Joskus yksi kohtaaminen voi muuttaa ratkaisevasti koko elämää. 1980-luvulla Ami Aspelund näki yhdysvaltalaisen evankelista Billy Grahamin Helsingin Olympia-stadionilla.
”Olin siellä äitini ja sisareni kanssa. Jumala oli jo aiemmin vetänyt minua puoleensa, mutta mission jälkeen suhde muuttui todelliseksi.”
Ami ei näe ristiriitaa vakaumuksensa ja viihdyttäjän roolin välillä. Hänelle on tärkeää pyytää siunausta aivan pienissäkin asioissa. Uran aikana on ollut paljon epävarmuuden hetkiä, esimerkiksi juuri ennen lavalle nousua.
”Vaikka tuntuisi, että kaikki kaatuu päälle, en halua antaa periksi. Silloin laitan kädet ristiin ja ajattelen, että kyllä tämä tästä taas paremmaksi muuttuu.”
Ami pohtii, että joskus hänestä tuntuu, että Jumala on kaukana, mutta se ei pidä paikkaansa. Silloin hän itse vain on Jumalasta kauempana, sillä Jumala on aina sama ja yhtä lähellä koko ajan.
Hän sanoo myös yrittävänsä välttää kaikin keinoin katkeruutta.
”Välillä on vaikea päättää, mihin suuntaan lähtee, ja valitsee väärin. Uskon, että Jumala kasvattaa meitä siten. Enempää en voi tehdä kuin rukoilla. Jos ei tapahdu niin kuin olen pyytänyt, yritän uskoa, että Jumala toimii viisaudessaan näin, silti minun parhaakseni.”
Ero vei taloudellisen turvan
Myllerrysten vuosiin liittyi vahvana neljänkympin kriisi. Ami tunsi, ettei ollut enää nuori, mutta ei vielä vanhakaan.
Hän mietti, minne kuuluu, kuka on ihmisenä, kuka artistina, minne hänen tiensä vie ja mitä hän oikeastaan haluaa. Oman alansa hän tunsi. Eteenpäin päästäkseen täytyy lahjakkuuden lisäksi olla voimakas tahto.
”Tiesin, että halusin jatkaa esiintymistä. Siihen minulla on valtava polte. Pohdin, mitä haluan oppia lisää ja missä voisin parantaa.”
Erottuaan Kari Kuusamosta Ami esiintyi muutaman vuoden laivoilla. Tukholman ja Tallinnan reitit tulivat tutuiksi. Välit Kariin olivat kunnossa eron jälkeenkin, ja entinen puoliso oli mukana myös joidenkin laivaesiintymisen järjestelyissä.
”Eron jälkeen piti keksiä, mistä saisin leipäni.”
Enää ei ollut levy-yhtiötä taloudellisena tukena, vaan levytkin piti itse kustantaa.
Ami asui yksiössä Alppilassa, kun ystävät vinkkasivat vanhasta mökistä Espoon Olarissa. Ami vuokrasi sen yhdessä Monican kanssa, sillä sisaren poika aloitti tuolloin koulun Espoossa.
"Lapset jäivät tekemättä"
Amilla ei ole lapsia. Hän sanoo usein miettineensä, millä tavoin elämä olisi muuttunut, jos hän olisi saanut lapsen.
”Olin alle kolmekymppinen, kun minuun iski vauvakuume. Elämämme oli tuolloin vauhdikasta, ja Kari oli sitä mieltä, ettei siihen voinut lapsia tehdä.”
Samoihin aikoihin Amin sisko Monica odotti yksinhuoltajana lasta. Ami oli synnytyksessä mukana.
”Seuratessani Monican yksinäistä odotusta ja vauvanhoitoa katosi oma vauvakuumeeni vähitellen. Tavatessani nykyisen puolisoni Hans Wikströmin olin jo yli nelikymppinen.”
Ami muutti uudelle paikkakunnalle, ja elämä täyttyi muutenkin uusista asioita.
”En halunnut lisää muutoksia siinä vaiheessa. Niin lapset jäivät tekemättä.”
Enää hän ei harmittele sitä, ettei lapsia ole. Sen sijaan hän kadehtii tässä iässä isovanhempia, jotka pääsevät nauttimaan lapsenlapsistaan.
Toistensa vastakohdat
Nykyisen puolisonsa Ami tapasi aikoinaan ystävättärensä kautta, joka oli muuttanut Tammisaareen. Silloinen Uudenmaan komendantti Hans Wikström esitteli Amille paikkakuntaa, ja Ami piti sekä miehestä että Tammisaaresta. Ami ja Hans menivät naimisiin vuonna 1994.
