Kirjailija Anneli Kanto ei saanut isän hyväksyntää – päätyi radikaaliin ratkaisuun: ”Päätin jo varhain viis veisata hänen mielipiteistään”

Kirjailija Anneli Kanto kertoo elämänsä rooleista Eevan haastattelusarjassa.

Vimmainen kirjoittaja | Päiväkirjoissa on kaikki

”Kun kirjani valmistuu ja painotalosta saapuu kotiin laatikollinen ensikappaleita, tunnen surua. Sellaisella hetkellä en osaa poksauttaa samppanjaa.

Kirja maailmoineen on ollut arjessani monta vuotta. Valmistumisen jälkeen tunnen kuin elämästäni olisi lohjennut iso pala.

Kun kirjoitan, ajatukseni selkenevät. Uskon, että ihmiselle tekee hyvää kirjoittaa. Olen sanonut kahdelle kakarallenikin, että jos mä läppärini viereen kuolen, niin onnellisena kuolen.

Suhtaudun ammattiini silti arkisesti. Minä vain kirjoitan. Minussa on patoutumatonta luomisen vimmaa, jota puran vieläkin.

Minusta tuli kirjailija viisikymppisenä. Olin ollut sitä ennen toimittaja ja työskennellyt kymmenen vuotta Uusi nainen -lehden päätoimittajana. Sitten tulivat 1990-luvun loppupuolen lamavuodet, ja menetin kuukausipalkkaisen työni säästösyistä.

Aluksi yritin palata entiseen ja löytää uuden vakituisen paikan. Se ei onnistunut, joten lopetin työn hakemisen. Aloin nähdä ympärilläni muita mahdollisuuksia ja ryhdyin freelanceriksi.

Vaikka ensin oli tiukkaa taloudellisesti, elämääni tuli uutta vapautta. Sain järjestellä työaikani itse. Maanantaista torstaihin kirjoitin lehtijuttuja, perjantait ja viikonloput vain omia tekstejäni.

Olen jonkin sortin työhullu edelleen. Hillitsen itseäni niin, että suunnittelen päivien kulun etukäteen. Näin urakat pysyvät kohtuullisina. Jos en vahtisi itseäni, uppoutuisin työhön.

Nykyisin teen yleensä töitä seitsemänä päivänä viikossa mutta pidän myös vapaapäiviä mieleni mukaan. Silppupäivinä hoidan juoksevia asioita. Kirjoituspäivinä kirjoitan romaania neljä liuskaa tai näytelmää kolme kohtausta. Välissä otan puolentoista tunnin päiväunet, sillä vaikka nautin työstä, se vie voimia.

Neljä vuotta sitten julkaistun Rottien pyhimys -romaanini suosio ja kiittävä palaute yllättivät minut. En ollut ajatellut, että kirkkomaalaustaide kiinnostaisi aiheeseen vihkiytymättömiäkin niin paljon.

Tämän vuoden kirjoitan näytelmiä ja sen lisäksi tekstejä elämäni tapahtumista. En ole varma, riittääkö kanttini jälkimmäisten julkistamiseen.

Kirjoitan myös päiväkirjoja, joita on kertynyt jo 90. Puran niihin harmitukseni ja keskustelen sivuilla itseni kanssa. Joskus mietin, mitä teen teksteille. Vienkö ne ongelmajätteisiin? En todellakaan halua, että kukaan lukee päiväkirjojani. En edes itse kestä lukea niitä.”

”Tunnistan kuuluvani kannattelijalapsien sukupolveen, jonka piti jotenkin kannatella sodan kärsineitä vanhempiaan.”

Välimaastojen ihminen | Kannattelija jo lapsena

”Olen solahtanut elämässäni monen asian välimaastoon, mikä on hyvä lähtökohta. Välimaastosta ymmärtää monenlaisia näkemyksiä.

Kävin koulua kaupungissa Tampereella mutta asuimme Pirkkalassa, joka oli silloin köyhää maaseutua. Nykyään se on kuin Tampereen varakas Kauniainen.

