Anna Eriksson, 41, tervehtii ohikulkijoita Uudenkaupungin keskustassa. Moni tunnistaa oman kaupungin taiteilijan. Anna on pirteä ja iloinen. Hänen naurunsa on yhtä tarttuvaa kuin ennenkin, vaikka takana on rankka työrupeama.

Laulajana tunnetuksi tullut Anna Eriksson on useamman vuoden valmistellut uutta aluevaltausta. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa, M, on nyt valmis. Anna on käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvan ja näyttelee itse pääosaa. Puolitoista tuntia kestävän teoksen kuvaajana on toiminut hänen puolisonsa, valokuvaaja Matti Pyykkö.

”Viimeksi kuluneet kaksi vuotta olen tehnyt töitä aamusta iltaan. Leikkasin puolitoista tuntia kestävän elokuvan itse, tein värimäärittelyn, ompelin vaatteet. Tein elokuvaan myös kaiken äänimaailman, sävellykset ja repliikit. Puhuin itse kaikki äänet”, Anna kertoo.

Marilyn Monroen elämä ja kuolema ovat kiehtoneet Annaa kauan. Kymmenen vuotta sitten hän alkoi tutkia, mitä tietoa elokuvatähden elämästä löytyy.

”Luin kaiken, mitä sain käsiini. Viime vuosina on ilmestynyt feministien kirjoittamia, erittäin hyviä elämäkertoja Marilynistä.”

Sysäyksen kokeelliseen elokuvaan Anna sai, kun hänen käteensä osui Sarah Churchwellin Marilynistä kirjoitettuja elämäkertoja tutkiva teos The Many lives of Marilyn Monroe.

Elokuva ei kulje tavanomaisesti. Kerronta on surrealistista, ja tarina koostuu monesta palasesta. Anna haluaa työllään käydä keskustelua itsensä ja maailman kanssa.

”Minusta on virheellistä ajatella, että taideteoksen päätarkoituksena olisi ’sanoa’ jotain. Paljon tärkeämpää on, mitä taiteilija tuntee ja löytää. Taiteen tekeminen on etsimistä.”

Teoksessaan Anna etsii kuoleman ja feminiinisen seksuaalisuuden yhteyttä Marilyn Monroen hahmon kautta.

”Olen kokenut tämän yhteyden monesti myös omassa elämässäni. Se ei liity yksittäiseen tapahtumaan, vaan kokemukseen naisena olemisesta”, Anna toteaa.

Hän esiintyy elokuvassa paljon alasti. Elokuva on myös hyvin lihallinen, mutta ei seksuaalisessa mielessä. Anna sanoo, että elokuvaa olisi ollut vaikea tehdä ryhmätyönä, koska omat tunteet ja impulssit ovat siinä niin voimakkaasti mukana.

”Oli helpointa, että mieheni teki kuvauksen. Kuvasimme paljon Portugalissa, missä taiteilijaystävillämme on kesäpaikka. Yksi kohtaus on kuvattu Meksikossa. Myös oman kotimme rähjäisessä studiossa kuvattiin pieniä yksityiskohtia.”

Elokuvan ensiesitys on Helsingissä syyskuussa.

Anna Eriksson ja Matti Pyykkö tapasivat vuonna 2007, kun Matti kuvasi Annaa tämän Ihode-albumin kanteen. Naimisiin he menivät seuraavana vuonna. Pian Anna päätti karistaa Helsingin pölyt jaloistaan kymmenen pääkaupungissa vietetyn vuoden jälkeen. Pariskunta asettui Uuteenkaupunkiin, lähelle Annan vanhempia.

”Viisi vuotta sitten perheeseemme saapui Jooseppi Jaarli Olavi. Kaksi jälkimmäistä nimeä tulevat isoisältäni, ja Jooseppi oli minusta persoonallinen nimi. Myöhemmin sain kuulla, että Matin isoisänisä oli myös Jooseppi”, Anna kertoo hymyillen.

”Jooseppi on välitön ja ihana lapsi. Hänellä on koko ajan jotain hauskaa sanottavaa. Hänen seurassaan en voi koskaan olla huonolla tuulella. Olisin menettänyt elämässä paljon, jos häntä ei olisi.”

Joosepille ei kuitenkaan ole tulossa sisarusta. Anna sanoo olevansa siihen liian vanha.

”En jaksaisi enää yövalvomista. Kun Jooseppi meni päivähoitoon, hän oli koko ensimmäisen vuoden sairas. Viruksia tarttui toisensa perään niin, ettei lapsi ehtinyt kunnolla parantua, kun hän sairastui uudelleen. Taudit tarttuivat myös meihin vanhempiin.”

