Anna-Riikka Carlson jätti huippupestin kirja-alalla – omistautuu nyt Eeva Kilvelle: ”Eeva on päättänyt luottaa minuun”
Anna-Riikka Carlson on oppinut ystävältään Eeva Kilveltä, että jos haluaa vaikuttaa maailmaan, on välillä paukuteltava ovia. Nyt hän kirjoittaa kirjoja Kilven muistiinpanoista.
Hyvästi valta. Titteliä ei enää ole.
Kesän korvalla Anna-Riikka Carlson jätti työnsä WSOY:n kustantajana 13 vuoden jälkeen. Nyt hän tekee töitään enimmäkseen yksin ja voi omistautua täysin Eeva Kilvelle, rakastetulle kirjailijalle ja runoilijalle.
On lähes muistutettava itseään: Anna-Riikka Carlson ei ole Eeva Kilpi, vaikka tietää Eeva Kilvestä enemmän kuin ehkä kukaan muu Suomessa.
Anna-Riikan vuonna 2024 ilmestynyt kirja Rakas Eeva Kilpi – Nämä juhlat jatkuvat vielä oli menestys. Se perustuu keskusteluihin kirjailijan kanssa. Ja pian työ jatkuu.
Anna-Riikka pitää nyt hallussaan Eeva Kilven muistiinpanoja ja päiväkirjoja, joita alkaa pian käydä läpi.
Anna-Riikka ja Eeva ovat myös ystäviä. Ystävyys syntyi, kun Eeva ei enää jaksanut käydä kustantamon järjestämissä tapahtumissa ja Anna-Riikka alkoi vierailla tämän luona.
”Olen onnellinen, että Eeva on ehtinyt ohjeistaa minua.”
Eeva Kilpi neuvoi Anna-Riikkaa kohtelemaan muistiinpanoja asianmukaisesti, kunnioittavasti ja hellävaroen. Ne kertovat samaan aikaan kaikkein yksityisimmistä asioista ja kuvaavat ympäröivää todellisuutta. Kaikki on julkaistavissa ja käytävä harkiten läpi.
Anna-Riikka ei voi vielä tietää eikä päättää, millaisen kirjan Eeva Kilven ajatuksista kirjoittaa. Se selviää, kun työ etenee.
Eeva on jo 1970-luvulla kirjoittanut päiväkirjaansa, että hänen muistiinpanoistaan saisi monta kirjaa, joista yhden nimi voisi olla Sort of Life, Eräänlainen elämä.
”Välillä melkein huimaa tämän arvokkaan aineiston äärellä. Mutta koska Eeva on päättänyt luottaa minuun, minunkin on luotettava itseeni.”
Missä oli kirjoja, siellä oli myös Anna-Riikka. WSOY:n kustantajana hän käytti merkittävää valtaa siinä, millaisia kirjoja yhtiö on kustantanut ja millaisia kirjoja suomalaiset ovat lukeneet.
Asema on yksi vaikuttavimmista suomalaisessa kulttuurielämässä, ja viisi vuotta sitten hän sai ansioistaan Suomi-palkinnon ensimmäisenä kustantajana koskaan.
”Ennen kaikkea vallankäyttöni on liittynyt siihen, miten olen kustantajana puhunut kirjallisuudesta ja kirjailijoista”, Anna-Riikka täsmentää.
Jäähyväispuheessaan Anna-Riikka kertoi kollegoille, ettei hänestä tullut 13 vuodessa itsevarmempaa. Jokaisen julkisen puheen jälkeen hän veti kollegaansa hihasta ja kysyi: Oliko se ihan ok? Näkyikö väsymykseni, olivatko vaatteet hyvät?
Kollega huomautti puheen jälkeen, että jokaisella tilaisuudella on ollut selvästi merkitys.
Ajoittain Anna-Riikka ajautui tekemään töitä enemmän kuin tarvitsisi. Hän esimerkiksi lähetti töistä lähtiessään 124 kirjailijalle henkilökohtaisen viestin ja kiitoksensa.
”Annoin työlle kaikkeni ja parhaani. Pitää pohtia, miksi tein niin.”
