Katselen vierasta ihmisvilinää ja olen yhtäkkiä valtavan onnellinen. On loman ensimmäinen ilta, edessä täydellinen ravintola-annos ja lasissa hyvää juomaa. Ja mitä vielä onkaan edessä: monta päivää huoletonta kuljeskelua ja kokemuksia kaupungissa, joka on aiemmilta matkoilta tuttu mutta silti sopivan vieras ja kiehtova, seikkailun kokoinen.

Haen silmiini tutun kiintopisteen, korkean tv-tornin hahmon, ja katson sitä kuin kauan kaivattua rakastettua. Miten ikävä onkaan ollut kaikkea tätä, miten oikeassa paikassa tunnenkaan olevani.

Olen irrallaan-ihminen. Kehittelin termin, kun yritin kuvailla sitä, miten saan suurimman nautintoni kaikesta, mikä liittyy matkalle lähtöön ja siellä olemiseen. Luulen, että tunne on hieman sama, jonka puutarhaihminen saa kasvukauden alussa tai koiraihminen lemmikkiään paijatessaan.

Minä haluan olla irti, valmiina lähtöön. Rakastan jopa pakkaamista niin paljon, että joskus tekisi mieli pakata laukku jo viikkoja ennen lähtöä.

Pidän yli kaiken siitä tunteesta, kun olen irti rutiineistani ja liikkeessä kohti uutta kohdetta, läheistä tai kaukaista. Kaukomatkat ovat hienoja, mutta lähes yhtä innokkaasti saatan koluta läpi lähikohteitakin.

Koronavuosien lisäksi ilmastosyyt ovat muokanneet matkailutapojani, mutta eivät vieneet reissuunlähdön lumoa.

Kun olen irti, olen vähän eri ihminen, rennompi ja kenties hauskempikin. Ihastun pieniinkin asioihin: Tässä kahvilassa kahvi maistuu hieman pähkinäiseltä. Seinästä irronneen laastin muodostama kuvio näyttää uudelta, tuntemattomalta mantereelta. Tuulessa maistuu suola. Nämä havainnot saattavat olla tärkein syy siihen, miksi haluan säännöllisin väliajoin pois kotinurkista.

Ja toki kotikin näyttää entistä ihanammalta, kun sieltä on päässyt hetkeksi pois. Sohvan syleilyyn päästyään voikin taas alkaa googlata seuraavaa matkaunelmaa.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 6/2022.