Kasvoin isän työläisyyden ja äidin virkaidentiteetin välissä. Isä oli metallimies, äiti kansakoulun opettaja. Asuimme opettajien asuntolassa, ja tiedostin, ettei perheemme ollut tyypillinen. Emme olleet opettajien keskiluokkaa emmekä myöskään työläisiä.

Etsin paikkaani myös isän ja äidin välissä. Äiti arvosti opiskelua ja koulutusta, isä ei lainkaan.

Isä olisi ollut tyytyväinen, jos minusta olisi tullut rehellistä ja ymmärrettävää työtä tekevä kampaaja tai sairaanhoitaja. Päädyin yliopistoon opiskelemaan journalismia ja minusta tuli toimittaja, eikä hän ymmärtänyt valintaani.

Minä ja serkkuni olemme suvun ensimmäinen sukupolvi, joka on päässyt opiskelemaan. Meitä ennen mentiin töihin. Sukuni on ollut tavallinen, ainoat merkinnät historiankirjoista löytyvät salaviinan poltosta ja salavuoteudesta.

Koska en saanut isän hyväksyntää, päätin jo varhain viis veisata hänen mielipiteistään. Arvostusta en saisi, joten en sitä myöskään pyytäisi. Jyrkän ajattelumallini ansiosta en vieläkään ole kovin riippuvainen siitä, mitä minusta ajatellaan tai mitä minun kirjoistani kirjoitetaan.

Sukujeni juuret ovat Etelä-Pohjanmaalla, ja tunnistan itsessäni pohjalaisen hurjan luonnon, joka kuohahtaa niin, että tanner tömisee ja aitaa kaatuu. Olen tehnyt ajattelemattomiakin asioita, mutta ainakaan minun ei ole tarvinnut harmitella, että voi kun olisin uskaltanut.

Taakkasiirtymänä kannan sotaa. Ilmajokinen paappani oli suojeluskuntalaisena valkoisten puolella sisällissodassa, isä nuorena jatkosodassa. Äiti työskenteli nuorena opettajana Lapissa ja joutui kokemaan Lapin sodan ja evakuoinnin Ruotsiin.

Kun olin lapsi, sodasta ei koskaan puhuttu, vaikka se oli ajallisesti lähellä. Tunnistan kuuluvani kannattelijalapsien sukupolveen, jonka piti jotenkin kannatella sodan kärsineitä vanhempiaan. Vaivaa ei saanut aiheuttaa vaan piti pärjätä.

Arvelen, että taustastani johtuu myös kummallinen viehtymykseni sotaan ja väkivaltaan. Se näkyy kirjojeni teemoissa. Isoviha-oopperan kirjoittaminen oli minulle raskas prosessi, koska siviileihin kohdistuva väkivalta oli niin brutaalia. Omat esivanhempani Pohjanmaalla ovat kokeneet isonvihan terroriajan.

Tunnistan itsessäni sodan pelkoa. Kevätalvella ahdistuin, kun Donald Trump tuli valtaan ja maailmalla tapahtui kauheita. Tajusin, että ahdistuksen juuret olivat myös aiempien sukupolvien kokemuksissa.”

Hyvä äiti | Mollaus suututti yksinhuoltajan

”Äiti sanoi aikoinaan, että ’sää oot semmonen pääkkö’ eli ihminen, joka ryntää päätä pahkaa erilaisiin projekteihin ja innostuu seurauksia ajattelematta. Minulla ei ole yhtään itsesuojeluvaistoa mutta riskinottokykyä sitäkin enemmän. Itsenäisyyttäni on tukenut se, että olen aina saanut äidiltä täyden tuen ja kannustuksen.

Vasta aikuisena ymmärsin, että ei ole itsestään selvää, että ihmisellä on hyvä äiti. Ylisukupolvisena lahjana olen saanut liittyä hyvien äitien jatkumoon.

Minulle tärkeä Lempi-mummuni oli hyvä äiti, samoin kuin isän puoleinen Sofia-mammani ja minun äitini. En myöskään ole epäillyt omaa äitiyttäni. Arvelen olevani siinä kohtuullisen hyvä.

Erosin lasteni isästä heidän ollessa pieniä, koska avoliittomme oli ongelmallinen ja tunsin, ettei avopuolisoni kantanut liitossa vastuuta. Kävin läpi monta suurta elämänmuutosta yhtä aikaa.

