Kansanedustaja Annika Saarikon perhe on iso. Siihen kuuluu oman ydinperheen ohella äiti ja tämän puoliso, isoäiti, veli ja veljen tyttöystävä.
Jos isä eläisi, hänkin olisi tärkeä osa perhettä. Isä menehtyi äkillisesti tammikuussa 2017. Yhteyttä pidettiin ennen sitä päivittäin joko puhelimitse tai viestitellen.
“Olin isän elämässä tärkein ihminen. Hänen ainoa lapsensa”, Annika Saarikko sanoo.
Pitkäaikaiset, lapsuudesta asti mukana kulkeneet ystävänsäkin ministeri laskee kuuluvaksi omaan perheeseen.
”Perhe on minulle avara käsite. Ystävien kanssa jaamme tiuhaan tahtiin kuulumisia omassa sosiaalisen median ryhmässämme.”
Annika Saarikko on kotoisin maaseudulta, mutta ei maalaistalosta. Hän syntyi Oripäässä ja kasvoi Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajapinnassa. Kouluvuodet hän asui Vampulassa.
Nuorena hän puntaroi keskustalaisuuden ja kokoomuslaisuuden välillä, mutta päätyi keskustaan. Aatteellisten näkemysten ohella siihen oli toinenkin syy.
”Tuntui, etten ollut niin kaunis ja upea kuin kokoomuslaisten keskuudessa olisi vaikutelmani mukaan kuulunut olla”, hän sanoo naurahtaen.
Hän tuntee sosiaalipolitiikan omaksi alueekseen. Siinä ollaan tekemisissä elämän rosoisimpienkin puolien kanssa.
”Rikkoutuneiden ja särkyneidenkin ihmisten on saatava kelvata sellaisina kuin he ovat. Velvollisuutemme on auttaa heitä.”
Ylioppilaskevään jälkeen Annika hakeutui opiskelemaan Turun yliopistoon ja muutti koulukavereiden kanssa asumaan kimppakämppään.
”Se oli turvallinen tapa kokeilla omia siipiä”, hän sanoo.
Siitä alkoi juurtuminen Turkuun. Nykyisin Annikan, hänen miehensä, valtionhallinnossa lakimiehenä toimivan Erkki Papusen ja poikansa Aarnin koti on Turussa. Sinne, vanhaan puutaloon hiekkatien varrelle suunnataan aina viikonlopuiksi.
Toinen koti on Helsingissä, jossa perhe asuu viikot ja jossa poika on päivähoidossa.
”Tämä on arvovalintani. Minulle on tärkeää, että elämme perheenä arkea samassa paikassa. Se on tärkeää myös oman jaksamiseni kannalta.
”On kahden kodin asumisessa hankaluutensakin. Tavarat tuntuvat aina olevan väärässä paikassa ja asuntolainaakin on paljon.
”En mieti sitä liikaa, etten ärsyynny. Ne ovat vain asioita, joita on siedettävä.”
Annika tottui monessa paikassa asumiseen jo lapsena.
”Monipaikkaisuus on osa identiteettiäni”, hän lisää.
Erosta huolimatta turvallinen olo
Vanhemmat erosivat, kun Annika oli nelivuotias. Hänellä ei ole muistikuvia erotilanteesta, mutta hän arvelee, että niitä olisi, jos ero olisi hoidettu huonosti.
Viikot tyttö asui äidin kanssa, joka toisen viikonlopun isän kanssa isovanhempien luona. Lapsesta se tuntui silloin normaalilta.
”En kuullut, että minusta olisi koskaan riidelty. Vaikka vanhempien avioliitto oli hajonnut, oloni oli turvallinen. Ympärilläni oli monia rakastavia aikuisia, jotka pystyivät sopimaan asioista keskenään”, Annika Saarikko sanoo.
Aika nopeasti perheeseen liittyi myös äidin uusi mies.
”Hän on kantanut hienosti oman osuutensa. Nykyisin he ovat äitini kanssa Aarnille tärkeät mummi ja vaari.”
Maalaispaikkakunnalla avioerot olivat 1980-luvulla harvinaisia, ja Annika oli koulun ainoa avioerolapsi.
Annikalla oli eri sukunimi kuin uudelleen avioituneella äidillään, ja usein hän kuuli kysymyksen, että kenenkäs tyttöjä sitä oikein ollaankaan.
”Koin olevani selityksen velkaa, ja se teki kipeää.”
Työssään kansanedustaja pyrkii siihen, ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi kokea olevansa vajaa tai jotenkin vääränlainen. Ja että sovinnollisia avioeroja tuettaisiin kaikin mahdollisin tavoin.
Annika oli vuosien ajan myös luokan ainoa tyttö.
”Löydän vielä aikuisenakin itseni usein samankaltaisista tilanteista. Olen ryhmässä ainoana naisena.”
Äidin sairaus jätti varjon
Pankissa ammattiuraa tehnyt äiti viestitti kasvatuksessaan aina tyttärelleen, että naiselle kaikki on mahdollista. Äiti elämänmyönteisine asenteineen kuuluu edelleen Annikan naisihanteiden joukkoon.
Annika oli kymmenvuotias, kun hänen äitinsä sairastui rintasyöpään. Äiti parani, mutta sairaus jätti varjonsa tytön elämään. Kaukaisen, mutta varjon kuitenkin.
Annika Saarikko on keskustalainen, hänen aviomiehensä Erkki Papunen on demari. Punamultarakkaudeksikin avioliittoa voisi kuvailla. Tapaamisen aikaan vuonna 2012 mies toimi silloisen peruspalveluministeri Maria Guzeninan erityisavustajana. Annika oli kansanedustaja ja oppositiopoliitikko.