Viimeisinä WSOY-vuosina Anna-Riikka alkoi väsyä. Rakas Eeva Kilpi -kirjassa hän kertoo pitkistä työrupeamista, heti aamulla alkaneesta väsymyksestä ja siitä, että ei ole ollut aikaa enää tehdä ruokaa.
”Annoin työlle kaikkeni ja parhaani. Pitää pohtia, miksi tein niin. En kuitenkaan usko, että haluaisin tehdä työtä toisin”, hän sanoo.
Väsymyksestään huolimatta Anna-Riikka jaksoi käydä Eeva Kilven luona hoivakodissa Espoossa. Siellä hän piristyi ja sai keskusteluista voimaa. Käyntejä oli tehtävä myös kirjallisuuden vuoksi.
Anna-Riikka on ajatellut, etteivät tittelit ja asemat merkitse hänelle mitään, mutta enää hän ei ole varma, onko se totta. WSOY:n kustantaja oli haluttu ihminen tilaisuuksiin, ja nyt kutsut varmasti vähentyvät.
”Minun on keksittävä itseni ammatillisesti uudestaan. Kirjallisuuden asiantuntija kuulostaa liian viralliselta, enkä ainakaan vielä osaa kutsua itseäni kirjailijaksi.”
Niin läpeensä onnellista, että se on jo poikkeuksellista. Niin Anna-Riikka ajattelee lapsuudestaan. Hän on kotoisin Maskusta, metsän reunalta. Äiti Leena työskenteli informaatikkona ja isä Kauko kemistinä. Molemmat opettivat vapaa-aikanaan tennistä.
Perheessä oltiin kiinnostuneita toisten tekemisistä, ja kotona oli rentoa. Piha saattoi rehottaa, ei tarvinnut tulla kotiin tietyllä kellonlyömällä eikä ruoka ollut pöydässä kello viisi.
Kotona oltiin ankaria vain siitä, miten muita ihmisiä kohdeltiin. Jos joku luokkakavereista ei päässyt Anna-Riikan marraskuisille syntymäpäiville, hänen piti lähteä juhlien jälkeen viemään sairaalle luokkakaverille karkit kotiin.
”Muistan vieläkin, kuinka kylmää ja pimeää silloin oli. Mutta lähdettävä oli. Kaikki oli pidettävä juhlissa mukana.”
”Intohimoni elämää ja työtä kohtaan kumpuaa lapsuudenkodistamme. Olen saanut onnekkuus- ja rakkaussiirtymän.”
”Äidillä ei ole viime vuosinakaan ollut niin hirveää päivää, etteikö hän olisi soittanut minulle iltaisin kysyäkseen, miten päiväni on kulunut.”
Anna-Riikka asuu samassa rapussa vanhempiensa kanssa ja tapaa heitä lähes päivittäin.
”En kyllästy heidän seuraansa. Äidillä ei ole viime vuosinakaan ollut niin hirveää päivää, etteikö hän olisi soittanut minulle iltaisin kysyäkseen, miten päiväni on kulunut ja miten jollakulla kirjailijalla menee. Hän suhtautuu intohimoisesti työhön, elämään ja muihin ihmisiin.”
Anna-Riikkaa harmittaa, että yhteiskunta ei osaa arvottaa hänen äitinsä kaltaisten ihmisten merkitystä.
”Meillä ei ole nimeä tällaiselle näkymättömälle välttämättömyydelle, jossa toisen ihmisen hyväksyntä ja innostus saavat lähellä olevat voimaan hyvin ja sysäämään hyvää kiertoon.”
Anna-Riikka opiskeli 1990-luvun loppupuolella Turun yliopistossa kotimaista kirjallisuutta ja suomen kieltä sekä läjän sivuaineita.
Vuonna 2003 hän perusti pienen Avain-kustantamon, jonka Turun yliopiston humanistinen tiedekunta valitsi vuoden 2009 humanistiteoksi. Ennen kustantajaksi siirtymistään hän työskenteli kustannustoimittajana.
Myös Anna-Riikan veli, entinen tennistähti Jarkko Nieminen, on tehnyt sitä, mitä rakastaa.