”Teki hyvää vaihtaa maisemaa, koin että elämäni tasoittui”, Ami sanoo.
Avioliiton alku oli kuitenkin molemmille sopeutumisen aikaa.
”Tulimme aivan eri maailmoista. Olen suhtautunut aina huolettomasti esimerkiksi aikatauluihin. Armeijassa työskennellyt puoliso taas oli hyvin säntillinen.”
Esiintyvän taiteilijan työ on epäsäännöllistä, ei mitään kahdeksasta neljään hommaa. Kun Ami lähti keikalle, hän ilmoitti palaavansa sitten joskus.
”Siihen oli täsmällisyyteen tottuneella miehellä aluksi sopeutumista”, Ami kertoo ja nauraa.
Ami muistaa, kuinka pappi sanoi heidät vihkiessään, että kun kaksi puuta kasvaa metsässä liian lähekkäin, ne varjostavat toisiaan. Puilla täytyy olla tilaa kasvaa.
”Mieheni tietää, että kaipaan joskus täydellistä yksinäisyyttä. Koen tärkeäksi, että saan joskus olla ypöyksin esimerkiksi mökissä meren rannalla.”
"Tulisin hulluksi ilman keikkoja"
Moni kollega arveli, että Amin ura on Tammisaareen muuton myötä mennyttä. Sinne pikkukaupunkiin hän unohtuu.
Ami myöntää, että muutto oli henkisestikin iso. Toisaalta hän oli jo Karista erottuaan päättänyt, että irrottautuu isosta viihdekoneistosta.
Ensimmäisinä Tammisaaren-vuosinaan hän joutui tekemään töitä, jotta hänen olemassaolonsa huomattaisiin. Uusi lehti kääntyi, kun Ami alkoi saada musikaalirooleja niin Turusta kuin Helsingistä. Hän esiintyi myös erilaisissa musiikkiteatterituotannoissa, ja tuotti niitä itsekin. Ami on laulanut myös sisarensa Monican kanssa muun muassa kirkkokonserteissa.
”Pääpiirteittäin olen tyytyväinen uraani”, Ami sanoo nyt.
Tahto esiintyä on yhä voimakas.
”Tulisin varmaankin hulluksi, jos en saisi esiintyä.”
Vanhenemisen hyvät puolet
Vanheneminen voi olla erityisesti esiintyvälle taiteilijalle pelottava asia, jonka mieluiten sysää pois mielestään. Ami on toista mieltä. Hänestä on terveellistä ajatella, että joskus matka loppuu tässä muodossa, mutta jatkuu sitten toisella tavoin.
”Aika on rajallista, ja kun katson janaa, niin olen sen loppupäässä. Perspektiivi kirkastuu ja tajuan paremmin, mikä on tärkeää tässä ja nyt. Iän myötä tulee yhä selvemmäksi, miten arvokasta elämä on, ja mikä on oma tehtävä tässä maailmassa.”
Hän arvelee oppineensa viime vuosina suhtautumaan itseensä entistä lempeämmin ja karistamaan turhan stressin. On tärkeää olla armollinen itselle.
Ami sanoo, että pitkän uran tehneillä naisartisteilla on valtavasti tietotaitoa.
”En liiku lavalla enää yhtä vikkelästi kuin kolmekymppisenä, mutta minulla ja muilla konkareilla on suuri määrä tarinoita kerrottavana. Niistä voi ammentaa teemoja, jotka kiinnostavat omaa ikäluokkaa.”
Amin mielestä kannattaa unohtaa minä-keskeisyys ja keskittyä työskentelemään samanhenkisten taiteilijoiden kanssa, iästä riippumatta.
Elämänkaari runossa
Runot ovat aina olleet lähellä Amin sydäntä, ja hän on innostunut tuomaan niihin sävellettyjen lauluja estradille.
Edith Södergranin Päivä viilenee kuuluu Amin lempirunoihin. Sen viimeinen säkeistö on hänelle hyvin rakas.
Sinä etsit kukkaa ja löysit hedelmän.
Sinä etsit lähdettä ja löysit meren.
Sinä etsit naista ja löysit sielun
– olet pettynyt.
Siinä on ihmisen koko elämänkaari. Hän etsii ja etsii tietämättä, mitä etsii. Kun viimein saa jotain, pettyy.
”Moni juuttuu omien ajatustensa kehittämään rakennelmaan: näin tämän elämän pitää mennä. Jos kaikki ei menekään niin, voi pettyä tai katkeroitua”, Ami toteaa verkkaan.