Yhteisen ystävän mielestä he olivat kuitenkin ihmisiä, joiden kannattaisi tutustua toisiinsa. Tapaamisen jälkeen suhde lähti etenemään nopeasti ja useamman vuoden huoletonta sinkkuelämää viettäneen naisen elämä muuttui vauhdilla.
”Suhteessamme oli heti alusta mutkattomuutta ja samanhenkisyyttä. Siinä oli heti myös hauskuutta ja turvallisuuden tunnetta. Niiden varaan oli helppo rakentaa. Erkin kanssa tunnen olevani tasapainossa ja oikeassa paikassa”, Annika sanoo.
Hän arvelee puoluerajat ylittävän avioliiton olevan ehkä muiden mielestä jännittävämpää kuin parin omasta mielestä.
”Kun aamuisin laittelen ripsiväriä ja mies juo aamukahviaan, kommentoimme aamutelevision uutisia innokkaasti. Mielipiteitä ja keskustelua riittää.”
Joistain asioista kotona ei puhuta. Töiden vaatimaa luottamuksellisuuden rajaa ei sovi rikkoa.
Elämän arvaamaton puoli
Kolmikymppisen elämässä lyhyeen aikaan on mahtunut paljon. Annika Saarikosta tuli puolueen varapuheenjohtaja vuonna 2010, hän rakastui ja hankki miehensä kanssa ensimmäisen yhteisen omistusasunnon. Ja sairastui.
”Hengästytti, enkä ollut jaksaa liikkua. Ajattelin ensin, että onpa kuntoni huono.”
Annika sai 29-vuotiaana keuhkoveritulpan. Erikoiselta tuntui, että myös pääministeri Juha Sipilä oli sairastanut keuhkoveritulpan vain kuukautta aiemmin. Sairauden aiheuttajaa ei tiedetä, mutta stressiperäisenä sitä ei pidetä. Jalasta liikkeelle lähtenyt tauti saatiin kuriin lääkehoidolla.
Vakava sairaus hämmensi ja pysäytti. Terveys ei ollutkaan itsestäänselvyys. Elämä näytti arvaamattoman puolensa.
”Se teki minusta haavoittuvaisen. Olen kuitenkin jo peloistani selvinnyt, enkä enää vähättele oireita, jos sellaisia joskus ilmaantuisi.”
Kaikkea ei voi hallita
Annika Saarikko on sukupolvea, joka syntyi lama-ajan Suomeen.
”Olen kasvanut poliittiseen todellisuuteen, jossa jaetaan koko ajan niukkuutta.”
Työelämään Annika kaipaisi perheen ja työn ketterämpää yhteensovittamista. Aarnin syntymän jälkeen vanhemmat jakoivat perhevapaat puoliksi.
”Se teki hyvää isän ja pojan suhteelle. Mieheni itseluottamus isänä kasvoi.”
Siitäkin oli puhetta, olisiko Annika Saarikko voinut ottaa ministerin salkun vastaan jo heti silloin, kun hän palasi äitiyslomaltaan.
”En kuitenkaan olisi sietänyt itseäni ja huonoa omaatuntoani, jos olisin ollut ministeri ja samaan aikaan kotona olisi ollut puolivuotias vauva. En olisi myöskään halunnut joutua tilaan, jossa en tuntisi riittäväni missään. En kotona enkä töissä.”
Nyt tilanne on toinen.
”Poika on toimelias taapero ja välillemme on syntynyt vahva kiintymys.”
Annika sanoo pakostakin joutuneensa hyväksymään sen, ettei kaikkea voi hallita.
”Minun on ollut pakko muuttua. Kärsivällisyyteni on kasvanut, ja olen oppinut luottamaan siihen, että asiat järjestyvät luovassa kaaoksessakin.”
Isän kuolema teki aikuiseksi
Annika Saarikko kuvitteli, että lapsen syntymä olisi kasvattanut häntä. Niin se ei ollutkaan.
”Vasta isäni menettäminen teki minusta aikuisen”, hän arvelee.
Isä oli sairastellut pitkään, mutta sairauskohtaus, johon isä alkuvuodesta 2017 menehtyi, tuli silti yllättäen.
”Isän kuolema on jättänyt jäljen, jota en vielä oikein edes ymmärrä. Se on tehnyt heikoksi mutta samalla myös vahvistanut.”
Pari viikkoa ennen isän kuolemaa äiti sairastui toistamiseen.
”Olen pitänyt itseäni aina positiivisena ihmisenä, mutta nyt olen joutunut mittaamaan, olenko sitä oikeasti. Välillä huoli läheisistä melkein tukehduttaa. Joinain päivinä on erityisen vaikeaa kulkea kadun valoisampaa puolta, joinain vähän helpompaa.”
Annika Saarikko on tuntenut olevansa omassa kehityskaaressaan voimakkaasti matkalla johonkin.
”Olen asettunut sukupolvien ketjuun ja oppinut tuntemaan siitä ihan uudenlaista vastuuta.”
On oma lapsi, josta kantaa huolta, ja on sairaudesta toipumassa oleva äiti. On myös yli kahdeksankymppinen isänäiti, joka totuttelee pojan kuoleman jälkeen asumaan maalaistaloaan ensimmäistä kertaa yksin. Suru on purkautunut väsymyksenä, mutta se on tuonut mukanaan myös valtavan rakkauden elämään.
”Suruun lomittuu hurmaava onni pienestä pojasta ja perheestä. Onni täyteläisestä elämästä, johon suhtaudun intohimolla. Perusiloni ei ole kadonnut minnekään, vaikka sitä onkin punnittu.”
Juttu on ilmestynyt Eevan numerossa 07/2017.
Kuvat: Kari Kaipainen