Anna-Riikka olisi voinut kirjoittaa myös omasta äidistään. Äiti tuki kirjaprojektia Eeva Kilvestä ja odotti aina kuulumisia hänestä.
Pitkä pöytä, jonka ympärille vieraat kerääntyvät. Se on Anna-Riikan näkemys hyvästä elämästä.
Sellainen elämä vaatii myös vaivannäköä. Haastattelun aikaan Anna-Riikalla on kotonaan englantilaisia vieraita, jotka ovat viehättyneet Suomesta ja leikkipuistoista mutta ihmettelevät, missä kaikki ovat.
Huomio iskee suoraan Anna-Riikan sydämeen.
”Miksi ihmiset eivät enää hakeudu toistensa luo?” hän melkein parahtaa.
WSOY:n kustantajana hän piti erityistä huolta siitä, että ihmiset kerääntyivät kirjallisuuden pariin. Hän järjesti runousaamiaisia ja kirjallisia treffejä kirjakaupoissa, kirjastoissa ja kirjamessuilla.
”Olemme sosiaalisia eläimiä, joiden pitäisi elää toisia varten, mutta emme tee niin. Se tuntuu sydäntäsärkevältä. Meillä olisi mahdollisuus elää paljon iloisempaa ja yhteisöllisempää elämää.”
Anna-Riikka on erityisen huolissaan sellaisesta suomalaisesta ankaruudesta, johon ei sisälly rakkautta. Sellaista hän näki joskus lapsena kodeissa, joissa ruoka oli pöydässä minuutilleen mutta ilmapiiri kylmä. Ankaruus rikkoo ihmisen, hän sanoo.
Keskustelu ajautuu menestykseen. Anna-Riikalla on nyt ollut aikaa miettiä sitäkin. Liittyykö siihenkin ankaruutta?
”Arvostammeko itseämme ja toisiamme vaurastumisen ja yksilösuorituksen näkökulmasta siitä huolimatta, että menestyksen hinta ihmiselle itselleen tai lähipiirille saattaa olla rankka?”
Patikointi, kompassi, kartat ja Lapin luonto. Muun muassa nämä asiat miesystävä Ismo on tuonut Anna-Riikan elämään. Rakas Eeva Kilpi -kirjassa Anna-Riikka kertoo biologista, jonka kanssa hän on seurustellut pitkään mutta ei jaa yhteistä kotia.
”Olemme kuin ikuisilla treffeillä, eikä sitä ole tarvetta muuttaa.”
Anna-Riikka ja Ismo tapasivat ensimmäisen kerran yliopisto-opintojensa aikaan ja löysivät toisensa uudestaan myöhemmin. Ismo oli yhteiskunnallisesti valpas jo nuorena, toisin kuin Anna-Riikka.
Anna-Riikan ja Ismon arki ja rytmit ovat erilaiset. Anna-Riikan on aina ollut helppoa lähestyä ihmisiä. Sosiaalisuus tulee häneltä luontevasti. Illat työpäivien jälkeen ovat täysiä. Ismo taas tarvitsee aikaa rauhoittumiseen.
”Tuntematon ihminen saattaisi miettiä, miten kaksi niin sosiaalisesti erilaista ihmistä voi olla yhdessä.”
”Hiljainenkin ihminen voi olla syvästi sosiaalinen ja saada yhteyden ihmiseen, johon hän saa keskittyä rauhassa.”
Syvätasolla tilanne on toinen. Anna-Riikka ja Ismo näkevät ja kuulevat samat asiat maailmasta. Kumpikin on sitä mieltä, että olisi katastrofi seurustella itsensä kaltaisen ihmisen kanssa.
Anna-Riikka ei enää halua painostaa Ismoa eikä ketään muutakaan yrittämään enemmän ihmisten kanssa. Hän on tajunnut, että yksin oleminen ei ole kaikille ongelma vaan huojentavaa.
”Ismo on nyrjäyttänyt ajatukseni siitä, millaisia ihmisiä yhteiskunnassa pidetään sosiaalisina ja viihdyttävinä”, Anna-Riikka sanoo.
”Hiljainenkin ihminen voi olla syvästi sosiaalinen ja saada yhteyden ihmiseen, johon hän saa keskittyä rauhassa.”
