Kun palasin hiihtoladulle aikuisena, kirosin välillä koko lajin – sitten muistin elämänohjeen, jonka sain hiihtäessäni 13-vuotiaana

Seuraavaksi kerron asiat, joissa tyttäreni on erityisen hyvä.

Höristin korviani. Vietimme syntymäpäiviäni, ja isäni alkoi pitää puhetta.

Ensin isäni kertoi suurimmasta erityistaidostani: Muistan Junnu Vainion koko tuotannon. Olin vasta leikki-ikäinen, kun naapurimme pyysi minua laulamaan jotain. Vetäisin Yleisessä saunassa. Meillä oli autossa yksi C-kasetti, Junnu Vainiota, siis, ja sitä kuunneltiin.

Sitten isä kertoi jotain yllättävää: olen kuulemma erityisen hyvä perinteisen hiihtäjä. Osaan liu’uttaa suksea ja antaa suksen tehdä työn.

Tarkemmin ajatellen en edes ollut yllättynyt.

Hiihdin koko nuoruuteni. Asuimme pururadan vieressä, ja totuin lykkimään läpi teinikiukkujen. Muistan yhä, miltä sulatettu hiihtovoide tuoksuu autotallissa.

Sitten tulivat opiskelut, lapset, vuosikymmenen tauko, kunnes ostin viitisen vuotta sitten ensimmäistä kertaa itse sukset.

Alku oli lievästi sanottuna hankala. Olen eksynyt vierailla laduilla useammin kuin kerran. Hikoillut ja puuskuttanut, heivannut sukset välillä kokonaiseksi talveksi varastoon. Kironnut koko hemmetin lajin.

Kunnes on koittanut lenkkejä, kun suksi on vain liukunut. Olen pakannut auton, ajanut kotipaikkakunnalleni, hiihtänyt isäni ja omien poikieni kanssa läpi peltojen ja metsien. Nauttinut pakkasen kirpeydestä hengitysteissä.

Ja nyt ponnisteluni oli huomattu. En tiennyt olevani hyvä hiihtämään, mutta tiesin yrittäneeni, ja yrittäminen oli muuttunut taidoksi.

Joskus tarvitaan toinen ihminen näkemään saavutettu ja hyvä.

Hiihtäessä olen oppinut muuten tärkeimmän elämänoppinikin. Olin ehkä 13-vuotias ja kilpaa hiihtävän veljeni kanssa pururadalla. ”Paina paina. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki”, veli sanoi.

Terveisiä, veikka, taas on painettu läpi yhden kaamoksen. Hiihtokausi on edessä.

Teksti on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 1/2025.

Anni Peltola on Kauneuden ja Terveyden toimituspäällikkö.