Jooseppi on kulkenut vanhempiensa mukana kuvausreissuilla. Lähellä asuvista isovanhemmista on arjessa paljon apua.

”On ihanaa nähdä, miten lapsi nauttii isovanhempien seurasta ja he lapsesta. Siinä saadaan hyvää mieltä molemmin puolin.”

Omassa lapsuudessaan Annalla oli kokemus, joka vaikutti häneen syvästi. Perhe asui isän työn vuoksi Intiassa. Kerran maan sisäisellä lennolla he joutuivat vaaratilanteeseen. Matkustajat olivat varmoja kuolemastaan, myös Annan perhe.

”Lento jätti minuun voimakkaan kuolemanpelon. Kauheasta lentomatkasta ei kuitenkaan puhuttu jälkeenpäin mitään. Sitä ei kotona käsitelty missään yhteydessä.”

Anna epäilee, että ehkä hänen vanhempansakin olivat tapahtumasta niin traumatisoituneita, etteivät osanneet puhua siitä.

”Kun olen kertonut aikuisena asiasta julkisuudessa, ovat vanhempani olleet sitä mieltä, että tein oikein. Näistä asioista saa ja pitää puhua.”

Perhe palasi kotimaahan, mutta paniikki- ja pelkotuntemukset eivät jättäneet Annaa. Paras ystävä halvaantui rippileirillä, ja pian sen jälkeen kuoli rakas isoäiti. Tytöllä oli tunne, ettei maailmassa ole mitään pysyvää.

Kriisit eivät hellittäneet aikuistumisen myötä.

Anna levytti parikymppisenä ensimmäisen albuminsa ja seuraavat vuodet olivat täynnä työtä ja menestystä.

Anna Eriksson on edelleen yksi Suomen eniten myyneistä artisteista. Laulut Kaikista kasvoista, Kun katsoit minuun ja Oot voimani mun tulivat tutuiksi suurelle yleisölle.

Kun Anna nyt miettii itseään nuorena, ydin on sama, mutta moni asia on toisin.

”Ikä tuo varmuutta, rohkeutta ja rauhallisuuttakin. Osaan suhteuttaa paremmin asioita. Elämänuskoakin on tullut enemmän. Se on puolison ansiota, ja tietysti myös äidiksi tulo vaikutti asiaan.”

Anna sanoo, ettei hän ehtinyt itsenäistyä kaksikymppisenä lainkaan. Hän siirtyi suoraan kotoa parisuhteeseen, kovaan työntekoon ja julkisuusrumbaan.

”Elin kovassa paineessa, ja kohdistin vihan itseeni. En ollut tyytyväinen edes lauluuni. Vaikeaa oli myös se, etten tuntunut sopeutuvan viihdemaailmaan. Perusturvattomuuden tunteeni pysyi.”

Kolmekymppisenä Anna vähensi radikaalisti työntekoa. Hän aloitti kolmevuotisen terapian ja vietti paljon aikaa lapsuudenkodissaan vanhempiensa luona. Vähitellen kipu alkoi helpottaa.

”Terapiasta en koe juuri hyötyneeni. Aloin kuitenkin tuolloin itse kirjoittaa lauluja. Ehkä se oli terapeuttista. Tunsin löytäneeni oman väyläni musiikinteossa. Olin kokenut laulajana, että olin vääränmuotoinen pala viihdemaailman palapelissä.”

Anna Eriksson teki pesäeron suurten levy-yhtiöiden häneen asettamiin suunnitelmiin. Hän alkoi sanoittaa, säveltää ja tuottaa itse kaiken oman musiikkinsa.

”Otin rohkeita askelia. Lähdin hakemaan uusia, taiteellisesti haastavia ratkaisuja.”

Anna ei aio enää tehdä levytyssopimusta. Hänestä tuntuu, ettei musiikin sisällöllä ole enää mitään merkitystä.

”Jos tulevaisuudessa julkaisen uutta musiikkia, teen sen omilla ehdoillani.”

Anna uskoo hypänneensä pois kelkasta juuri oikeaan aikaan. Ääniteteollisuudessa oli menossa valtava murros.

”Albumeja ei enää tehdä, se on mennyttä maailmaa. Tehdään vain yksi kappale, ja sitten pyöritään tositelevisio-ohjelmissa.”

Laulajana Anna sanoo voivansa kuitenkin aina työskennellä. Tänä kesänä hänet nähdäänkin pitkästä aikaa kesälavoilla, kahdeksalla paikkakunnalla.

Työ sujuu, mutta rentoutuminen on Annalle vaikeaa.