Anna-Riikka ryhtyy puhumaan kauniisti empaattisesta ihmisestä, joka kantaa elämäntuskaa maailmasta, ja siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan.
Hän kuvailee biologiaan luonnonsuojelijaksi, joka ei kerää ihmisiä pitkän pöydän ääreen vaan lähtee mieluummin luontoon patikoimaan.
Kun hän puhuu Ismosta, hän todennäköisesti tulee puhuneeksi suuresta osasta luontoa ja rauhaa rakastavista suomalaisista, jotka kantavat syvää huolta maailmasta. Samalla hän tulee puhuneeksi myös monesta melankolisemmasta sukulaisestaan.
Ismon ansiosta Anna-Riikan unelma pitkästä pöydästä on muuttunut. Sen ääressä ovat edelleen rakkaat ihmiset, mutta pöydässä myös kuunnellaan toisia.
Eeva Kilpi on uskaltanut elämänsä varrella näyttää raivoaan. Jos hän ajatteli ihmisten toimivan väärin, hän lähti kokouksista ovet paukkuen. Hän suojeli metsiä jo 1970-luvulla ja söi kasvisruokaa välittämättä siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat.
Anna-Riikka on sovinnaisempi.
”Olen vältellyt konflikteja enkä ole halunnut olla ilonpilaaja. Työni takia en ole edes voinut olla.”
Kirjassaan Anna-Riikka ja Eeva Kilpi puhuvat kiltteydestä, jota he pitävät aliarvostettuna, vaikka se on nykymaailmassa suorastaan radikaalia. Kiltteys ei ole Anna-Riikan mukaan selkärangasta kumpuava ominaisuus tai herkkyyttä ja lempeyttä vaan työtä, jonka takana on selkeä päätös. Kiltteys on rohkea valinta.
”Olen ylpeä siitä, etten 13 WSOY-vuoden aikana lähettänyt ainuttakaan epäkohteliasta sähköpostia.”
Anna-Riikka puhuu myös herkkien puolesta. Häntä itseäänkin on neuvottu lukuisia kertoja kovettamaan kuorta. Jostakin syystä sama ei ole sallittua toisin päin.
”Tällä hetkellä ei ole suotavaa sanoa toiselle, että älä ole noin kova, ole vähän pehmeämpi. Yhteiskunnassa kylmäpäinen puheenparsi jyrää lempeän.”
Jatkossa Anna-Riikan empaattinen tapa toimia saattaa muuttua. Nyt silmien edessä ovat leipäjonot, Gaza, Ukraina. Tapahtuu se, mitä Anna-Riikka on pelännyt jo nuorena: annamme kauheuksien tapahtua.
Se ei käy. On otettava oppia 91-vuotiaasta Eeva Kilvestä, jonka luo Anna-Riikka on taas pian menossa.
Viime aikoina Kilven sanat ovat alkaneet vähetä, mutta Anna-Riikka vie niitä takaisin lukemalla runoilijalle tämän omia runoja. Joskus Eeva ottaa Anna-Riikkaa kädestä ja sanoo: se oli kaunis.
Anna-Riikka vastaa: Eeva, se oli sinun.
Eeva Kilven huone hoivakodissa jatkaa kaunistumistaan. Anna-Riikka kuvailee, kuinka seinillä on WSOY:n kirjajulisteita ja kuvia Kilven rakkaista paikoista, Piskolasta ja Hiitolasta.
Huoneessa asuu se pieni, urhea nainen, jonka urheus ei Anna-Riikalta unohdu.
”Haluan olla yhtä rohkea kuin Eeva. Haluan myös uskaltaa olla vihainen. Tunnen kovaa maailmansurua ja haluan oppia ärhäkämmäksi, jotta voin vaikuttaa maailmaan.”
Anna-Riikka on myös varautunut siihen, ettei hänestä ole ärhäkäksi.
”Siinä tapauksessa hakeudun taustatueksi sellaiselle rohkealle ja vihaiselle ihmiselle, joka haluaa lopettaa yhteiskunnan kahtiajakautumisen ja leipäjonot.”
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 8 / 2025.
