ihmisiä. Että heillä olisi rohkeus toteuttaa itseään ja kyky erottaa oikea väärästä. Toivon, etten vanhempana yritä työntää heitä muottiin tai elä omia odotuksiani lasteni kautta.

Juuri nyt kiehtovinta on seurata, minkälaisiksi persooniksi pojat kasvavat. Veljeksissä on jo aivan omat piirteensä.

Lapset ovat opettaneet hetkessä elämisen taitoa ja mittasuhteita. Ei ole katastrofi, vaikkei koti aina niin siisti olisikaan.

Nautin illanviettojen suunnittelusta ja pöydän koreaksi laittamisesta, mutta se on minulle rentoutumiskeino. En halua antaa sellaista mallia, että olisin jonkinlainen yli-ihminen.

Rajojen vetämistä opettelen kyllä äitinä yhä. Vaikka olen joutunut työssäni melkoisen koviin paikkoihin, lapsetkin osaavat antaa vastusta. Esikoisesta on jo paljastunut tiukka neuvottelija, kun kyseessä on ruokalautasen tyhjentäminen.”

Annika Saarikon haastattelu on julkaistu Eevassa 9/2021.