Olin menettänyt päätoimittajan työni ja liittoni, muuttanut ja minusta oli tullut yksinhuoltaja. Taloudellinen tilanteeni oli vaikea, ja päätin palata Helsingistä Tampereelle äidin ja isän luo asumaan. Äiti paikkasi puuttuvan toisen aikuisen paikan.

Äidin avun ansiosta saatoin aloittaa työt vapaana kirjoittajana, käydä Helsingissä opiskelemassa käsikirjoittamista viikonkin kerrallaan ja rakentaa uutta arkea. Äiti ei koskaan sanonut, että ei ehdi hoitaa tai auttaa. Elämäni muuttui paremmaksi.

Asuttuani vuoden vanhempieni luona muutin nykyiseen puutalooni. Halusin, että lapsilla olisi pysyvä koti, eikä heidän tarvitsisi vaihtaa kaveripiiriä ja koulua.

Minua ärsytti noina aikoina suunnattomasti se, että kaikki perheiden ongelmat laitettiin yksinhuoltajuuden syyksi. Yhteiskunta kyttäsi, kuinka yksinhuoltajaäidit suoriutuivat tehtävässään. Jos lasta kiusattiin, syy oli äidin yksinhuoltajuus.

Yksinhuoltajat luokiteltiin luusereiksi, työttömiksi, köyhiksi, juopoiksi. Pelkkää negatiivista! Olin taatusti yhtä hyvä äiti kuin kuka tahansa. Vimmoissani silitin lasten kaikki vaatteet t-paidoista lähtien, jotta ainakaan ulkoasusta ei tulisi sanomista.

Lapseni ovat nyt kolmekymppisiä. Tytär Jenna asuu Japanissa ja poika Antti lähellä minua. Olen heihin yhteydessä viikoittain.

Uskon, että tytär jää Japaniin. Vaikka minua riipaisee, ettei lapsi ole lähellä, en voi elää tyttäreni puolesta. Lasten kuuluu saada elää omaa elämäänsä. Onneksi nykyajan vempeleiden ansiosta voi käydä pitkiä puheluja.

Jossakin vaiheessa molemmat lapset asuivat ulkomailla, kun Antti eli it-nomadina Aasiassa. Silloin mietin hetken, millainen äiti oikein olen, kun lapset lähtevät luotani niin kauaksi kuin ikinä voivat – vai onko sittenkin niin, että olen onnistunut kasvattamaan heistä rohkeita? He luottavat siihen, että pärjäävät.”

Rinnallakulkija | Kärsimys ei jalosta

”Äiti sairastui Alzheimerin tautiin, kun olin vähän alle kuusikymppinen. Muistisairaus näyttäytyi apatiana ja käytännön taitojen katoamisena. Lopulta äiti ei osannut laskea hanasta vettä eikä avata ovea. Raskainta oli, kun tuttu, rakas äiti katosi henkisesti eikä ollut enää sama ihminen.

Minua korpesi, että tautia vähäteltiin enkä saanut apua, vaan omaisen oletettiin olevan käytettävissä 24/7. Olin liian väsynyt kaivaakseni tietoa.

Äiti asui omassa asunnossaan mutta lähellä minua. Tunsin välillä huonoa omaatuntoa ja mietin, pitäisikö minun ottaa äiti luokseni. Sitten ymmärsin, että minun kotini olisi ollut hänelle vieras paikka eikä töistäni olisi tullut mitään, jos äiti olisi asunut täällä. Pääsin eroon huonosta omastatunnosta.

En usko, että ulkopuoliset ymmärtävät, millaisessa tilanteessa muistisairausperheet elävät ja millaisia tunteita he tuntevat. Siksi tuntui niin hyvältä, kun joku samassa tilanteessa oleva sanoi, että minä tiedän, mitä arkesi on.

Äidin sairaus ja hänestä huolehtiminen muuttivat minua. Olin ylpeä yksinäinen. Ajattelin, että en tarvitse ketään ja pärjään itse. Kauhea pärjäämisen eetos!