”Olen huono lomailija. Kaupunkilomilla on sentään jotain tekemistä, mutta rantalomia en ymmärrä lainkaan. En ole auringonpalvoja enkä tajua, miksi pitäisi maata rannalla kirja kädessä. Saman kirjan voi lukea kotonakin.”

Anna on aina ollut hyvin herkkä, jopa erityisherkkä. Hän kokee asiat hyvin vahvasti.

”Koen lomamatkat stressaavina, ei pelkästään lentämisen vaan myös paikan vaihdon takia. Kaikki muutokset tuntuvat vaikeilta. Ihmisten mielialat vaikuttavat minuun myös voimakkaasti.”

Parhaiten Annalla menee silloin, kun hän saa tehdä jotain aktiivisesti.

”Kun rauhoitun kotisohvalle, tulee huonompi olo. Ikävä kyllä, iän myötä itseni tarkkailu on lisääntynyt. Pyörittelen asioita liikaa päässäni.”

Anna arvelee, että informaatiotulva, kiire ja jatkuva yhteydenpito sosiaalisessa mediassa rasittavat ihmisen mieltä. Koko ajan pitää kommentoida jotain, olla jotain mieltä. Aivoja suorastaan pommitetaan.

”Siksi minulla ei ole älypuhelinta. Olen ajassa kiinni muilla tavoin. Ei ihmisen tarvitse olla saatavilla koko ajan. Rasitun helposti, ja liiallinen sosiaalisuus tai hermostuminen panevat elimistöni sekaisin.”

Anna huomaa herkkyytensä niin hermoissaan kuin sydämessäänkin.

”En saa nukuttua, ja koko kehoni on kipeä. Siksi nykyinen elämäntilanteeni on oivallinen. Teen töitä kausittain. Työperiodin jälkeen tapahtuu pieni romahdus, joka helpottuu levolla.”

Anna harmittelee, että häneltä kuluu paljon energiaa sellaisten asioiden miettiseen, joille ei mahda mitään.

”Minun pitäisi oppia rajaamaan niin, että pohtisin vain asioita, joihin pystyn vaikuttamaan. Koen kuitenkin, että siitä seuraa kaaos, jos en koko ajan huolehdi asioista”, Anna hymähtää.

Anna arvelee, että voimakkaasti kuolemanpelon kokeneet ihmiset saavat vastapainoksi tuntea voimakkaasti myös rakkauden elämään ja lähimmäisiin.

Lapsensa ansiosta Anna on oppinut hallitsemaan ahdistustaan aiempaa paremmin.

”Autan itseänikin, kun en voi tuoda pelkojani esille. Tunteet eivät katoa mielen pohjalta mihinkään, mutta nykyisin pystyn hallitsemaan niitä.”

Hän luottaa mielenhallintaan.

”Esimerkiksi lentokoneessa minun pitää esittää, ettei pelota. Lapsi vaistoaa asiat niin herkästi. Teen kaikkeni, etten välittäisi pelkoani häneen millään tavoin.”

Anna sanoo myös, ettei pelkojaan tarvitse hävetä. Ne kuuluvat olennaisena osana ihmisen elämään, jollakulla enemmän, toisella vähemmän.

”Tunnen tosin ihmisiä, jotka eivät huolestu mistään. He toteavat vain rauhallisesti, että kyllä tästä selvitään. Arvelen, että siinä on iso osa kotoa saatua. Jos omat vanhemmat ovat käyttäytyneet siten, niin heidän lapsensa osaavat suhtautua samoin.”

Tulevaisuuden suunnitelmia Anna Erikssonilta on turha kysyä. Hän sanoo tulleensa iän myötä yhä varovaisemmaksi tulevaisuuden suhteen, liikaa ei kannata suunnitella.

”Lapsen suhteen tietysti toivon, että hänestä tulisi tasapainoinen. Toivon pystyväni istuttamaan häneen sellaisen asenteen, että hän tuntisi luottamusta elämään.”

Uusi taide-elokuva on joka tapauksessa suunnitteilla. Mitään tarkempaa Anna ei vielä halua siitä kertoa.

”Tahdon pysyä itsenäisenä ja rohkeana taiteilijana ja tehdä vain sellaista, mikä inspiroi minua ja mistä saan tyydytystä. Taiteen avulla pääsen toisiin maailmoihin. Se on matkustamista, mutta se ei ole pakoa”, Anna kuvailee.

Matkalaukussa hänellä on koko ajan mukana kaikki se, mitä hän on kokenut ja tuntenut.

”Taide syntyy yksinäisyydessä, mutta sen avulla tunnen kuuluvani tähän maailmankaikkeuteen, ja sen avulla saan yhteyden muihin ihmisiin. Se on vastustamaton, huikaiseva kokemus.” ●

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 6/2018.