Jenni Halme, 48, Jyväskylä:

”Kaksi vuotta sitten kauniina kevättalven päivänä liukastuin ja kaaduin. Vasempaan nilkkaani tuli avomurtuma. Jalka leikattiin, mutta haava ei umpeutunut vaan tulehtui. Leikkaus uusittiin ­useasti ennen kuin paranin.

Olen sairastanut 12-vuotiaasta asti ykköstyypin diabetesta, johon liittyvä neuropatia voi vaikeuttaa haavojen parantumista ja lisätä tulehdusriskiä.

Jalkani ei ollut leikkauspöydällä ensimmäistä kertaa. Siinä oli jo aiemmin todettu Charcot’n jalka, joka on nivelsairaus ja yksi vaikeimmista diabeettiseen neuropatiaan liittyvistä ongelmista.

Vuoden kuluttua liukastumisesta jalassa alkoivat hirveät kivut ja se turposi. Aavistin jo silloin, että nyt on tavallista pahempi tilanne. Minulle nousi äkisti korkea kuume ja jouduin sairaalaan.

Tulehdusarvoni olivat hyvin korkeat ja lopulta menetin tajuntani. Muistan viikon ajalta vain kivun, johon välillä havahduin.

Kun virkosin, jalkaani tutki usea lääkäri. Yksi heistä sanoi: ’Mitäs sanot Jenni, jos otetaan vasemmasta jalasta tuo huono pätkä pois’. Vastasin, että otetaan vain.

Murtumasta alkanut tulehdus oli luun sisällä, jossa se etenisi vääjäämättä. Jos amputaatiota ei nyt tehtäisi, saattaisin myöhemmin menettää jalkani reidestä asti.

Vasen jalkani amputoitiin säärestä. En ehtinyt valmistautua siihen henkisesti. Olin ollut juuri koiran kanssa lenkillä, ja nyt minulta vietäisiin jalka. Itkin paljon.

Eniten jännitin teini-ikäisen tyttäreni reaktioita, sillä hänellekin on diabetes. Tyttäreni suhtautui tilanteeseeni kuitenkin ­uskomattoman hyvin. Hän tuli koulusta sairaalaan vierelleni makoilemaan. Joimme kahvia ja mehua ja juttelimme siitä, miksi minulle kävi näin.

Kun kuntouduin, aloimme käydä yhdessä kuntosalilla. Yhteinen harrastus jatkuu edelleen.

Sain jalkaproteesin ja aloin harjoitella sen käyttöä. Juuri kun olin oppinut uudestaan kävelemään, oikeakin jalkani turposi ja kipeytyi. Tulehdus oli levinnyt oikeaan jalkaan, joten sekin piti amputoida säärestä.

Kun opin elämään kahden proteesin kanssa, palkitsin itseni Sri Lankan -matkalla ystäväni luo. Päätin alusta asti, että hyväksyn itseni tällaisena, muuten teen elämästäni entistä vaikeampaa.

Ei pidä jäädä neljän seinän sisään vaan hankkia kunnon apuvälineet ja kohdata ihmisten reaktiot.

Alussa en huomannut ihmisten katseita. Nykyisin tuijottamaan kääntyvät ihmiset ärsyttävät joskus.

Kun nousen autosta pitkissä housuissa, proteesini eivät näy. Jotkut tulevat oikein tarkistamaan, onko tuulilasissani invapysäköintiin oikeuttava lupa, ja innokkaimmat kysyvät sitä suoraan.

Sen ymmärrän, että kesäisin käyttämäni eksoottisen näköiset jousitetut juoksujalat herättävät huomiota. Olen onnellinen apuvälineistä, sillä niiden ansiosta pystyn liikkumaan. Kylpyjalkojen ansiosta pääsen uimaan.

Pyörätuolia käytän edelleen pitemmillä matkoilla, se kehittää käsi- ja vatsalihaksia.

Olen urheilullinen ihminen, mutta amputaatioiden jälkeen minun on ollut pakko oppia hellittämään. Molemmissa tyngissä oli aluksi kovat hermokivut, jotka palaavat, jos en malta antaa jalkojen levätä. Jalkojani en ole ajatellut. Pahinta on, kun tunnen varpaissa kutinaa, mutta ei ole mitä raapia.

Hienotunteisuutta olen kaivannut usein hoitojeni aikana; sitä, että joku ottaisi kädestä kiinni ja kertoisi, miten selviydyn eteenpäin. Eniten olen saanut käytännön vinkkejä invataksin kuljettajalta.”