Inhosin, kun minulle sanottiin, että pidä huolta itsestäsi. Missä välissä? Miten? Tajusin vasta jälkikäteen, että itseriittoisuuteni ei tehnyt minulle hyvää. Minusta tuli aiempaa kovempi, eristyneempi ja yksinäisempi. Kärsimys ei jalostanut minua.

Minulle oli heti selvää, että kirjoittaisin tapahtumista rehellisesti, vereslihalla. Tein sen kirjassani Pala palalta pois. Ajattelen, että tekisin nyt kaiken samalla tavalla.

Kerroin kirjassa äidin ja minun elämästä, koska halusin jakaa vertaistukea. Olen kirjailija ja tunsin velvollisuudekseni kirjoittaa vaikeuksistakin.

Äiti kuoli viisi vuotta sairastettuaan. En itkenyt yhtään. Minulle sanottiin, että itku tulee vielä. Ei tullut. Olin surrut jo vuosia.

Sureminen loppui kuolemaan. Se oli vapautuminen. Vapauduin hirveästä taakasta, ja äiti vapautui kauheasta taudista.

En halua ajatella, kuka minua auttaa, kun olen vanha. Ajatus siitä, että olisin jonkun toisen avun varassa, hirvittää.

En ole pystynyt puimaan sitäkään ajatusta, tuleeko minulle mahdollisesti Alzheimerin tauti. Pelko käy välillä mielessä.”

Yksineläjä | Ystävyys on rakkautta parempaa

”Olen asunut itsenäisesti niin kauan, että en kaipaa parisuhde-elämää. Sosiaaliset tarpeeni täyttyvät, kun saan olla lasten kanssa tekemisissä ja nähdä naistoimittajaystäviä. Olemme tavanneet heidän kanssaan kahvikupin ääressä jo 25 vuoden ajan kerran kuukaudessa.

Ystävyyssuhteeni ovat olleet pitkäkestoisempia ja luotettavampia kuin rakkaussuhteeni. Lisäksi olen saanut poikani puolison lapsista ihanat bonuslapsenlapset.

Suorastaan pidän yksinelämisestä. Ei tarvitse tehdä kompromisseja, vaan teen sitä, mitä huvittaa. On tietysti ekologinen rikos, että yksi akka asuu yksin isossa omakotitalossa, mutta en halua muuttaa tästä. Saan muotoilla päiväni juuri sellaisiksi kuin itse haluan. Se on ihanaa.

Kissattomaan elämään minulta on kestänyt kauan tottua. Elin 18 vuotta kissani Timo-Orvokin eli Tinken kanssa. Illalla kun menin nukkumaan, odotin, että Tinke hyppää jalkopäähän.

Tinke kuoli viime vuoden lopussa keuhkosyöpään. Se oli uskomattoman kova paikka. Eläinlääkärillä pidin kissaa sylissäni ja silitin tassua viimeisen henkäykseen asti. Itkin kuin suihkukaivo. Kissa oli kevyt mutta tuntui painavalta.

Elän puutalossani nyt yksin. En ole ottanut toista kissaa, koska eläimen hoitaminen on sitovaa ja nyt voin olla rakkaalla mökilläni pidempiä aikoja.

Mökkini on hirvittävän alkeellinen lautamökki, jonka vanhempani rakensivat 1950-luvulla niistä materiaaleista, joita sodan jälkeen sai. Nautin mökillä olosta, mutta edesmennyt isäni, taitava määräilijä Jaakko Kanto seisoo joka kulmalla komentamassa:

Kyllä on ruoho jätetty pitkäksi! Kyllä pitäisi tuokin laittaa! Kun jotakin viittittäis mutta kun ei mitään! Jos viittis laittaa katiskan järveen niin kyllä tulis niin kalaa!

Ehkä hän jossakin vaiheessa huomaa, että poltin kalaverkot hänen kuoltuaan. En minäkään sentään mikään nautiskelija ole vaan kunnon luterilainen. Istuskelen kuitenkin mieluiten verannalla ja katselen järvelle. Lämmitän saunaa, käyn uimassa. Joskus on kiva katsella televisiosarjoja, Wallanderia ja sellaista.”

Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 8/2025.